" Kun ihminen kiinnostuu, silmät kirjastuvat, ruoto suoristuu ja ajatukset hyrähtävät käyntiin. Kiinnostus pistää liikkeelle paljon energiaa. Sen vauhdilla jaksaa loikkia jaloissa pyörivien hangoittelevien asioiden yli, koska katseen suunta on muualla kun omissa varpaissa. Innostunut ihminen jaksaa nähdä vaivaa, yrittää vielä uudelleen, poimii ympäriltään kiinnostuksensa kohteeseen liittyviä tietoja ja näkökulmia, puhuu asiasta, kehittelee ideoita, tekee mahdottomia."  Näin kirjoittaa Helsingin yliopisto –lehden päätoimittaja Marja Pemberton lehdessään 17.12.2007. Puhuukohan hän minun pläjäyksistäni???

 

Finlandia-palkinto jaetaan tänään

Tapanani oli aiemmin tilata kirjastosta Finlandia-ehdokkaat heti niiden tultua julki. Usein ehdin lukea melkein kaikki, ennen varsinaista h-hetkeä. Juha Itkosen Kohti –teoksesta  kirjoittelin pläjäyksessäni 3.10. ja olen edelleen sitä mieltä, että nimenomaan se olisi palkinnon ansainnut. Teos saa näytelmäversion ensi-illan KOM –teatterissa maaliskuussa. Väisäsen Toiset kengät ehdin myös lukea ennen sen julistamista palkinnon saajaksi. Muut ovat sitten tippuneet kirjastosta pikku hiljaa ja niistä alla muutama toteamus. Laura Lindstedtin Sakset  jää myöhemmäksi, kirjasta on 308 varausta, olen sijalla 34. Jutuissani en halua paljastaa kirjojen sisältöä, jätän mahdollisille lukijoille tilaa omiin yllätyksiin. En pidä sellaisista kritiikeistä.

 

 

 

Hannu Väisäsen Toiset kengät –teoksesta kirjoittelin seuraavan ennen palkinnon julkistamista. "Ihmettelin otsikkoa, kengät vilahtivat vain yhdessä kohtaa, mutta ehkäpä nimi kuvastaa muitakin suuria intohimoja, jota nuorella ihmisella voi olla, kuin mokkanahkaiset kengät. Kirjan Minä Antero, kasarmin lapsi, siinä kuvailee lapsuuttaan ja nuoruuttaan Oulussa. Poika on taiteellinen, herkkä, saa selkäänsä, on välillä kiusattu. Yrittelee naissuhteita, on huonouninen. Hauskaa, humoristista kerrontaa. Nuoren ihmisen elämän opettelua katsotaan huumorin lävitse, ymmärtäen. Väisänen on kuvataiteilija, joten kirjassa lienee omakohtaista kokemusta taiteilijanuran katkerasta alusta ymmärtämättömän isän kanssa taistellessa. Viisilapsisen perheen äidittömyyttä kuvataan välillä karhean kauniisti, välillä isää häveten, välillä ymmärtäen. Ei mielestäni mikään kauhean vaikuttava kirja, helppoa ja hauskaa luettavaa." Että noinkin vaatimattomaksi kuvailin palkinnon saajan, en minä taida sitä miksikään muuttaa suitsutusten jälkeenkään. Omakuvaa teoksessa on kuten ensimmäisessä Vanikan paloissakin, myöntää kirjailija Hesarissa 5.12. Alkuvuodesta oli Galleria Anhavassa hänen näyttelynsä. Innostuin kovasti.

 

Jari Järvelän Romeo ja Julia on karhean kaunis, välillä tosi kamala kirja. Kertoja, 17 vuotias poika ja Julia, 13 vuotias tyttö lähtevät yhdessä karkumatkalle, koska heitä kielletään seurustelemasta. Aikuiset kuvittelevat suhteesta enemmän, kuin mitä se todellisuudessa on. He rakastavat toisiaan ja taivaltavat kauheudesta toiseen. Kirja oli vaikea aloittaa, teksti tuntui poukkoilevan ikäänkun tajunnanvirrassa, jossa siirtyillään asiasta toiseen. Vähitellen kerronta tiivistyy, vaikka pyrähdyksiä on edelleen. Niinhän ihmisen muisti toimii, tuottaa mielteitä sieltä ja täältä. Tapahtumien mielettömyys ja nuorten kyvyttömyys pystäyttää tapahtumia ennen väistämättä edessä olevaa loppua pitää otteessaan. Nuorilla ei toistensa ulkopuolella ole ketään, ei yhtään ketään, joiden tunteista tarvitsisi piitata. Aivan kuin heillä ei olisi lainkaan myötäelämisen taitoa toistensa ulkopuolelle. Jokelan tapahtumien jälkeen karsea kokemus. Mutta he rakastivat toisiaan, pelaastaako se?

 

Entä Sirpa Kähkösen Lakanasiivet sitten. Alkupuolella meinasin jo lopettaa, mutta velvollisuudentunto viedä loppuun se, mitä on aloittanut, sai jatkamaan. Ja kerrontahan vei mukanaan sitä paremmin, mitä pidemmälle päästiin. Vähän keinotekoisia olivat ne kuun ja seinätaulun vai oliko se verhon enkelien katselemiset, tuli vähän lapsellinen olo. Siitä lakanoiden lentämisestä ja maailman katselusta kai kirja on nimensä saanut. Mielestäni teoksessa oli myös liikaa vertauskuvia, kuten "historia se vanha narttu" ja "kello, joka katkoo ajan kipeää kuparilankaa". Kirja on hajanainen, tiivistystä yli 300 sivuiseen opukseen olisi kaivannut. Kirjassa vietiin liian monen ihmisen tarinaa rinnakkain, kehenkään ei oikein keskitytty ja siitä osin johtui kirjan hajanaisuus. Kunnioitan kyllä yritystä kirjoittaa sota-ajasta naisen ja kotirintaman näkökulmasta, sotaahan romaaneissa on kuvattu jo ihan tarpeeksi. Kuvitelma siitä, että rintaman takana on naisten valtakunta osoittautui vääräksi. "Se raukka luuli, että kun miehet ovat poissa, naiset muka saattoivat tehdä mitä lystäsivät. Voisiko tyhmemmin ajatella? Sillä nyt määräsivät näkymättömät miehet, ne, jotka istuivat suurten karttojen ääressä ja joskus vain tunkivat esiin ääninä radiosta tai kuvina lehdistä. Miehillä oli tästä ikuisuuteen valta, ja hullu se, joka muuta kuvitteli." Loppu marsalkkoineen on keinotekoisen, turhan dramaattinen.

 

Agneta Aran Det har varit kallt i Madrd –teoksen nimi hämmentää. Puolivälissä kirjaa eräs henkilö toteaa noin ja loppuopuolella toisen henkilön arvellaan mahdollisesti matkustaneen Madridiin. Eipä silti, nimi herättää positiivisia odotuksia. Kirjan kertoja vaihtelee, alussa puhuu pieni André, joka ei tule toimeen isäpuolensa kanssa. Lopussa hän palaa lyhyeksi hetkeksi kirjan minäksi. Sisar Isabel, Bella saa eniten tilaa kertojana, niin pikkutyttönä kuin koululaisena, opiskelijana ja aikuisena psykoterapuettinakin. Isä vilahtaa kertojana vain alussa, äitikin esiintyy, mutta ei kertojana. Lapset jäävät varsin nuorina orvoiksi ja heistä ryhtyy huolehtimaan outo mies nimeltään Troy Malloy. Tämän vaimo on lähtenyt, jonka jälkeen tytär Luciana vain nukkuu. Tapahtumat heittelehtivät menneen lapsuuden ja nykyisyyden välillä vähän yllättävälläkin tavalla. Kertojan vaihtoihin ja tapahtuman-ajan vaiheluihin vähitellen tottuu. Loppupuolella on meno äityy suorastaan jännittäväksi, mutta viimeisillä sivuilla tarina "hyytyy". Alussa varmaan kielikin aiheutti tökkimistä, mutta kummasti se sitten sujui. Jäin miettimään takakannen tekstiä "Agneta Ara har arbetat med denna roman sedan slutet av 90-talet, för litteraturen i svenskfinland är det väsentligt att romanen nu äntligen kan utkomma." Olikohan näitä romaanin valmistumista jännittäneitä paljonkin?

Lisäys 1.2.

 

Laura Lindstedtin Sakset on outo teos. Tarina on kiintoista ja kipeä, naisen kaipaus lapseen mutta vastenmielisyys itse lapsen tekemiseen. Päähenkilö hakee tyttären Kiinasta, kirja kertoo vuorotellen adoptioon liittyvistä monimutkaisista valmisteluista ja tapahtumista lapsen saavuttua naisen kotiin. Äidiksi ryhtyneen naisen kamppailua tavoitella hellää ja hyvää äiti-tytär –suhdetta on kipeätä seurata. Lopussa avautuu päähenkilön oma vaikea äiti-tytär –suhde, ymmärsin kirjan sanoman niin, että se oli koko epätoivoisen yrityksen ongelmien aiheuttaja. En tiedä, oliko se kirjan tarkoitus.

 Päähenkilön kuvaukseen omasta yrityksestään tulla äidiksi sisältyy paljon itseironiaa, ironista omien tuntemusten ja tekojen analysoinnin kuvausta. Tapahtumien jännite kasvaa loppua kohden, joskin lopun kertojan vaihtuminen aluksi vähän töksähtää. Kieli on soljuvaa, mutta saman asian moninkertainen toistelu ärsyttää. Aluksi täytyy suorastaan pakottaa itsensä ylittämään tämä toisotoista tuleva ärsytyskynnys. Mahdollisesti kertaukset vähenvät loppua kohden tai niihin tottuu. Ihan luettava teos, aihe kiintoisa, mutta ymmärrän, että Finlandia-palkintoa ei tullut.

 Video palkinnonjakotilaisuudesta http://www.iltasanomat.fi/videot/viihde/1462553

Hannnu Väisänen Anhavassa alkuvuodesta.

Finlandian jakanut Kaisu Mikkola totesi 5.12. Hesarissa, että suomalainen proosa on "perheitä ja sukuja, niiden kohtaloita, sukupolvien välisiä suhteita, yksilöiden selviytymistä ja sortumista, terveen ja sairaan mielen häilyvää rajaa, sotaa ja maailman muuttumistta". Melko nopeasti proosaan tulevat myös ajankohtaiset maailman tapahtumat, esimerkiksi tsunamit ja muut katastrofit. Mieleeni jäi myös tietty lohduttomuus ja alakuloinen sointi. Kaikki Finlandian voittaneen löytyvät täältä: http://fi.wikipedia.org/wiki/Finlandia-palkinto

 

Harmistunut huomio: Jos satuitte taannoin katsomaan Teemalta ohjelman Vaasan LittFestistä, haluan ärsyyntyneenä korjata yhden virheen. Vaasa EI ole Etelä-Pohjanmaalla. LapualAAsuus on aivan muuta kuin vaasalAIsuus. Etelässä kuvitellaan, että kaikki Pohjanmaat ovat Etelä-Pohjanmaata, mikä tekee suurta vääryyttä esimerkiksi meille keskipohjalaisille, puhumattakaan pohjoispohjalaisista.

 

Vinkki: Katsopa tosi kiintoisaa kirjallisuushakua osoitteesta: http://books.google.fi/intl/fi/googlebooks/about.html