Olipas kokonaisvaltainen kokemus! Viime sunnuntain Hesarin mukaan kulttuurin harrastaminen pidentää ikää enemmän kuin pillerit. Oopperaan mennessä oli oikea koiranilma, aulassa moikkasin vanhaa kollegaa, eläkkeellä hänkin, lämpiössä odotellessa keskustelin entisen kollegan ja hänen vaimonsa kanssa, tauolla toisen vanhan kollegan vaimon kanssa, miehen enimmäkseen nyökytellessä ja salissa taas ounastelimme tulevaa ja ihailimme tapahtunutta kausilipputoverin kanssa. Sellaista sosiaalisuutta siis! Mutta se yhteinen elähdyttävä kokemus oli kuitenkin kuunteleminen ja eläytyminen sinänsä ja erityisesti yhdessä taputtaminen, pitkään ja hartaasti. Värikkäät kuvat pysyivät päässä pitkään ja musiikki pauhasi, erityisesti rytmikäs juhlamarssi ja trumpetit.

Ohjaaja Geor Rootering (sinipaitainen) oli modernisoinut vanhan tutun Aidan. Perinteisen version olen nähnyt Vaasan oopperassa vuonna 2008 Neeme Kuninkaan ohjaamana. Pidin kovasti tästä Rooteringin modernisaatiosta, mitä mainiosti tuki Bernd Franken (ruutupaitainen) mihinkään tiettyyn paikkaan sitoutumaton lavastus videoineen ja Ilkka Patoniemen (lyhythihapaitainen) valaistus. Kuvassa beesipaitainen on orkesterinjohtaja Stefano Ranzani, mustapaitainen puvustaja Götz Lanzelot Fischer ja nainen tanssien ohjaaja Marilena Fontoura, kylläpäs on ulkomainen porukka! Vanha egyptiläisen ja etiopialaisten sota ja kuninkaanlinnaan sijoittunut rakkaustarina oli vankasti pohjalla, modernisaatio teki esityksestä ajattoman. Toinen näytös oli lähes modernisoimaton, lavastus kuitenkin sama kuin ensimmäisessä näytöksessä. Oopperan tarinat ovat usein naiiveja ja vanhahtavia, mutta tässä modernisaatio toi oopperan katsomiseen uusia tunnetiloja, uudenlaista katsomisen ja kuulemisen intensiteettiä. Tummaihoinen Egyptiin orjaksi otettu ja sotasankariin rakastunut Aida, Gweneth-Ann Jeffers (alla), kahden tulen välissä, rakkausko vie vai velvollisuus isää ja maataan kohtaan, eikö siinä ole tämän päivän monikulttuurisuuden ongelma kuin itsestään. Sodan ihannointi, sankarit ja valloitukset, sitähän maailma on tänään. Oopperassa sitä oli vielä tehostettu videoin, Mussolinin kuvin, tappo- ja raiskauskohtauksin ja Quantánamon oranssipaitaisin vangein. Voitonnäytöksiä esitettiin Egyptin kuninkaalle hoviväen ja pappien katsellessa parvekkeilta, me istumme kotisohvillamme ja tuijotamme samaa televisiosta. Papit ja sota, ikuisuusaihe on sekin. Ja siellä seassa kahden naisten taistelu miehestä ja ikiaikainen ”niin paljon olen vuoksesi kyyneleitä vuodattanut” vetoomus ja tietysti kaiken voittava rakkaus, eikö siinä ole kosolti aineksia oopperan kurkkua kuristavaan otteeseen, kun yllä pauhaa vielä ihana musiikki.

Minun päässäni ooppera tapahtui ison ja hienon hotellin aulassa ja käytävillä, lavastus oli kyllä vähän liian pompöösi. Komeassa tilassa tapahtuvat oukkokohtaukset olivat oopperan juhlaa parhaimmillaan, mutta pienissä kohtauksissa intiimiys jäi puuttumaan. Tässä kirjoittaessa hoksasin sen, että pieneksihän yksittäinen ihminen suurissa maailmankulisseissa itsensä tuntee, vellokoot sitten sielussa miten suuret tunteet tahansa. Siinä mielessä lavastus oli taitava. Alun esirippuun lasertekniikalla heijastettu pyramidiksi muokkautuva kuva-arvoitus oli ovela, taiturimainen. Jo siinä vaiheessa ajattelin, että kai sitä olisi yritettävä tulla niin moderniksi, ettei karsastaisi mitään uusia metodeja ja välineitä. Ei kai oopperankaan enää pidä olla seisaallaan pönäkkänä laulamista vesiväreillä maalattujen kulissien edessä. Ongelma lienee useinkin omassa päässä eikä näyttämöllä.

Miehitys oli ns. kakkosmiehitys, mutta ihan hyvä. Sopraano Jeffers (lue lisää täältä) ja Egyptin kuninkaan tytärtä esittänyt mezzo Tuija Knihtilä (yllä) lauloivat suorastaan loistavasti, äänet kantoivat kuoron ja orkesterin yli, mikä tässä oopperassa oli paljon se. Knihtilä näin isossa roolissa oli minulle uusi kokemus, mutta todella positiivinen. Sotapäällikkö Radamésinä esiintyi tenori Mika Pohjonen (yllä yhdessä Jeffersin kanssa), mikä ennen konsertin alkua vähän säikäytti. Mutta ei huono ollenkaan, olemukseen oli tullut sotapäälliköltä edellytettävää jäntevyyttä, mikä sitten lopun vankikohtauksessa vähän repsahti. Toisaalta, koskas vanki nyt erityisesti olemuksellaan loistaakaan. Kaipailin ääneen kuitenkin tenorin kirkkautta. Baritoni Hannu Niemelä Etiopian kuningas Amonasrona lauloi hyvin, eräät aariat olivat todella kauniita ja vaikuttavia. Ylipappina komeassa asussaan patsasteli Jyrki Korhonen ja basso soi komeasti, parvekkeelta laulanut Egyptin kuningas Hannu Forsberg saisi saada bassoonsa vielä lisää jyrinää. Miehitys/naisitus oli mielestäni hyvin tasapainoinen. Mielenkiintoista on nähdä, mitä Rondon päätoimittaja tästä kirjoittaa, hänkin näkyi siellä olevan. Mutta kuoro, kuoro oli todella hyvä ja tässä oopperassa kuoro pääsee päästelemään, niin miehissä kuin naisissa, aivan erinomaisia kohtauksia. Kun niitä korostettiin vielä trumpeteilla parvekkeilta kahden puolen, kyllä se tuntui aina selkäpiissä asti, mikä se nyt sitten onkaan. Olikohan se talouden sanelema ratkaisu, että kuoro ja monimutkainen tekniikan käyttö päättyi ensimmäiseen näytökseen, loppuun saakka palkkaa tarvitsi maksaa vain orkesterille, johtajalle ja viidelle laulajalle. Vaikka enhän minä tiedä, miten paljon muuta porukkaa siellä on, kuiskaaja nyt ainakin.

Oopperan problematiikkaa voi tarkastella myös yksilötasolla, mikä vie ajatukset ikiaikaisiin oopperan teemoihin. Rakastutaan  ”väärään” henkilöön, orjaan prinsessan asemesta, käydään henkisiä taisteluita isänmaauskollisuuden ja maansa pettämisen välillä. Ollaan niin sankaria, niin sankaria. Kaipaillaan menetettyä kotimaata, sen sinistä taivasta ja kauniita kukkaniittyjä. Mukana täytyy olla se pakollinen häilyväinen nainen, jonka repliikeissä rakkaus ja julmuus vaihtelevat niin ettei pilkkua väliin mahdu pisteestä puhumattakaan. Henkilötasolla Aida on sankarillisuuden ohella julma kertomus.

Ja lopuksi on todettava, että silmänruokaa oopperassa oli kosolti, värikkään ympäristön lisäksi ihania kauniita pukuja (alla ykkösmiehityksen Lilli Paasikivi Egyptin kuninkaan tyttärenä), eksotiikkaa, kultaa ja kimallusta. Ensimmäinen näytös mahdollistaa värikkäitä, upeita hovikohtauksia, käveleskellään nautinnonhaluisen näköisenä lasi kädessä, kultasade kruunaa voittoisan sotasankarin julmat teot. Totesimme salinaapurin kanssa suosionosoitusten päätyttyä, että tämä oli ooppera.