Olen viehtynyt Joen Haahtelan tuotannosta. Viimeisimmän teoksen Tähtikirkas, lumivalkea (2013) jälkeen intouduin lukemaan myös teokset Kaksi kertaa kadonnut (1999), Naiset katsovat vastavaloon (2000), Tule risteykseen seitsemältä (2002), Elena (2003) ja Perhoskerääjä (2006). Lumipäiväkirjan (2008), Traumbachin (2012) ja Katoamispisteen (2010) olin lukenut jo aiemmin. Luku-urakka vaikuttaa suurelta, mutta kirjat ovat melko vähäsivuisia. Haahtela on ollut kaksi kertaa Finlandia-ehdokkaana, teoksillaan Elena ja Katoamispiste. ”Kirjallisuus jatkaa siitä, mihin psykiatria on jäänyt”, sanoo Haahtela, psykiatri itsekin. Kuvitukseksi sopivat viikon takaiset sumukuvat.

013-normal.jpg

Mikä sitten Haahtelassa minua viehättää? Esimerkiksi tällainen tunnelma: ”Aivan kuin olisin itsekin ollut vain varjokuva, juuri ja juuri olemassa, silhuetti tyhjällä kadulla.” Kirjoissa on unenomainen, utuinen tunnelma, kirjoittaja muistelee mielellään. Ihmiset ovat irrallisia, sivullisia. ”Olen aina kokenut olevani maailmasta sivullinen”, sanoo Tule risteykseen seitsemältä –romaanin kertoja. ”… olin usein huomannut muistavani asioita tapahtumien vierestä, mieleeni jäi yksityiskohtia, joita muut eivät muistaneet, tai jotka tuntuivat olevan muille yhdentekeviä,” miettii perhostenkerääjä. Todellinen tapahtuu jossakin kaukana. Kertoja on usein kahdessa paikassa samaan aikaan, todellisuudessa ja kuvitelmissaan tai muistoissaan. Kirjojen henkilöt etsivät jotain tavoittamatonta, kohde tuntuu olevan lähellä, sitä ei kuitenkaan saavuteta.  ”… hän tuntee olevansa samaan aikaan kaiken ulkopuolella ja sisäpuolella, ja jos hän nyt lähtisi, hän saattaisi unohtaa kaiken, vaipua unohduksen lumoon”, ajattelee Naiset katsovat vastavaloon –teoksen kertoja.

Ihmisten suhteet ovat usein ongelmallisia, ei suorastaan riidellä eikä huudeta, kasvetaan hiljaa erilleen. Perhostenkerääjässä pohditaan, että ”voiko olla niin, että jokainen sana vain siirsi hiljaisuutta kauemmaksi, lykkäsi väistämätöntä, hetkeä, jolloin mikään ei enää suojannut, ja siksi meidän oli puhuttava loputtomasti, lausuttava turhia sanoja, täytettävä aika, löydettävä uusia paikkoja, nukuttava, luettava, kirjoitettava, sanoja kaikkialta, muisteltava, kätkettävä tyhjyys.”  Haahtelalla on herkkiä, hauraita vaikeasti tavoitettavia naisia. Naisia, jotka käyttäytyvät jotenkin oudosti.  Naisilla on salaisuuksia. ”Hänellä on salaisuuksia, joista kukaan ei tiedä. Mistä hän on saanut hymynsä? Mitä hän häpeää? Ketä hän on rakastanut?” Joskus salaisuudet selviävät, usein eivät. Kirjailija nauttii saadessaan kuvitella vieraille ihmisille heidän menneisyyttään.

003-normal.jpg

Usein Haahtelan kirjat lähtevät sattumuksista, joilla ei tunnu olevan mitään yhteyttä keskenään. Vähitellen ne kietoutuvat ja muodostavat tarinan. Lopussa on usein yllättävä käänne tai ratkaisu. Kohtalo määrittelee ihmisten elämän suunnan, ei heidän oma tahtonsa tai suunnitelmansa. Tarmokkaita, määrätietoisesti päämääräänsä eteneviä ihmisiä Haahtelalla ei kuuri kohtaa. Jo esikoisteoksensa Kaksi kertaa kadonnut itävät myöhemmistä teoksista tutuksi tulleet piirteet, mielenkiintoinen tarinan punonta ja tietynlainen sivullisuus. ”Ajatus ulkopuolisesta ei ollut selkeä, vaan eräänlainen tunne, joka syntyi ulkopuolisena olemisesta, epämääräinen olo.” Lolita saa isältään kameran, jossa on vanhoja kuvia. Hän rakastuu yhteen kuvan henkilöön ja alkaa selvittää tämän taustaa ja joutuu kummallisten rikollisten tekojen maailmaan. Tässäkin tarinassa edetään lopun risteyskohtaan useista eri suunnasta, tapahtumat tuntuvat sattumanvaraisilta ja niiden asema kertomuksessa selviää vasta tarinan lopussa, usein hyvin yllättävästi.  Ensimmäinen teos on hieman hajanainen. Haahtelan toisen romaanin nimi on Naiset katsovat vastavaloon. Romaanin keskiössä on tosiaan kaksi naista, mutta vastavaloon katsominen ei oikein selvinnyt. Tarina on huterampi kuin esikoisteoksessa, vaikka siihenkin on punottu eräänlainen jännite, joka selviää vasta viime sivuilla. Kolmesta pariskunnasta, kaksi asuu lähekkäin maalla, yksi esiintyy enemmänkin edellisten vieraina kuin aktiiveina toimijoina. Nopeat siirtymät hieman häiritsevät, ikään kuin kirjailija ei olisi jaksanut kirjoittaa henkilöille riittävästi tapahtumia.

002-normal.jpg

Katoamisen teema putkahtelee aina silloin tällöin, milloin etsitään menetettyä rakastettua, milloin kadotettua äitiä tai isää. Vaelletaan paljon. Perheet ovat usein hajallaan: ”Siinä on minun perheeni. Se ajelehtii maan halki kuin hylky, laiva ilman kapteenia, lapsi ilman isää. Musiikki on sen laiva ja meri sen soperteleva sydän.” Teoksessa Tule risteykseen seitsemältä kokonainen neljän miehen orkesteri solisti Ineksineen vaeltelee ulkopuolisen tunteen vallassa. Vaikka miehiä on noin monta, nainen on kuitenkin teoksen keskiössä.  ”Minusta tuntuu kuin ilman häntä emme olisi mitään. Hänen läsnäolonsa tekee meidät eläviksi, tekee meistä erityisiä.” Pienoisromaaniksi nimetty Elena on kirja kaipuusta toiseen ihmiseen. Kirjan alussa lukee, että ”tämä kirja on omistettu yksijalkaiselle arabille, joka lauloi 20. huhtikuuta 2002 Louvre-Rivolin metroasemalla. Sinä päivänä syntyi tämä tarina.” Nyt lukija tietysti luulee, että kertomus jotenkin liittyy tähän asiaan, mutta ei se liity. Kertoja seuraa nuorta naista, kirjasta ei oikein käy ilmi, kuinka kauan seuraaminen kestää. Vasta kirjan lopussa paljastuu, että kertoja on vanha mies ja että nainen muistuttaa hänen kuollutta vaimoaan. Haahtelalle tyypillinen pienoinen jännitys on tässäkin kirjassa, kuka on Elena ja tutustuuko kertoja häneen. Kirjailijalle tyypillisesti juju ei olekaan siinä, minkä perässä lukija luulee kulkevansa. Elena ei paljastu, vaan häntä seurannut mies.

Myös Perhostenkerääjässä ollaan matkalla, on outoja tapaamisia ja vieraantuneisuutta kertojan omassa elämässä. Mikään ei oikein tule ratkaistuksi selvästi, haahuillaan haahtelamaisesti sinne tänne.  Mikä oikein on todellisuus ja mikä on vain meidän omaa kuvitelmaamme siitä, jää tässäkin romaanissa kysymään. ”Oliko todellisuus sillä hetkellä kun se tapahtui, vai nyt seitsemänkymmentä vuotta myöhemmin, kun Anna Prinz yritti muistella unohtunutta päivää, joka oli kerrottu hänelle yhtenä tuulisena yönä, oliko todellisuus syntynyt Henrille hänen vangitessaan perhosen, vai myöhemmin kun asiat olivat alkaneet hakea muotoa ja selitystä hänen mielessään ja unissaan, oliko todellisuus vasta nyt kun kirjoitin näitä sanoja, vai oliko todellisuus jonkinlainen yhteenlausuma  kaikesta nähdystä ja kuullusta, alati muuttuva, ikuisesti virtaava, jokaisena päivänä uuden muotonsa hakeva…” Mielestäni tässä kiteytyy Haahtelan kirjoittamisen ydin, mikä oikein on todellista, mikä muistikuvaa menneestä, mikä pelkkää toiveajattelua tai kuvitelmaa.

004-normal.jpg

Pidän tavattomasti Haahtelan kielestä, kuvaisin sitä ilmavaksi.  ”Kylä on kalkinvalkea ja sen kaivoissa helisee pyhimysten vesi”, syksy voi olla ruosteinen ja avara.  ”Minun muistoni ovat yksinkertaisia. Olen huomannut, että monet niistä liittyvät tuoksuihin ja valtaavat mielen äkillisesti. Ehkä se on juuri aprikoosinkukkien tuoksu, meren matala lemu tai halkeilevan puupöydän kitkerä voihke.”  ”Lumessa on jotain lohdullista. Se tuntui satavan toisesta maailmasta, kaukaa unesta, vuosien takaa.” Tuoksut, kukkien, ruokien, ihmisten tuoksut, ovat Haahtelalle tärkeitä. ”Tunnen sieraimissani enkelinpyökin tuoksun, penkkien pihkaisen vaikerruksen.” Naiset katsovat vastavaloon teoksen ”vuoteessa viipyy Lilianin tuoksu.” Nautin teosten hienoista kielikuvista, ”… kivistä, jotka ihmisten askeleet ovat hioneet sileiksi kuin lapsen iho”.

Hienoja pieniä kirjoja, lukemisen jälkeen mieleen jää seesteinen ja onnellinen olo.