Sivumäärältään massiivisten A.S.  Byattin Lasten kirjan ja Laila Hirvisaaren Minä Katariinan sekä ahdistavan Imbi Pajun Itämeren tyttärien jälkeen ajattelin lukaista pikimmiten Kallion Bestseller –hyllystä nappaamani Helene Bützovin suomentaman Don DeLillon Omegapisteen. En ole aiemmin DeLilloon tarttunut, vaikka kirjoja on ollut niin kirjaston esittelyhyllyillä kuin alennusmyynneissäkin. Tyhmästi vielä hajotin 123 -sivuisen kirjan lukemisen useammalle illalle. Mitä, mitä, mitä? Ensin mies seinään nojaillen katsoo galleriassa hidastettuna esitettyä Psycho -filmiä, sitten siirrytään jonnekin autiomaan keskelle ja palataan lopuksi samaan galleriaan. Mistä kirjassa oikein on kyse? Ärsyynnyin ymmärtämättömyydestäni niin paljon, että luin kirjan uudelleen ja nyt yhdeltä istumalta.  

Kirjassa on kaksi kertojaa, filmiä katsova mies galleriassa ja elokuvantekijä keskustelemassa vanhan miehen kanssa aavikon keskellä. Elokuvantekijä on nimeltään Jin Finley ja vanha lettipäinen mies Richard Elster. Mies on ollut keskeisessä tehtävässä suunnittelemassa sodankäynnin ”konseptualisointia. Sitä sanaa hän käytti lainausmerkeissä, hänen oli sovellettava laajempia aatteita ja periaatteita sellaisiin asioihin kuin joukkojen sijoittaminen ja kapinan kukistaminen”. Onko kertojissa kyse samasta henkilöstä? Jotenkin on, jotenkin taas ei. Kirjan lopussa kertoja myös tarkkailee galleriassa vanhaa ja nuorta miestä, jotka vaikuttavat ihan Finleyltä ja Elsteriltä. Toinen salaperäinen yhtäläisyys on Elsterin tyttären Jessican ja filmiä katsovan miehen galleriassa kohtaaman naisen välillä. Sama vai eri? Ja mitä väliä? Kirjassa törmään myös seinään, johon galleriamies nojaa ja johon Finley aavikon vanhassa niukasti kalustetussa talossa nojaa. No, seiniähän on, mutta kuvausten yhtäläisyys pakottaa kysymään, onko kyse samasta nojaavasta miehestä. Ja jos on, niin mitä sitten? Kirjassa puhutaan paljon elokuvasta, sitä katsotaan äärimmilleen hidastettuna ja siitä syystä vangitsevana ja sitä suunnitellaan. Kertoja haluaisi tehdä filmin Elsteristä, pelkistetyn, jossa olisi vain seinä, kasvot ja silmät. ”Mies seisoo ja puhuu kaikesta kokemuksestaan, kertoo kaiken, mikä tulee mieleen, ihmisistä, teorioista, yksityiskohdista, tunteista.” Kävi minulla sellainenkin mielessä, että galleriaelokuvan aiheella, murhalla olisi jotakin tekemistä myös Jessien katoamisen kanssa. En tiedä.

Pääosa kirjasta kertoo Elsterin ja Finleyn oleskelusta aavikon keskellä olevassa talossa. Elster on kutsunut Finleyn luokseen keskustelemaan. Finley kuvittelee, että aiheena olisi hänen toivomansa filmi, mutta Elsterin tytär Jessie ilmoittaa syyksi isänsä ajoittaisen seuran kaipuun. Filmi jää taka-alalle, kun Jessie katoaa ja tapahtumat keskittyvät tämän mysteerin ympärille. Vanhan ja nuoren miehen yhteiseloa lukee kiinnostuksella, aavikon keskellä vietetty aika on Elsterille eräänlainen hengellinen retriitti. Kaiken yllä leijuu surumielisyys, luovuttaminen. Sellaiselta elämä näyttäytyy myös Finleylle, kunnes Jessien katoaminen särkee idyllin ja herättää hänet. Kirjasta on havaitsevinaan yhteiskunnallista kritiikkiä, sodanvastaisuutta tai ainakin sodan idean pohdintaa. Jostain netistä löysin englanninkielisiä sivuja, joilla kerrottiin DeLillon todenneen, että ”kirjailija on henkilö, joka on automaattisesti yhteiskuntaa vastaan. Täytyy mahdollisimman pitkälle välttää muuttumista osaksi järjestelmää.”

Kirjan kieli on lyhytlauseista, uskaltaisiko sanoa, hieman töksähtelevää, osittain kerrontaa osittain vuoropuhelua. Enhän minä tosin tiedä, johtuuko kielen töksähtelevyys kirjailijasta vai kääntäjästä. Ei auttaisi vaikka lukisin kirjan alkuperäiskielellä, en kuitenkaan ymmärtäisi riittävästi. Näennäinen helppolukuisuus peittää alleen aiheen mystisyyden. Väsähtäneisyys elämään leijuu sivujen yllä. ”Juoma oli ehtinyt juoman elämässä siihen vaiheeseen, jolloin otetaan viimeinen väljähtynyt kulaus ja vaivutaan haikeaan itsetutkiskeluun, jonnekin itsesäälin ja itsesyytösten välimaille.” Vaikka henkilöiden elämät jäävät jotenkin valjuiksi, voin joistakin lauseista voi tavoittaa myös itseni. ”Halusin kadottaa ajatuksen paluusta sinne, vastuuseen, vanhoihin vaivoihin, alkuinnostukseen asiassa, joka ei johda mihinkään. Montako kertaa on aloitettava ennen kuin näkee oman intonsa valheet?” Monta, sanon minä, selvimmin näkee vasta riittävän etäisyyden päästä, ehkä väljähtyneestä juomasta lasin pohjalta.

Mitä DeLillosta opin? On kirjoja, joita voi lukea nukahtamislukemistona muutaman sivun kerrallaan. Tällainen oli Hirvisaaren Katariina, ei siinä idea mihinkään kadonnut, vaikka nukkui pitkiä öitä ja kirjoitteli pläjäyksiä muista asioista välillä. Sitten on näitä Omegapisteitä, jotka on pakko lukea kerralla alusta loppuun. Kuka sanoisi, onko tämä viimeisin poikkeuksellinen DeLillon tuotannossa vai onko samanlaisia arvoituksia löydettävä muistakin teoksista? Eli onko minulla DeLillon menevä aukko kirjallisuustietämyksessäni?

Kirja vei ajatukset toisaalta erilaisiin taidenäyttelyiden videonkatsomiskokemuksiin toisaalta elokuvakokemuksiin. Videoita harvoin jaksaa katsoa kovin pitkään, ehkä parhain kokemus on ollut Isaac Julienin videot Helsingin Taidehallissa ja Turun Logomossa. Ne imevät katsojan mukaansa, vaikka eivät olekaan hidastettuja kuin kirjan päähenkilön katsoma. DeLillon Finley oli tehnyt elokuvan, johon hän oli yrittänyt pelkistää yhden ihmisen elämää. Faktaa vai fiktiota, sitähän me pohdimme, varmaan myös tulevan Rautarouva –elokuvan kohdalla. Tärkeintä lienee se, mitä me itse koemme elokuvateatterista ulos astuessamme, se on kovaa faktaa kohdallamme. Kun ei halua vaipua muistoihin ja tulevaisuuden suunnittelu on turhaa, olisi kyettävä elämään tässä ja nyt. ”Todellinen elämä ei ole tiivistettävissä puhuttuihin eikä kirjoitettuihin sanoihin, siihen ei pysty kukaan koskaan. Elämä on todellista silloin, kun olemme yksin, mietimme, tunnemme, vaivumme muistoihin, käännymme uneksuen sisäänpäin, elämä on todellista submikroskooppisina hetkinä.”