Nivalan Rokland-oopperaa katsoessa tuli väistämättä mieleen, että monikohan persuja täällä Pohjanmaalla äänestäneistä on vuosisadan vaihteen Amerikoiden suomalaisten mamujen jälkeläisiä.  Ilmeisesti parin sukupolven muistikatkokset ovat pyyhkäisseet omien esi-isien paremman elintason etsimisyritykset kollegiaalisesta muistista. Osa suomalaisista kotoutui uuteen kotimaahansa, osa sortui viinaan ja osa palasi takaisin, Nivalaankin kuten oopperan Johanna Ahopelto lapsineen mainarimiehensä kuoltua lakkorytinöissä. Olin ajatellut jättää kommentoimatta oopperaa näillä sivuilla, mutta kokemus oli sen verran vahva, että muutama ajatus on ihan pakko kirjoittaa.

On valtaisa ponnistus aikaansaada ooppera Nivalan kokoisessa kunnassa, vaikka orkesteriin olisi koottu porukkaa koko Kalajokilaaksosta. Rockland on Nivalan kolmas ooppera, Ilkka Kuusiston konikapinaa käsitelleen Pula – oopperan ja Joonas Kokkosen Viimeisten kiusausten jälkeen. Kuultiin kyllä suomalaista virsilaulua, mutta oopperan nimestä huolimatta ei rokkia. Ooppera kertoo suomalaisista mainareista Rockland-nimisellä paikkakunnalla Säveltäjä Jukka Linkola ja libretisti-ohjaaja Jussi Tapola olivat käyneet hakemassa innoitusta ihan paikan päältä Pohjois-Michiganista. Taustana on aikalaiskertomuksia kaivoskaupungista. En ole osunut maakuntaan aikaisempien oopperoiden esitysaikana, mutta tämä aihe sopi ns. maakuntaoopperaan kuin viinapullo suomalaisen mainarin suuhun. Paikoin käytetty englannin kieli teki yllättävän modernin vaikutuksen, aiheen kannaltahan se oli aitoa, olihan oopperassa mukana ”kielisiä” niin kuin paikallisia kutsuttiin. Aihe meni siis nappiin, mutta esityspaikka, Nivalan jäähalli vain osittain. On tietysti niin, että jos lipputuloilla yritetään kattaa mahdollisimman suuri osa menoista, on katsomotilaa oltava riittävästi. Akustiikka on sitten mitä on, vaikka kuuluvuus olikin hyvä. Robusti tila sopi kyllä aiheeseen. Istuin ensin melko lähellä orkesteria ja näyttämöä, tauon jälkeen siirryin nojattomille paikoille ylemmäs. Näkyvyys parani ja äänikin kantoi. Kiitos laulajille siitä, että sanoista sai hyvin selvän.


Tarina lyhyesti: juhlintaa, papin puheita, Puna-Pekan agitointia mainarikylässä, kuolemaan johtava onnettomuus, pappi naittaa lesken tämän mainariveljelle, jotta oikeus asuntoon säilyisi, lakko, sen väkivaltainen katkaisu, Puna-Pekka kuolee, suomalaiset mainarit joutuvat oikeuteen, jossa voitettiin, mutta lakko hävittiin, yleinen paheksunta hajottaa suomalaisen mainarikylän, osa palaa kotiin, osa jää, nyt maata viljelemään. Ennakkoluuloni paljastaen totean, että arvelen kaivoksen johtajan ja työnjohtajan käyttämän englannin kielen häirinneen osaa katsojista. Väliajan keskustelujen perusteella tuntui, että ooppera taidemuotona ei ole maakunnassa ihan niitä tavallisimpia. Erästä katsojamiestä tuntui häiritsevän se, että orkesterin musiikki kulki ihan eri teitä, kuin mitä kuoro lauloi. Juuri kun olisi päässyt hyvin jyvälle laulusta, orkesterista joku soitin piippasi häiritsevästi väliin. Se oli ilmeisesti sitä Linkolan ohjelmassa mainitsemaa orkesterivärien käyttöä.  Pidin musiikista, paikoin mukana virsiä ja melodista sävelkulkua. Tarina sai katsojat varmasti mukaansa, se oli sekä jännittävä että koskettava, väkivaltaa ja rakkautta kotitarpeiksi, ylipäätään vanhaa historiaa, joka sopii myös tähän päivään. Tauon jälkeen tarinan kulku jotenkin sakkasi, mutta seestyi sitten uudelleen. Raskaana kuului joku katsoja esitystä pitäneen. Kunnianhimoinen esitys saa varmasti alueen väkeä liikkeelle, vaikka ooppera taidemuotona ei tuttu olisikaan.


Laulajissa oli mukana todella hyviä, muutama duetto ja useamman laulajan kohtaus olivat herkän kauniita, ihan sitä oikeaa oopperaa. Kuoro lauloi hyvin, mutta liikehti kömpelösti. Lavalla oli parhaimmillaan yli 50 esiintyjää, joten ammattimaista esiintymistä ei voi odottaakaan. Siksipä kuoro pääosin lauloi ryhmänä taustalla. Esa Ruuttusesta, tarinassa kehyskertoja ja entinen muusikko-mainari, en erityisemmin pidä. Minun mielestäni hän lauloi toisen näytöksen paremmin kuin ensimmäisen ja lopun Rockland-veto oli suorastaan komea. Tiina Vahervaara Johanna Ahopeltona ja Riku Pelo hänen miehenään ovat Kansallisoopperassakin esiintyneitä varmoja laulajia, Vahervaara ylti välillä todella kauniisiin aarioihin. Suorastaan ylitin itseni huutamalla bravoota kaivoksen työnjohtaja William Jacksonille, Juillardin taideyliopistosta valmistuneelle tenorille. Mistähän nivalalaiset hänet olivat tänne löytäneet? Kaivoksen johtaja, myös paljon englanniksi laulanut Robert McLoud oli varma Kokkolan oopperoista tuttu laulaja. Pidin kovasti nuoresta mainari Simo Mäkisestä, kaunis tenori. Ohjelmassa spieltenoriksi mainitun Lassi Virtasen, mainari hänkin, tenori nousi kauniisti toisten yli. Vielä haluan kehua Riikka Peloa, nuorta sopraanoa, on näitä ammattikorkeakouluista valmistuneita. Kokonaisuudessaan pidin esityksen laulajakaartia mainion tasaisena, mikäli minun arvostelukykyyni on luottamista. Varmoja ja vapautuneita esiintyjiä, on kiintoisaa nähdä, mitä oikeat kriitikot sanovat. Rondo mainosti ohjelmassa, joten Harri Kuusisaari on varmaan paikalla jossain näytöksessä. Kiintoisaa nähdä, yltääkö arvostelu Hesariin saakka (en ole nähnyt, lehti lakkasi tulemasta tänne mökille).


Ooppera yli 60. kilometrin päässä helteisenä kesäpäivänä kannatti. Ensin kymmenen kilometriä pöllyävää hiekkatietä, sitten parikymmentä mutkaista metsätietä ja lopulta kolmisen kymmentä avaraa vihreää lakeutta. Menomatkalla ajo upean lakeuden halki valmisti henkisesti ylevään kokemukseen, paluumatka sulautui oopperan seesteiseen päätökseen. Stadilainen ylemmyydentunne oli ihan huulilla parkkeeratessani autoni kuoppaiselle sänkipellolle. Järjestely olisi varmaan tyydyttänyt nivalalaista Sailastakin, ei ylenmääräistä pröystäilyä asfalttikentillä. Mökkipihalla oli sitten vastaanottamassa puhevammainen käki, joka saa yhdellä kertaa aikaan vain epätoivoisen kuk-kukkuu, kuk-kukkuu, aivan kuin ärräkin pyrkisi esiin yrityksessä.