Otsikon niminen Reko Lundanin näytelmä nähtiin Kansallisteatterissa hänen viimeisenä työnään. Sama nimi voisi olla niin Teatteri Jurkan Rikos-näytelmällä kuin Koko-teatterin Pudonneet-näytelmälläkin. Rikoseen menimme Hannelen kanssa suurin toivein, onhan sen käsikirjoittaja Rosa Liksom. Anna Veijalaisen kirjoittama Pudonneet herätti uteliaisuutta 13-vuotiaan Paavo Veijalaisen vuoksi, näytelmän katsoin yliopistoajalta tutun Ullan kanssa. Rikoksen on ohjannut Heidi Räsänen ja siinä näyttelevät Seppo Maijala, Jarkko Lahti, Jari Virman ja Mikko Virtanen. Pudonneet on Minna Puolannon ohjaus ja toisena näyttelijänä on Henry Hanikka.

Pari sanaa teattereista. Jurkassa on aina tiivis tunnelma, mahtuuhan katsomon ahtaille tuoleille vain noin viisikymmentä katsojaa. Neljä näyttelijää täytti nurkkalavan täydellisesti. Etupenkistä voisi tarttua näyttelijäöiden lahkeisiin ja katsoja vuorenvarmasti tietää, milloin näyttelijä katsoo häntä. Välillä ihan kiusallinen tunne. Koko on siirtynyt uusiin tiloihin, tuohon parin minuutin kävelymatkan päähän Hämeentielle. Ainakin eilen katsojamäärä oli liian pieni uudelle katsomolle. Edellinen tila, vanha pornoelokuvateatteri Pitkänsillan kupeessa oli helpompaa saada täyteen. Tila myös jazz-esitystilana toimivine ravintoloineen oli mainio.

On heti alkuun sanottava, että emme pitäneen Rikoksesta. Näytelmän keskustelu tapahtuu vankilan sellissä. Näyttelijät olivat hyviä kaikki tyyni. Maijala oli oivallinen ilmeisesti talousrikoksen vuoksi vankilaan joutunut aivoton ökyrikas. Murhan tehnyttä psykopaattia näytteli Kokkolassa tunnetuksi tulleiden Lahti-serkusten Jarkko. Virman näytteli perheensä surmannutta ja teon kieltänyttä surkimusta. Lopulta selliin ahdetaan myös terroriteon suunnittelusta vangittu Virtasen esittämä itähelsinkiläinen Sufi. Vangit siinä yrittävät terapoida toisiaan, riitelevät ja tappelevat myös. Yhtä huutoahan se on. Ongelma oli mielestämme se, että samaa yhteiskuntakriittistä saarnausta on kuultu aivan riittämiin. Kun sen tietää, se ei suoraan yleisölle saarnaamalla enää tehoa. Tuntui siltä, että köyhyydestä, ahneudesta, syrjäytymisestä, rasismista, uskoon tulemisesta ja kaikesta sellaisesta olisi saatu koskettavampaa, jos se olisi esitetty vankien keskeisenä kiistelynä ilman yleisölle suunnattua paatosta. Liksomin moraalinen sanoma kärsi esitystavasta ja jätti kylmäksi.

Toisinkin asian voi nähdä. Maria Säkö kirjoittaa Hesarissa 4.2. seuraavasti: ”Näyttämöllä säilyy vaikeisiin aiheisiin koko ajan sekä älyllinen etäisyys että tunteisiin vetoava lumoava intensiteetti. Lopulta näyttämön sellissä hehkuvat kaikki Suomen vaikeat kysymykset, vastakkainasettelut ja hierarkiat. Niiden ja moraalin suhde täällä vapaudessa on kenties vieläkin kivuliaampi.” Voihan asennoituminen olla ikäkysymyskin. Ei kaikkea pahaa tarvitse ladata yhteen näytelmään. Runsaus on kyllä tyypillistä Liksomia, sen kohtaa niin hänen installaatioissaan kuin seinät täyttävistä kuvakollaaseissa. Olisi kiva käydä Turun Linnateatterissa katsomassa musikaali Kakola ja vertailla sanoman perille menoa. Jää nyt kuitenkin tekemättä.

Pudonneissa äitinsä menettänyt poika tulee Helsinkiin asunnottoman, työttömän ja syrjäytyneen enomiehen luokse. Siinä sitten rakkaus ja huolenpito kasvavat vähitellen teltassa asuessa, Hurstin leipäjonosta ruokaa haettaessa ja assalla kerjätessä. Aina ei ole selvää, kumpi pitää huolta kummastakin, poika on kuitenkin rahanhankinnassa enomiestä nokkelampi. Mainiota, että enomiestä on saatu näyttelemään tummapintainen Henry Hanikka, ajankohtainen problematiikka on osoittelematta läsnä. Kyllähän sisaruksilla voi olla eri isät! Juuri vastakkainasettelu nuoren ja nokkelan pikkupojan ja lapsenkasvatukseen vastahakoisesti mukautuvan enon välillä luo mainioita tilanteita. Komiikan takana piilee kuitenkin tietoisuus siitä, että todellisuus voi olla juuri tuollaista. Tilanne ratkeaa onnellisesti, kun kesän mentyä ja kouluunmenon uhatessa poika paljastaa enomiehelle kirjeen, jossa sisar on itse asiassa hoitanut jo eläessään kumppaneille maalta mökin asuttavaksi. Tarina, jossa kirjoittajalla on ollut näyttelijät valmiina, toimii erittäin hyvin.

Tilannekomiikkaa oli kummassakin näytelmässä, Rikoksessa siihen liittyi paasaavia moraalisaarnoja, joten katsomisesta tuli vaivalloista. Pudonneissa traagiset tilanteet olivat hauskoja, mutta tilanteiden vakavuus ei jäänyt niissä sanojen alle. Mielenkiintoista on, että Pudonneitten jälkimaku oli viipyilevämpi kuin Rikoksen paasaavan tyylin.

Pienet teatterit kilpailevat oivallisesti kolmen suuren, Kansallisen, Kaupunginteatterin ja Svenskanin kanssa. Pitäisi vielä enemmän omillakin vainoilla tukea niitä. Kulmille tulee lisää tarjontaa, sillä Valtimonteatteri näyttää rantautuneen Eläintarhan huvilaan. Ei olisi pitkä matka sielläkin piipahtaa. Tulisipahan talokin katsastetuksi.