Laterna Magicasta, Taikalyhdystä, olen kirjoittanut aiemmin kaksi kertaa. Ensimmäisen kerran kertoilin Ingmar Bergmanin samannimisestä kirjasta, sen pläjäyksen olen jo siirtänyt paperille. Toisen kerran Laterna Magica ilmestyi näille sivuille kertoessani Kruunuhaassa sijaitsevan samannimisen gallerian näyttelystä. Nyt kyseessä on Kaija Saariahon sävellys, joka eilen kuultiin Suomessa ensi kertaa RSO:n esittämänä ja Sakari Oramon johtamana. Saariahosta on tullut vähitellen yksi lempisäveltäjistäni, olenhan kuullut viimeistä lukuun ottamatta kaikki hänen oopperansa ja muutakin musiikkia aina silloin tällöin. Hän on yksi Kuhmon ensi kesän säveltäjistä ja kuulemme häntä ensimmäisen viikon aikana useampaan kertaan, myös elektronista musiikkia.

 

Saariahon musiikki on jotenkin mystistä, aina ei tiedä tulevatko äänet livenä soittimista vai elektronisesti tuotettuina. Tämä erottamisen vaikeus oli eilenkin, vaikka arvelenkin, että kaikki musiikki, myös pitkät ilmassa viipyilevät sävelet oli tuotettu soittimin sillä hetkellä. Mukana oli myös soittajien kuiskauksia, joka vielä lisäsi taianomaista tuntua. Hän itse puhuu konsertin esittelytekstissä äänimatoista ja hitaasta temposta, jolloin kuulijan on mahdollista tavoittaa hyvinkin herkkiä värityksiä. Minusta on mielenkiintoista seurata eri soittimin tuotettuja ääniä, viinistä lainatuin termein viipyilevää ja välillä pirskahtelevaa musiikkia. Lyömäsoittajia oli kerrassaan viisi, mutta ei musiikki mitään pauketta ja pauhinaa ollut. Aina ei tiennyt, mitä miehet soittimiensa takana oikein puuhailivat. Saariahon musiikkia konserttisalissa kuunnellessa tosiaan helposti ajautuu äänentuottajien seurantaan, vaikka ehkä viisainta olisi antautua taianomaiseen tunnelmaan. Miten lie?

Muina kappaleina kuulimme Sergei Rahmaninovin pianokonserton nro 4 Nikolai Luganskin esittämänä ja Carl Nielsenin sinfonian nro 4, jolle säveltäjä on antanut nimen Sammumaton. Satuin löytämään itseltäni tuon Rahmaninovin sävellyksen säveltäjä itse säestäjänä. Pistin sen soimaan taustalle (eikös kuulostakin tyylikkäältä?). Vieressäni istuneet asiantuntijoilta vaikuttaneet naiset valittelivat, että miksi RSO:n konserteista tehdään aina sillisalaatteja, varmaan halutaan miellyttää kaikenlaisia kuuntelijoita. Olin kuulevinani hienoisen alemmuudentunteisen säväyksen niitä kuulijoita kohtaan, joka eivät ymmärrä musiikin hienouksia. On esitettävä täkyjä. Saariaho varmaan oli nyt se täky, joka oli saanut salin loppuunmyydyksi. Naisia kuunnellessa ajattelin, että minä en tuollaista hahmottaisi. Kuitenkin huomasin olevani lopussa sitä mieltä, että olisin halunnut Kuulla Saariahon viimeiseksi. Nielsenin vahva ja paikoin täysillä pauhaava sinfonia peitti Saariahon sävelet alleen. Olisin halunnut kuunnella niitä päästäni vielä ratikassakin.

Luganski oli kyllä taiturimainen Rahmaninovin soittaja. Harmi, että istuin niin takana, olisin halunnut seurata soittajaa tarkemmin. Luganski soitti vielä encoren, en tietenkään tiennyt, mikä se oli. Olin tyytyväinen, kun asiantuntevat naapuritkaan eivät sitä tunnistaneet. Pianokonsertto on rikas ja vaihteleva, väliin lempeää aaltoilua, väliin myrskyisää kiivasta menoa, melodista tanssintapailua ja marssityyliäkin mukana. Ensiesityksen jälkeen sävellystä moitittiin jopa hajanaiseksi, sanotaan esittelylehtisessä. Venäläisen romantiikan viimeistä hehkua toteaa Lotta Emanuelsson. Pianokonsertto on hyvä esimerkki kappaleesta, jota on vaikea kuunnella kotona oikealla volyymillä. Jos haluaa kuulla kaikki nyanssit, yhtäkkinen pauhu yllättää kyllä naapuritkin. Nielsenin sinfonian eri osat orkesteri soitti tauotta. Kyllähän klassiseen musiikkiinkin kuuluu kovaääninen soitto, ei se ole vain rock-musiikin yksinoikeus. Ei mahda mitään, etteikö Nilsenin tapainen mahtaileva pauhu veisi mukanaan, mutta se kaipaa kyllä hiljaisemmat hetket ikään kuin tulevaan latautumista varten.

Jatkan tähän vielä kappaleen Hesarin arvostelun jälkeen. On kiintoisaa nähdä, mitä siellä sanotaan. Jukka Isopuro sitten puhuikin sitten 23.4. väräjävästä hämärästä ja bergmanilaisesta taikuudesta. Muutaman soittajan kuiskaama sana oli kihisevä Licht. Nopeat, voimakkaat purskahdukset toimivat kuin valon välähdykset, toteaa Isopuro. Nielsenin sinfonian hän sanoo olleen tarmokasta sauhuamista ja kolistelua, jossa on pakko välillä saada huoahtaa. Ei niin paljon erilaista, kuin itse kuulin.

 

Linnunlaulun linnunlaulukuvista Saariahoon sopii parhaiten yllä oleva äännähdys. Rahmaninovia ja Nielseniä voi kuunnella Teemalta 16.5. klo 20.20 ja Saariahoa joskus syksyllä. Yleisöstä on todettava, että en pidä siitä, että väki lähtee salista heti suosionosoitusten alkaessa. Eivät ne ratikoiden kulkutaajuudet nyt niin pitkiä ole. Osa tosin lähti jo ennen viimeistä Nielsenin esitystä. Tauolla tein epämusikaalisen huomion naisten pukeutumisesta. Kyllä se on tummaa, jos on värillinen jakku, housut tai hame ovat sitten ainakin mustat. Kotonahan minä siinä joukossa tunnen olevani. Lopuksi valitus nettilipuista. Tarjonta on aina ollut joko eka riville tai lipan alle viimeisille riveille. Pitäisi siis vaivautua soittamaan ja hakemaan lippu ainakin tuosta torin takaa R-kiskasta, jos keskemmälle haluaisi. Mutta eipähän takanakaan yksin tarvitse olla.