Kyllä. Niin voi sanoa kymmenen kirjan jälkeen. Kirjojen, joissa tapahtumien riento ei hevin tipauta matkastaan, jossa edetään kuin hidastetussa filmissä, jossa naisen hameen helman heilahduksen kuvaamiseen saadaan menemään hyvinkin kaksi kolme sivua, leningin kuvaaminen vie tilaa jo kymmenen sivun verran. "... minä rakentaisin kirjani, en uskalla sanoa kunnianhimoisesti kuin katedraalin, vaan aivan yksinkertaisesti kuten leningin", sanoo kirjailija kymmenennen osan lopussa. Siinä selitys tämän pläjäyksen kuvitukselle.

 

Proust37.jpg "Jos emme olisi olleet onnellisia, vaikka vain toiveissamme,


onnettomuus ei olisi yhtä julmaa ja jäisi sen tähden hedelmättömäksi."

Olen nyt siis taivaltanut Proustin matkassa Combraysta Guermantesin tielle ja Pariisin Champs-Elyséelle. Olen tutustunut muutamiin sukuihin perusteellisesti, viimeisessä osassa erityisesti Guermanteseihin. Koen tuntevani henkilöitä, joihin viimeisessä osassa palataan toistuvasti taiteentuntija Charles Swanniin, kertojan ystäviin Robert de Saint-Loupiin ja Paroni de Charlukseen, rakastajatar Albertineen, palvelijatar Francoiseen, taidemaalari Elstiriin ja säveltäjä Vinteuileen ja tietysti muutamaan kokottiin. Salonkien hienot ja huonot tavat ovat tulleet tutuiksi runonlausunnasta homoseksualisiin ilmiöihin. Miehet rakastavat miehiä ja naisia, naiset naisia ja miehiä, tai pitäisi pikemminkin sanoa rakastelevat, rakkaus vilahtelee muutamissa suhteissa.

"Tosiasiassa jokainen lukija on lukiessaan oman itsensä lukija.
Kirjailijan teos on vain jonkinlainen näkölaite, jonka hän ojentaa lukijalle,

jotta tämä pystyisi erottamaan jotakin sellaista mitä ei ehkä olisi nähnyt itse."

 


Aluksi kirjassa ilahdutti se, että aihepiiri muuttui edellisestä, joka oli yhtä Albertineä, rakkauden ja siitä luopumisen pohtimista. Rakastaa, ei rakasta ... Nyt viimeisen osan taustalla on sota, joka ei kuitenkaan estä seurapiirejä kokoontumasta. Kirjan alun epätoivoiset homoseksuaalisuuden kuvaukset sodan läsnäoloineen tuovat teokseen jossain määrin ikävän tunnelman. Tuntuu kuin kirjailija nautiskelisi Jupienin talon homoeroottisilla kuvauksilla, joihin sodan kauhut tuovat oman värinsä. Loppuosassa kertoja palaa pitkän poissaolon jälkeen Guermanteseiden kutsuille, jossa hän tapaa eri tavoin "naamioituneita" ihmisiä, tuntemattomiksi harmaantuneita ja kumaraan lysähtäneitä, kadonneen ajan ihmisiä. Palataan kadonneeseen aikaan, ja kertojassa vahvistuu halu  kirjoittaa kirja.

Teoksen loppupuolella kirjailija havainnoikin kymmenien sivujen matkan ihmisen vanhenemista. Illuusiot ovat kadonneet. Hän pohdiskelee niin psyykkistä kuin fyysistäkin vanhenemista, muistelee sukulaisiaan, rakastettujaan ja ystäviään sellaisina kuin he olivat nuorina ja ihmettelee heidän olemuksissaan tapahtuneita muutoksia. Kuvaus on suorastaan raadollista. Onhan se tietysti ongelma, jos ei erota onko kyseessä äiti vai tytär. Oma havaintoni on, että vanhaksi on tultu silloin, kun peilistä katsoo takaisin oma äiti. "Muutamat kasvot harmaan hiushuppunsa alla olivat jo jähmettyneet ja sulkeneet silmänsä kuin lopun odotukseen, ja niiden jatkuvasti vavahtelevat huulet tuntuivat mumisevan kuolemaatekevien rukouksia." Tuo on vielä jotenkin siedettävää, mutta kun Proust äityy kuvaamaan vaalen tytön muuttumista mahakkaaksi vanhaksi marsalkaksi, alkaa lähestulkoon etoa. Onhan se tietysti niin, että "elämä joutuu tekemään enemmän purku- ja jälleenrakennustöitä kuin silloin kun kapea torninhuippu korvataan kupolilla".

 

Striped Pelisse 4 Striped Pelisse 5 Striped Pelisse 6 Striped Pelisse 6

Kirjailijan murhe: 

"Kaikki nuo ihmiset, jotka olivat paljastaneet minulle totuuksia ja jotka nyt olivat poissa,
näyttivät minusta eläneen elämän josta oli ollut hyötyä vain minulle –
aivan kuin he olisivat kuolleetkin minun edestäni."
 



Viimeisesta osasta käy hyvin ilmi se, että Proust on kirjoittanut (jossain määrin hajanaisina muistiinpanoina) tämän osan ensimmäiseksi, josta hänen veljensä on sitten hänen kuolemansa jälkeen toimittanut teoksen. Pitkin kirjaa hän pohdiskelee taideteoksen luomista. Loppupuolella esitetään Kadonneen ajan idea, jonka mukaan "se ei koostuisi pelkästään itsessään täyteläisistä vaikutelmista, sellaisista jotka kuuluvan ajan ulkopuolelle, vaan minä liittäisin niihin muita totuuksia, ja näiden joukosta tähdellisimpiä olisivat ne, jotka ovat yhteydessä aikaan, missä ihmiset, yhteisöt ja kansakunnat elävät ja muuttuvat".

 


Grecian Lady Clasping Her Dress Grecian Lady With Torch Grecian Lady Pouring Oil Grecian Lady Seated on Rock

Koen itseni jossain määrin araksi kirjoittaessani vaikutelmia Kadonneesta ajasta. Käväisin Googlessa havaitakseni, että osumien määrä on rajaton. On wikipediaa monella kielellä, on seuroja, on analyysejä niin miehestä itsestään kuin Kadonneesta ajastakin. On luetteloita teossarjan paikoista ja henkilöistä, on vaikka mitä. Kokeilkaapa itse! Omaa arkuutta kirjoittaa Proustista näytän kuvailleen jo ensimmäisessä Proust –pläjäyksessäni viime kesäkuussa, jolloin aloitin teossarjan lukemisen. En ole samaa mieltä Proustin veljen kanssa,  että ihmisen pitää olla pitkään sairas tai hänen täytyy katkaista jalkansa, ennen kuin hän voi lukea Kadonnutta aikaa etsimässä. Kyllä sen voi terveenäkin lukea, mutta aikaa täytyy olla. Vaikka arviontini on negatiivissävyinen, olen melko varma, että palaan teokseen vielä joskus. Nyt tiedän, että "tapahtumia" ei kannata odottaa, uskaltaisin ehkä hypähdellä takkuisimpien paikkojen ylitse. Kyllä sen "madelainen maun lehmuksenkukkateessä" aistii vähemmälläkin toistamisella. Onneksi Jan Blomstedtkin pitää Hesarin 10.3. arvostelussa tekstiä paikoin junnaavana. Blomstedt ei usko sitäkään, että lukiessamme häntä tekisimme tuttavuutta oman minämme kanssa, kuten ylempänä olen siteerannut.
 


th1813dressfull.jpg th1813dressclose.jpg th1813frontclose2.jpg th1813skirtclose.jpg


Vinkki: Käy vilkaisemassa siteeraussivuja, olin sen 131 822 979. kävijä. http://www.quotationspage.com/