”Taitelijan tehtävä on julistaa taiteilijan omaa sisäistä elämää”, kuulin toisella korvalla jonkun sanovan radiossa äskettäin. Näinkö siis Picassonkin? Eräässä Ateneumin näyttelyn esitteessä siteerataan häntä näin: ”Minä tähtään syvempään yhdennäköisyyteen, joka on todellisuuttaan todellisempi ja todellisuuden tuolla puolen. Surrealistinen.” Ensi kosketuksen otin Picasson näyttelyyn eilen Ateneumin ystävien juhlassa. Paulan kanssa katsoimme Pipilotti Rustin sisäisä elämää Kiasmassa sunnuntaina. Kurkistimmeko myös Ars Fennican palkintoehdokkaiden sisäiseen elämään? Mielenkiintoista sisäistä elämää.

Kipusimme Kiasman 5. kerrokseen, riisuimme kengät ja astuimme hämärään saliin, jonka katossa aaltoili valtavan iso kaunis kirjava maailma ja salin täytti meditatiivinen musiikin äänimaailma. Olimme sveitsiläisen Pipilotti Ristin Elixir –näyttelyssä. Asetuimme muiden kävijöiden tapaan selälleen pehmeälle alustalle ja antauduimme nauttimaan. Vedenalaista maailmaa, hitaasti liikkuvia hahmoja, tavattoman kaunis värimaailma täytti huoneen katon. Siirryimme vaakasuorassa katosta riippuvien koivujen alitse toiseen päähän huonetta. Siellä kauniisti liikkuva video täytti kaksi isoa seinää. Kukkia, niitä katkovia käsiä, multaa möyhentäviä käsiä, matoja. Kaunista sekin. Huone kokonaisuudessaan oli tavattoman hieno esteettinen elämys, tyyni ja rauhoittava. ”Teokset ovat taiteilijan paratiisi, jonne hän houkuttaa katsojaa astumaan.”

 

”Taiteilija toivoo, että Elixir toimisi nimensä mukaisesti lääkkeenä mielelle - hoitaisi, ravitsisi ja antaisi energiaa. Rist on työskennellyt liikkuvan kuvan parissa 1980-luvun lopulta lähtien. Hän on saanut vaikutteita erityisesti kokeellisesta elokuvasta, television kuvakielestä ja popmusiikista. Ristin monitulkintaiset ja toisinaan provokatiiviset videoteokset ovat ilahduttaneet ja hämmästyttäneet katsojia niin yksityisnäyttelyissä kuin Venetsian Biennaalin kaltaisissa katselmuksissakin.” Näin Kiasman sivuilla netissä. Näyttely on iloinen poikkeus kaikenlaisten huutavia päitä kuvaavien videotaideteosten jälkeen.  Muita videoita voit katsoa täällä

Siirryttyämme Ars Fennica 09 –saleihin, maailma muuttui aivan toiseksi. Nythän jo tiedämme, että kilpailun voitti valokuvillaan Jussi Kivi. Muut taiteilijat ovat Matti Kalkamo, Mika Karhu, Jussi Kivi, Petri Yrjölä ja Jyrki Riekki. Palkinnon saaja valitsi Tate Modernin johtaja Vicente Todoli. Emme asettuneet valintaa vastaan. Näyttely on eräänlainen kokonaisuus, niin paljon tunnetilat muistuttivat toisiaan. Fennican voittanut Kivi on kuvannut urbaaneja maisemia, perinteinen luonto on hänen mielestään tuotteistettu jo liikaa. Hän on piirtänyt karttoja vaelluskohteistaan, hän on kuvannut niitä, telttoja metsässä ja sen semmoista. Hän on kuvannut pääkaupunkiseudun ympäristöä, hylättyjä luolastoja ja muureja. Minulla on ollut mahdollisuus tutustua joihinkin näistä hylätyistä louhoksista ja vallimuureista LuDen retkillä. Erityisesti yövalaistuksessa otetut kuvat ovat kauniita. Mehän tiedämme kaikki, miten valo paljastaa rumuuden, kannattaa elää hämärässä.

Mika Karhun hiilipiirrokset (yllä) ovat karmaisevia, epämuodostuneita ihmisen ja eläimen välimuotoja. Seksuaalisuus on koko ajan läsnä. Maailma on rujo ja ruma. Maailma on nurinniskoin myös Karhun talo –installaatiossa, jossa ulkopuolelta katselemme ikkunoissa liikkuvaa maailmaa. Jyrki Riekin teokset (alla) ovat vielä karmaisevampia, jos mahdollista. Kuvien ja patsaiden ihmiset ovat silvottuja, verenpunaisia ja homeenvihreitä. Väkivaltaisia. Kalkamon teoksessa Hiljainen kansa (alempana) istuu joukko jyhkeitä mustiin pukeutuneita hahmoja. Hautajaisissako ollaan? Kiertävä valo kohdistuu milloin kenenkin kasvoihin, ikään kuin poimii aina jonkun erityisesti tarkasteltavaksi. ”Kun valo välähtää päin kasvoja, mitä niiltä heijastuu – syyllisyys, pelko vai onni?” Toisaalta esimerkiksi Kalkamon metallipäät tai –kallot ovat mielestäni kauniita. Tultaessa Petri Yrjölän isojen hämärien maalausten huoneeseen hartiat putoavat ja rentoutuvat. Kuvat ovat kauniita, maisemallisia. Suon muisti (vielä alempana) on sympaattinen, samoin maalaus Viimeinen lento, josta vasta lähempi tarkastelu erottaa pikkuruisia itikoita. ”Onko pimeys turva vai uhka”, kysyy taiteilija.

 

Paulan kanssa äidyimme pohtimaan, että tämän näyttelyn taiteilijat näkevät sellaisen maailman, jonka ohi useimmiten kävelemme ja jota me kieltäydymme katsomasta. Emme tietoisesti halua järkyttyä. Eletyt vuodet ovat opettaneet meidät kiertämään paikat ja ihmiset, jotka saattaisivat aiheuttaa ahdistusta. Siksikö tällaiset näyttelyt ovat niin ahdistavia? ”Teokseni kumpuavat suoraan olemassaolon kokemuksesta”, sanoo Riekki museon seinällä. Jos taiteilijan tehtävänä on kuvata omaa sisäistä elämäänsä, niin meidän silmät ummessa ympäristöltä kulkevien ihmisten sisäinen elämä tuottaisi siis toisenlaisia kuvia. On helppo kulkea itse tehdyssä maailmassa! Näyttely kannattaa kiertää niin, että Yrjölän luontopohjaiset maalaukset jäävät viimeisiksi. Se tasoittaa mielen.

 

Jostain olen temmannut Paul Kleen sitaatin: ”Taide ei kerro näkyvästä, vaan tekee näkyväksi.” Mitä siis Picasson kubistiset ja surrealistiset naishahmot tekevät näkyväksi. Ateneumin Picasso esittelyssä Eija Olsson sanoi Picasson todenneen, että hän kuvaa aina jotakin konkreettista, ei tunnetiloja. No, naisenhan tunnistaa maalausten kahdesta rintapallosta ja naismallin vuosiluvusta, kuten Olsson totesi. Helsingin Picasso-näyttely yllättää sovinnaisuudellaan, tavattoman kauniita kuvia on paljon. Näyttelyhän on liikkeellä Picasso-suvun omistamasta museosta ja siellä on paljon signeeraamattomia kuvia. Taiteilija on maalannut ne aikoinaan perheelleen. Minulla ainakin oli mielikuva, että kun Picasso siirtyi kubistisiin ja edelleen surrealistisiin teoksiinsa, muunlainen tyyli olisi tyystin jäänyt. Näyttely osoittaa, että näin ei kuitenkaan ollut. ”Vanhanaikaisia” kuvia löytyy aina 70-vuotiaaksi saakka. Mieshän ylti yli 50 000 teokseen, monenlaista siihen on mahtunut.

 

Picassosta ei olisi tarpeen kirjoittaa mitään. Kokemukseni oli, että näyttely on tavattoman hieno, lumoava. Mukana ei ole Barcelonan museon hurjia eroottisia kuvia, vaikkakin lepääviä naisia on monessa asennossa. Tyylin muuttumisen näkee konkreettisesti. Minulle selvisi myös, mistä konkreettisesti tulee näyttelyjulisteen härän pään sarvien muoto. Se on siis Härän pää, jossa on pyörän satula ja kaareva rautatanko. ”Ei taidetta tehdä asuntoja koristamiseksi. Se on hyökkäävää ja puolustavaa, ase vihollista vastaan,” siteerataan taiteilijaa sodan tai pitäisikö sanoa rauhan maalausten huoneessa. Ihmettelin Olssonille, että miksi ison salin nimikylteistä oli jätetty sana nainen kääntämättä suomeksi. Lepäävät naiset ja kylpijät oli kyllä käännetty alkuperäisestä ranskan kielen naisesta naiseksi englannin ja ruotsin kielissä. Hän arveli, että käännös on vakiintunut jo kauan sitten. Mitähän se suomalaisuudesta kuvaa?

Näyttelykäyntini liittyi siis Ateneumin ystävien 90-vuotisjuhlaan. Ystäviä on yli 2000, joista paikalla oli yli 300. Yhteinen tilaisuus pidettiin portaikossa, jossa Dominante-kuoron laulu kaikui upeasti. Kiintoisaa, että akustiikka tuntui hyvältä laulussa, mutta kaiku sotki puhetta. Museon johtaja Maija Tanninen-Mattila kertoi mm. voimaantuneensa Picasso-näyttelyn kävijöiden palautteesta. Ystävien hallituksen puheenjohtajan puheen ajan käytin epäkohteliaasti tutustumalla yhteen ylimmän kerroksen saliin. Siellä kannattaa muuten myös käydä, jos Picassolta jaksaa. Kaikenlaista Picassosta löytyy Ateneumin sivuilta.

Lopuksi siteeraan Picassoa: ”En ymmärrä englantia – englanninkielinen kirja on minulle käsittämätön. Se ei silti merkitsi, että englannin kieltä ei olisi olemassa. Miksi syyttäisin jotakuta muuta kuin itseäni siitä, etten ymmärrä sellaista, josta en mitään tiedä?” Tässä opetusta minullekin, joka olen usein ymmälläni taiteen edessä. Yllä Kalkamon teos.