Olemme Hannelen kanssa nähneet syys-marraskuussa viisi teatteriesitystä. Kuudenneksi voi lisätä Avoimien ovien Canthian, josta kirjoittelin 3.10.2010. Meillä ei ole ollut mitään etukäteisajatusta siitä, mihin yrittäisimme kiinnittää erityistä huomiota. Canthian ohella olemme nähneet kaksi kanonisoidun kirjoittajan näytelmää, nimittäin 15.9.  Aleksis Kiven Olviretken ohjaajanaan Jukka Rantanen ja 21.10. Fjodor Dostojevskin Idiootin ohjaajanaan Janne Reinikainen, kummankin Kansallisteatterissa. Suomalaisia uusia kirjoittajia olemme niin ikään nähneet kaksi, nimittäin 22.9.  Heini Junkkaalan Kristuksen morsiamen Kansallisteatterissa ohjaajanaan Saana Lavaste ja Pasi Lampelan kirjoittaman ja ohjaaman Päätepysäkin teatteri Jurkassa 11.11. Näiden lisäksi katsoimme vanhaan kirjallisuuteen perustuvan modernisoidun Winnie Holzmanin Wickedin Helsingin kaupunginteatterissa 14.10. ohjaajanaan Hans Berndtdsson. Mihinkään esitykseen emme menneet tiettyä näyttelijää katsomaan, valinnat perustuivat kirjailijoihin ja positiiviseen ennakko-odotukseen näytelmästä.



Kun aloitan Kansallisesta, otan ylle kuvan sen katosta. Klassikoista Olviretkeä on esitetty vähän, Idiootti sen sijaan on usein nähty, kumpikin oli mielestämme nyt epäonnistunut toteutus. Ei siinä mitään auttanut, että kyse oli tutusta tekstistä. Olviretkessä oli sinänsä loistavia näyttelijäsuorituksia ja parasta oli saarnastuolista esitetty oluen ylistys, jonka mukaan ”jyrkkä lopetus on vaarallinen”. Muutoin se oli ihan mahdotonta kouhkaamista. Yksi riemukkaimmista kohtauksista oli miesten Kiitos sulle Jumalani nuotilla haudanvakavasti laulettu Terve, ruskee ohraneste, Terve voima kuohuva. Ei siitä saattanut edes närkästyä. Pieruhuumoria vessoineen piti tietysti ottaa mukaan, vaikka se ei kuulu alkuperäiseen Kiven tekstiin. Parhaimpia tulkintoja olivat juoppohullut Heikki Pitkänen ja Kristo Salminen.

Idiootissa olimme pettyneitä erityisesti Hannu-Pekka Björkmanin Idioottiin itseensä, joka ei muistuttanut kirjan hyväntahtoista joskin yksinkertaista kreivi Myskiniä lainkaan. Hannele oli niin tuohtunut toteutuksesta, että meidän oli mentävä laimentavalle viinille, vaikka olimme etukäteen päättäneet jättää suoran jälkianalyysin pitämättä. Ymmärsin Hannelea täysin vasta luettuani Olli Kuukasjärven uuden suomennoksen, Hannelelta lainattuna tietty. Björkman oli omien sanojensa mukaan yrittänyt tehdä Myskinistä aktiivista toimijaa, mutta naamanvääntelyineen hän oli nyt eräänlainen pelle. Dostojevskin mukaan naiset ihastuvat hyväntahtoiseen mutta avuttomaan kreiviin, mutta ainakin meidän käsitys naisia viehättävästä miehestä ei mennyt yksiin Björkmanin toteutuksen kanssa.

Tavattoman hyviä olivat sen sijaan sekä Kristuksen morsian uskonpohdiskeluineen että Päätepysäkki avioliittohelvetteineen. Näyttelijäsuoritukset olivat mainioita. Päätepysäkissä esiintyivät Janne Hyytiäinen, Liisa Mustonen ja Erkki Saarela, jota emme ole nähneet pitkään aikaan.  Aivan upeaa työtä teki myös näyttelijäopiskelija Pia Andersson. Sanomahan oli valmiiksi pureskeltu ja tematiikaltaan elävästä elämästä tuttu. Näyttelijöille pieni näyttämö on erityisen raaka, viimeiseltä riviltäkin henkilöt ovat parin metrin päässä. Kristuksen morsiamessa tiukka uskova alkoi epäillä ja epäuskoinen horjua epäuskossaan. Vanhoista tutuista mukana olivat Jukka Puotila, Kristiina Halttu ja Seppo Pääkkönen, meille uudempia olivat Wanda Dubiel, Joanna Haartti, Hanna Raiskinmäki ja Oskari Perkki. Katsojan kannalta näytelmä oli sikäli ongelmallinen, että teatterista poistui vielä suurempien kysymysten kanssa kuin sinne meni. Uskon kysymyksiin naispappeuksineen ei annettukaan valmiita vastauksia, isojen ongelmien ratkaiseminen jäi katsojalle itselleen. Ahdistavaa. Niin Kristuksen morsian kuin Päätepysäkkikin on Helsingin teatterimaailman tämän hetken ehdotonta huippua.

 

Siirryttäessä Kaupunginteatteriin otan kuvan Maija Poppasesta viereisen puiston yllä liitelemässä. Wided oli viihdyttävä, hyvin tehty musikaali loistavine laulajineen. Erityisesti ilahduttivat nuoret naiset Maria Ylipää Elphabana ja Anna-Maija Tuokko Glindana. Ylipään ääni kantoi hyvin loppuun saakka, vaikka hän oli lähestulkoon koko esityksen ajan äänessä. Nuorten lennokasta tanssia oli myös ilo seurata. Kaupunginteatteri varmaankin paikkaa kassavajettaan tällä sinänsä harmittomalla esityksellä.

Lavastuksista voisi todeta saman, minkä olemme todenneet aiemminkin, isot teatterit ottavat pienten teattereiden keinoja käyttöönsä. Kansallisteatterin pienelle näyttämölle Idioottiin rakennettu kaksitasoinen näyttämöratkaisu oli sinänsä hyvä ja elävä musiikki mukavaa. Taustaseinälle projisioidut kuvat sen sijaan loivat sekavan ilmeen, vähemmälläkin olisi pärjätty. Olviretken kouhkaamisessa otettiin koko näyttämö käyttöön. Kristuksen morsiameen oli rakennettu iso kirja, jonka sivuja kääntelemällä katsojat vietiin aina uuteen kohtaukseen, oikein mainio ratkaisu. Päätepysäkki tyytyi pelkkään avoimeen pieneen tilaan ja se riitti, teksti kantoi eikä sen kummempaa lavastustakaivattu.

Kahdessa esityksessä tapasimme nuoria katsojia. Olviretkessä istuimme etelä-haagalaisten lukiolaisten keskellä. Opettaja oli antanut tehtäviä, joita tuli seurata. Nuoret keskustelivat kanssamme asiallisesti, ikään kuin olisimme ihan täyspäisiä. Toiseen nuorisoporukaan jouduimme Wickedin parvella. Nämä nuoret menettivät tarkkaavaisuuttaan loppumetreillä, mutta ei se pahemmin häirinnyt.

Lyhyen analyysin katsomistamme näytelmistä teimme ennen syksyn suurinta näytelmää epätasaisine näyttelijäsuorituksineen, nimittäin Presidentin itsenäisyyspäivävastaanottoa. Koreografia näytti ennen käytetyltä ja puvustuksen suunnittelussa oli horjuvuutta. Ensimmäisen näytöksen naisten pukuja kommentoitiin, toisen näytöksen naisten asut jätettiin rauhaan, vaikka sielläkin oli upeita esityksiä.