”Olinko liian ankara itselleni?  Perheelleni? Lapsilleni? Olinko oman aikani uhri, jonka yksivakainen arvomaailma sääteli elämäni valintoja? Miksi perheemme eli niin kauan vain minun ehdoillani?” On jo parisen viikkoa kulunut Pekka Helon Jorma Hynnisen elämästä kertovan Sielun maisemia –kirjan lukemisesta.  Päätin selata tekstiä vielä toistamiseen ennen omien ajatusteni kirjoittamista. Tuntemuksiani on hieman vaikea kuvata, järkytystä ja surua sekä oivallusta taiteen tekemisen vaatimasta ehdottomuudesta. Hynnisestä minulla ensimmäiseksi tulevat mieleen Topin rooli Aulis Sallisen Punaisessa viivassa Kansallisoopperan suurella näyttämöllä, Kortesuon isännän rooli Veli-Matti Puumalan oopperassa Anna-Liisa Bulevardilla ja Einojuhani Rautavaaran oopperan Aleksis Kivi Kansallisoopperan Alminsalissa. Vaikuttavia esityksiä!

Kirja perustuu Helon Hynnisestä kirjoittamaa elämäkertaa varten tekemään haastatteluaineistoon. En ole elämäkertaa lukenut, mutta tavanomaisiin elämäkertoihin verrattuna tämä kirja on syvällistä pohdiskelua Hynnisen elämän perusteista, taiteesta, uskonnosta ja maailmankatsomuksesta. Kirja antaa myös hyvän kuvauksen taiteilijan elämänkulusta. Kirja sisältää pitkähkön osan pohdintoja suomalaisista virsistä, joita taiteilija on elämänsä aikana mielellään esittänyt. Hieman oudoksuin sosiologisten teorioiden osuutta, kirjoittaja selitti Hynnisen persoonallisuutta niiden kautta. En ole kuitenkaan asiantuntija kritisoimaan tekstin oikeaan osuvuutta. Kirjoittajan kannalta on tietysti haastavaa tarkastella kohdettaan myös tällä tavoin. Helo on kasvatustieteiden tohtori ja ohjannut taidetta käsitteleviä dokumenttielokuvia, joten asiantuntija hän varmasti on. Pidin perheenjäsenten fiktiivistä keskusteluosuutta hieman keinotekoisena, vaikka se toikin järkyttävällä tavalla esiin keskeisimmän perheen ongelman, isän uran ehdoilla toimimisen. ”Kotona kaikki joutuivat olemaan varpaillaan. Perhe-elämä oli sitä, että jos jostain kuului yskäisy, yskijä laitettiin karanteeniin. Koko viisihenkinen perhe valjastettiin oksennustauteineen ja flunssineen varjelemaan isää. Isän ympäristö putsattiin. Äidin piti tehdä katraansa hajuttomaksi, mauttomaksi ja pöpöttömäksi.”

Hynnisen lähtökohdat työläisperheen lapsena ja kotona iskostetun työn kunnioittamisen ja vahvan omanarvontunnon voin hyvin ymmärtää. Hän kuitenkin epäonnistui oppikoulussa, mikä pitkään hallitsi hänen elämäänsä. Heinolan seminaarista löytyi sitten väylä onnistumisen tunteille ja itsetunnon perusta. Seminaarin arvomaailma sopi hyvin hänen kristilliseen ajatusmaailmaansa ja vahvisti sitä. Hän kuvitteli löytävänsä kuvaamataiteista itselleen ilmaisukanavan, mutta sellaiseksi osoittautui kuitenkin laulu. Harrastukseensa hän suhtautui vakavasti ja kunnianhimoisesti. Hynninen ei päästänyt itseään vähällä, eikä läheisiään. ”Kukaan ei saanut nähdä heikkoutta. Ei saanut olla väsynyt, ei surullinen, ei sairas.” Lasten suhteen huono omatunto oli alituisena seuralaisena ja sitä lievittääkseen lapset kulkivat ajoittain isän mukana esiintymismatkoilla.  Hynnisen maailmankatsomuksessa perhe oli tärkeä, mutta arkitodellisuudessa perheeltä vaadittiin täydellistä uhrautumista. Siitähän se ikuinen ristiriita Hynnisen mielessä kyti. Vaimo Reetta oli valmis hyväksymään, että miehen työtä, harrastusta, uraa e voinut asettaa kyseenalaiseksi ja konkreettisella organisointityöllä hän antoi lisää aikaa miehelleen. Hynninen on SibA:n professorina, taiteilijaprofessorina, Savonlinnan oopperajuhlien johtajana, Joensuun laulujuhlien johtajana ja monessa muussa tehtävässä vaikuttanut ratkaisevasti maamme musiikkielämään.

”Ihanteellisesti ajateltuna laulutaiteilija palvelee yleisöä ja taidetta, mutta todellisuudessa hän ruokkii omaa egoaan”, toteaa Hynninen. Hän on ankaran rehellinen myös analysoidessaan omia motiivejaan. Hynninen näyttää kirjan mukaan kamppailleen oman yksityisyytensä ja julkisen elämän vaatimusten välillä. Ei voi olla menestyvä taiteilija hyväksymättä julkisuuden vaatimuksia, ainakin jossain määrin. Kirjasta saa sen käsityksen, että Hynnisen ura Metropolitanissa katkesi siihen, ettei hän suostunut myymään itseään julkisuudelle. Kuulon heikkeneminen vaiheessa, jolloin uraa on vielä pitkään edessä, on täytynyt olla laulajalle kova paikka. Hynnisen päiväkirjoista Helon mukaan kuvastuu pitkäaikainen yksinäisyyden pelko, mikä ulkomailla matkustaessa erityisesti korostuu. Hynninenhän laistoi usein taiteilijoille järjestetyt illanistumiset, mikä vielä korosti hänen erilaisuuttaan muusta taitelijakaartista. Samankaltaisesta hotelliyksinäisyydestä on myös Soile Isokoski kertonut jossain haastattelussaan. ”Kuvittelin, että ikävän voi hukuttaa työhän, mutta erehdyin. Tämä on kallis hinta maineesta ja rahasta,” on Hynninen kirjoittanut päiväkirjaansa. Hynninen on tiukasti yrittänyt pitää kiinni omasta persoonastaan ja varjellut itseään liialta muuttumiselta. Yksi keino tähän on ollut pitäytyä tiukasti kiinni maaseudun lähtökohdissa ja eräänlainen jalat maassa –periaate.

Maaseutu ja kotiseutu ovat aina olleet Hynniselle tärkeitä. Joissakin kohdin paistaa suoranainen urbaanin elämän halveksunta. Ehkä se on niin, että ehdottomien ja äärimmäisyyksiin menevien ihmisen on vaikea käsittää edes sitä, että kaikilla ei ole mahdollisuutta samoihin valintoihin. Vanha kansakoulu asuinpaikkana sopii kyllä miehen persoonaan ja hyvin voi kuvitella hänet koulusalin urkujen ääreen itse itseään säestämään. Hynnisen konservatiivisen ja uskonnollisen arvomaaliman vuoksi voi hyvin ymmärtää, millainen shokki hänelle oli pojan osoittautuminen homoksi. Persoonalleen uskollisena hän ryhtyi ottamaan selvää ilmiöstä myös teoreettisesti ja hänestä tuli vahva homouden puolestapuhuja. Pojan kuolema aidsiin oli Hynniselle traaginen tapahtuma. Voi myös hyvin kuvitella, miten katkera pala isälle on ollut se, että poikaa on seurakuntanuorissa kiusattu homouden vuoksi. Se elämänkatsomus, jolle isä on elämänsä rakentanut, nousee poikaa vastaan. Tämä on kirjan lukemisen yksi koskettavimmista havainnoista. ”Markon kuolema on tiivistänyt jäljellä olevaa perhettämme. Olenkin tytöille sanonut, että pitikö Markon kuolla, että vapauduin siitä tilanteesta.”

Sielun maisemia on järkyttävän avoin ja rehellinen kirja. Itse moiseen avoimuuteen tuskin kykenisin. Kirjan hyväksyminen julkaistavaksi ja sen kirjoittaminen ovat kunnioitettavia tekoja.