Kirjoittelin 6.9. ensimmäisestä lukemastani Thomas Bernhardin kirjasta Haaskio (1983), suomentanut Tarja Roinila (2009).  Sen jälkeen Hannele ystävällisesti kantoi minulle kolme muuta Bernhardia, joista ensimmäisenä luin teoksen Hakkuu, Muuan mielenkuohu (1984), suomentanut Tarja Roinila (2007), sitten Betonin (1982), suomentanut Olli Sarrivaara (2008)ja lopuksi Syyn (1975) niin ikään Sarrivaaran (2011) suomentaman. Järjestys oli ajallisesti väärä, mutta ei se pahemmin häirinnyt. Opin, että kirjailijan teosten aikajärjestyksen selvittämiseksi on mentävä alkuperäislähteille, suomennokset kun näyttävät tulevan missä järjestyksessä sattuu.  Oppia ikä kakki! Arvaan, että tästä tulee varsinainen vuodatus, oli siinä määrin vaikuttava kirjasarja.

Olen ihastunut Bernhardin kirjoitustapaan, joka näyttää muuttuneen kirja kirjalta yhä tankkaavammaksi. Mietipä muuten itse, päässähän pyörivät ajatukset usein yhtä ja samaa kehää ja mitä mieltä kuohuttavampi aatos, sitä enemmän kierteitä ajatuksiin tulee. Jostain putkahtelee uusia mielleyhtymiä, mutta vanhat jatkavat pyörimistään. Juuri näin kirjoittaa Bernhard. Tekstiä voisi luonnehtia tajunnanvirraksi, vaikka se on hieman liian järjestäytynyttä puhtaasti tajunnanvirtana toimiakseen. Minä tässä yritän ajatella Bernhardia, mutta mieleen koko ajan tunkee se, että näin talomme sisäpuistossa jonkun perheen haravoivan syksyn lehtiä. Siis selvästi perhe lapsineen, ei mikään kaupungin tai taloyhtiön siivouspartio. Siitä saan tekosyyn kuvittaa juttuani syksyn kuvilla. Miten on mahdollista kirjata aatoksensa paperille ts, koneelle sitä mukaa kun ne putkahtavat mieleen, ajattelen minä tässä tuolillani. Bernhard toistelee yhtä mittaa ajattelevansa. Hakkuussa hän kertoo ajattelevansa tuttavapariskuntansa lepotuolissa, muissa ei ajattelun paikka tule esiin. Maininnalla ajattelen laiskanlinnassani  lukija palautetaan ajan tasalle, vaikka kyseessä olisivatkin vanhat asiat, eikä eteisaulan nurkasta ole päästy mihinkään.  Lukemistani vanhimmassa eli Syyssä ei ajattelun jatkuva toistaminen päässyt vielä kovin ”pahaksi”, mutta viitteitä kehityssuunnasta on.

Teosten nimet ovat kuvaavia, vaikka osin niiden alkuperä selviää vasta viime metreillä. Haaskiossa yhtä henkilöistä sanottiin jo musiikin opiskelijana haaskioksi. Muiden teosten lukemisen jälkeen ajattelee pakosta, että päähenkilöäkin voisi kutsua haaskioksi. Nimi Hakkuu jäi vähän avoimeksi. Vanha näyttelijä hokee maalle kaivatessaan sanoja metsä, metsän puut, hakkuu. Ellei nyt sitten halua pohdiskella sitä, miten pieniksi palasiksi päähenkilö mielessään ympäristönsä henkilöt hakkaa. Betonissa taas arvioisin nimen tulevan siitä, että kirjan lopussa sivujen mittaan kuolleiden henkilöiden nimet on hakattu hautausmaan betoniseinään. Syy arvatenkin kuvaa kirjailijan kouluaikojen olevan syy hänen elämänsä koko suuntaan. Lienevätkö tulkintani oikeita? Jos eivät ole, ei siitä niin väliä, enhän minä mikään kirjallisuusarvostelija ole. Tämmöinen omia ajatuksia kirjoittamalla kirkastava tyyppi vain.

Kirjat on kirjoitettu yhtenä kappaleena ja virkkeet saattavat olla lähes sivun mittaisia. Yllättäen lukemisen edetessä kappalejakoa ei tunnu edes kaipaavan. Rapukesteillä Bernhardia analysoidessamme Hannele äityi ihmettelemään, että mihin niitä kappalejakoja ylipäätään tarvitaan, eihän elämässäkään ole kappalevälejä. Siitä taas emme olleet ihan yksimielisiä. Jääkööt ratkaisematta tällä kertaa. Kieli on kuitenkin suorastaan inhorealistista. Teosten varsinaisten tapahtumien aikaväli ei ole pitkän pitkä. Syyssä muistellaan kahden vuoden kouluaikaa. Betonissa tapahtuma-aika on jo viikko tai pari, sivuja kummassakin suunnilleen saman verran. Pisin kirja on Hakkuu, mutta tapahtumia seurataan siinä muistellessa vain illasta aamuyöhön. Tapahtumien määrä ei lisäänny, niitä vain toistellaan enemmän.

Romaaneissa on kääntäjä Tarja Roinilan mukaan vahva omakohtainen tausta. Kirjailija on eronneiden vanhempien lapsi, joka elää suurimman osan lapsuudestaan isovanhempiensa luona. Isoisä on kirjailija ja hän yrittää saattaa pojan eri taiteiden pariin. Suomeksi käännetyistä teoksista vanhin kertoo kouluajasta Salzburgissa, ajasta 13. ja 15. ikävuoden välillä, joka päähenkilön elämän synkin aika. Ensimmäisen koulun natsijohtaja oli yhtä vihattu kuin sodan jälkeen lyseota johtava katolinen pappi.  ”Lyseo oli hengenelämää uhkaava silpomiskoneisto”. Kuva, jonka Bernhard kouluista antaa, ei ole kaunis. Salzburgin alkuvuosina hän harjoittelee viulunsoittoa kenkäkomerossa, jossa sisäoppilaitoksessa toki saa olla yksin. Siellä hän suunnittelee itsemurhaa, mutta on liian heikko sitä toteuttamaan, kuten monet koulukaverit tekevät. Kouluaikaa leimaa koulukauheuksien lisäksi sota ja jatkuvat pommisuojakokemukset. Kiinnostavia ovat kuvaukset luvattomista retkistä isoisän luokse rajan taakse Saksaan.

Jos nyt sitten tekstin ilman kappalejakoa kestänkin, niin opettamista ja saarnaamista en kestä. Eihän Bernhard sinänsä saarnaa, mutta teksti vilisee pieniä opettavaisia helmiä. ”Toisaalta meidän täytyy aina, kunnostamme riippumatta, tehdä sitä, mitä me haluamme.” Päähenkilö halusi matkustaa, ”on parempi kuolla toivotun ja hartaasti odotetun matkan tehneenä kuin tukehtua tähän toiveeseen ja kaipaukseen”.  Ja politiikasta: ”urheilun puolesta puhuvalla on aina massat takanaan, kulttuurin puolesta puhuvalla ne ovat häntä vastaan, isoisäni sanoi ja sen vuoksi kaikki hallitukset ovat aina urheilun puolesta ja kulttuuria vastaan”. Itseironiseksi heittäydyttyään kertoja toteaa, että uskomme aina kaiken itseemme liittyvän olevan enemmän kuin se on. Niin minäkin, ajattelen tässä pöytäni ääressä. ”Tunnontuskat elämän ehtoolla ovat täysin naurettavia”, toteaa Bernhard, uskoisiko tuon.

Tuntuu kuin Bernhard vihaisi kaikkia, tai ehkä oikeampi käsite olisi halveksia. Hän halveksii kaikkia tasapuolisesti, itseään myös.  Betonissa sisar toteaa: ”Sinua ei voi auttaa, kukaan ei voi auttaa sinua, hän sanoi edellisillä yhteisillä päivällisillämme. Sinä halveksit kaikkea, hän oli sanonut, kaikkea tässä maailmassa, sinä halveksit kaikkea sitä, mikä minulle tuottaa nautintoa. Ja ennen kaikkea sinä halveksit itseäsi. Syytät kaikkia ihmisiä kakista rikoksistasi, se on sinun ongelmasi.”  Halveksunta alkoi jo Syyssä. Salzburgista, koulukaupungistaan hän sanoo, että ”…tuon luonnon ja tuon arkkitehtuurin keskellä elävät vuosi vuodelta päättömästi lisääntyvät heikkomieliset asukkaat, heidän viheliäiset lakinsa ja heidän sitäkin viheliäisempi tapansa tulkita niitä ovat aina heti tappaneet kaiken halun tarkastella ja rakastaa (maisemana) tuota luontoa…”. Kaupunki on ”läpeensä ihmisvihamielinen arkkitehtonis-arkkipiispallis-vähämielis-kansallissosialistis-katolinen kuolemanmaa”. Ei siinä paljon armoa anneta. Salzburgissa kaikki on kesäisin pelkkää peittelyä, maton alle lakaisua, musiikilla piiloon pyyhkimistä, piiloon soittamista, niin kutsuttu Korkeataide on kesäisin kaupungille ja sen asukkaille ainoastaan halpamainen keino saavuttaa taloudellista hyötyä.”  Kahdessa muussa teoksessa ollaan Wienissä, joka on vielä mahdottomampi paikka, jos mahdollista.

Betonissa päähenkilö on jo aikuinen ja yrittää kirjoittaa kirjaa Mendelssohn Bartholysta, mutta siitä ei tunnu tulevan mitään. Syy on tietysti ympäristössä ja muissa ihmisissä, erityisesti sisaressa. Suhde sisareen on tiivis, mutta ahdistava. Hänessä ei oikeastaan ole mitään hyvää. ”Häiritä kaikkea ja jokaista, tuhota ja lopulta hävittää täydellisesti, ja toistuvasti hävittää juuri se, mikä minulle on maailmassa kaikkein tärkeintä: hengentuote.” Naisystävää ei voi ajatella, ei toisaalta miesystävääkään. ”Toisaalta me, minunlaiseni, emme voi olla yksin, toisaalta emme kestä seurassakaan. Emme kestä myöskään naisseuraa. Miesseurasta luovuin vuosikymmeniksi, koska se oli mitä hedelmättömintä, naisseura taas käy tuota pikaa hermoilleni.” ”On mahdotonta ajatella naisystävää ja älyllistä kunnianhimoa. Joko minulla on naisystävä tai älyllistä kunnianhimoa, molemmat yhdessä ovat mahdottomia.  Mutta tietenkin me tarvitsemme toista ihmistä, muuten meistä tulee väistämättä sellaisia kuin minusta on tullut: rasittava. sietämätön, sairas, sanan syvimmässä merkityksessä mahdoton.”  Ei ihan helppo ongelma ratkaistavaksi. Armoa eivät siis saa sukulaisetkaan:  ”…he olivat olleet hänen mielestään alun alkaenkin pelkästään vastenmielisiä ja he ovat myös pysyneet vastenmielisinä kakki nämä vuosikymmenet keskittyessään vain omaisuuteensa, ajatellessaan vain mainettaan ja uppoutuessaan täysin katoliseen ja kansallissosialistiseen tylsyyteensä,…” Ainoa, jota Bernhard rakastaa, on hänen isoisänsä.

Betonissa päähenkilö yhtäkkiä ryhtyy ajattelemaan myös lukijoitaan, joita hän muuten ei halveksi. ”Jos joku näitä rivejä joskus lukee, hän varmaan ihmettelee, mikä tarkoitus tällä jatkuvalla sisarestani jankuttamisella on. Niin, se on sitä, että olen yksinkertaisesti ollut aina lapsuudesta asti sisareni vallassa ja hänen lähtönsä jälkeen tarvitsen aina useita päiviä päästäkseni hänestä eroon, hän on kyllä fyysisesti poissa, mutta on silti kaikkialla selvästi ja minulle itse asiassa mitä kammottavimmalla tavalla läsnä.” Olisiko tuttu tunne, vaikka sisaresta ei olisikaan kyse. Pohdiskelee myös sitä. miten on muuttunut niin, ettei voi enää sietää yksinkertaisia ihmisiä, vaikka nuorempana suorastaan hakeutui heidän seuraansa. Hänelle on selvinnyt, että yksinkertaiset ihmiset ovat pohjimmiltaan kaikkein vaativimpia.

Niin Syytä kuin Betoniakin leimaa kertojan sairastaminen, oikea ja luuloteltu. Jo kouluaikanaan hän on joutunut viettämään vuosia sairaalassa ja elämää varjostaa hangenahdistus. Itse astmaatikkona tunnistan oireet, henkeä alkaa ahdistaa jo pelosta, että henkeä alkaa ahdistaa. ”Kuinka hauraita me olemmekaan, minä ajattelin, puhumme kaikki suulla suuremmalla, vakuuttelemme tauotta päivästä toiseen kuinka lujaluonteisia ja ymmärtäväisiä olemme ja hetkessä tasapainomme järkkyy ja meidän on nieltävä itkuamme.”

Hakkuu-teoksessa mies on jo yli viisikymppinen ja kelaa elämäänsä istuessaan päivällisiä odottamassa tuttavapariskuntansa eteisaulan nojatuolissa. Mies odottelee Auersbergerien taiteellisten illallisten alkamista, ollaan odottamassa Burg-teaatterin näyttelijää. Auersbergerit kertoja on tavannut sattumalta Grabenilla. ”Grabenille menohan tarkoittaa yksinomaan sitä, että kävelee suoraan Wienin seurapiirihelvettiin ja tapaa täsmälleen ne ihmiset, joita minä en halua tavata ja joiden ilmaantuminen vielä tänäänkin saa minussa aikaan kaikenmoisia sekä henkisiä että ruumiillisia kouristuksia, minä ajattelin laiskanlinnassa.” Tätä porukkaa kertoja sitten mollaa oikein olan takaa, harmittelee menemistään Grabenille ainakin kymmenen sivun verran, ennen kuin uusi mielleyhtymä lähtee ohjaamaan ajattelemista.

Tuntuu kuin päähenkilöllä olisi kaikissa kirjoissa vain pahantahtoisia ihmisiä ympärillään, kuin hän olisi tullut tehneeksi aina vääriä valintoja niin paikkojen kuin ihmistenkin suhteen. Taidepiireissä liikutaan, joskin kertojan näkemyksen mukaan varsin surkeissa. ”…muistan hänet yhtenä niistä hengettömistä mylvijöistä jotka ovat viimeisen neljännesvuosisadan aikana tehneet niin sanotusta Burgista kaikkien siellä työskennelleiden johtajien myötävaikutuksella paitsi runoudentuhoamis- ja karjuntalaitoksen myös täydellisen aivottomuuden tyyssijan,..”  Ympärillä oleva joukko on saavuttanut vaikka mitä taiteen alalla, mutta päähenkilön mukaan heistä ei ole enää mihinkään. ”…kaikki nämä ihmiset musiikkihuoneessa eivät ole eläneet silmänräpäystäkään todellisuudessa, minä ajattelin. Siihen näillä ihmisillä ei ole koskaan ollut rohkeutta eikä voimaa eikä tarvittavaa totuudenrakkautta, minä ajattelin. He ovat kaikki eläneet vain muodin mukaan.”

Pääosassa kirjoissa on inho ympäristöä, ihmisiä ja itseäkin kohtaan. Päähenkilön ladellessa tuomioitaan milloin mihinkin suuntaan, hän välillä muistuttaa, että oikeastaan hän itsekin on vaikea henkilö, että sisar on ajatellut hänen parastaan ja muutamat muutkin ovat olleet ihan mukavia ihmisiä. Päällimmäiseksi jää kuitenkin kiehtova kertomus nurkkaan ajetusta ja sieltä ilkeyksiään huutelevasta ihmisestä, joka välillä muistaa omankin olemassa olonsa. Kerran hän äityy jopa toteamaan:  ”Olin jälleen kerran oman komediani vanki.” Kyllä päähenkilö osaa katsella itseään ulkopuolelta. Llähtiessään päivällisiltä, hän kiittelee rouvaa, suutelee poskelle ja halveksii itseään kaikesta siitä, mitä kehuvaa hän on lähtiessään sanonut.

Suosittelen kirjoihin tarttumista, mutta avoimin mielin