Keltaiset krookukset pukkasivat esiin aurinkoisissa Tallinnan puistoissa Hannelen kanssa kaupunkiin tekemällämme kaksipäiväisellä kulttuuriretkellä. Asuimme vanhassa kaupungissa St. Olav –nimisessä vanhasta talosta entisöidyssä sokkeloisessa hotellissa. On se aina yhtä ihmeellistä, että noin lähellä alkaa aivan toinen maailma. Meitä yhdistää virolaisiin kielen samankaltaisuus, mutta tuntuu kuin kulttuurien välillä olisi meren syvänteisiin ulottuva ero. Eikä välttämättä eduksemme, vaikka fiksumpina usein esiinnymmekin. Kuvat Kumusta.

 

Varsinainen kimmoke tehdä matka juuri nyt oli Hannelen Hesarista 1.2. pongaama arvostelu Estonia teatterissa esitettävästä S. Prokofjevin oopperasta Rakkaus kolmeen appelsiiniin. Prokofjev käytti libreton pohjana Carlo Gozzin tarinaa, jota hänelle ehdotti radikaali ohjaaja Vsevolod Meierhold. Ohjaus on Dmitri Bertmanin ja orkesteria johti Mihhail Gerts ja esiintyjinä mm. Priit Volmer, Andres Köster, Teele Jonks, Atlan Karp Heli Veskus ja Aleksander Arderer. Nimethän olivat meille Viron oopperaa tuntemattomalle aivan outoja. Esitys oli aivan hulvaton, voisi sanoa, että siinä oltiin esittävinään oopperaa ja täysin rinnoin. Tämä siis täysin positiivisessa mielessä sanottuna, kyse oli tavallaan oopperan parodiasta. Miten sitä muuten voi ymmärtää, että prinssi kurkku suorana laulaa rakkauttaan appelsiiniin ja valtavan iso transvestiittikokkibasso nostelee veikeästi helmojaan. Taustan videoilla näytetään välillä tappeluita Viron parlamentista, koomista sekin. Kyse on siis siitä, että autoihin addiktoitunut prinssi pitäisi saada nauramaan, mutta hän se rakastuu kolmeen appelsiiniin, jotka sitten pitäisi pelastaa kokin käsistä. Lopussa appelsiinista kuoriutuu kaunis prinsessa ja he saavat toisensa. Musiikki on pauhaavaa vailla hengähdystaukoina toimivia melodisia aarioita, marssimaistakin välillä. Tuntui, että yleisö saatiin keskittymään musiikkiin sillä, että lavalla oli menossa täysin tarkoituksetonta laatikoiden työntelyä ja mellastusta. Vesa Sirén hehkuttaa oopperaa ja kehottaa oopperan ystäviä menemään Tallinaan. Ja kyllähän siellä suomalaisia oli, tuntui kuin olisi ollut puoli salillista. Tuttuja tapasi vähintään yhtä monta kuin Helsingin oopperaesityksessä. Tallinnan oopperaretket tulevat saamaan jatkoa, ainakin minun kohdallani.

Muitakin vaikuttavia kulttuurikohteita koimme. Kävimme Karriorgin palatsissa ihmettelemässä sekä puistoa että itse palatsia ja sen seinille ripustettua vanhaa taidetta. Barokkityylinen palatsi on rakennettu keisarinna Katariinalle kesäasunnoksi. Pysyvä näyttely koostuu eurooppalaisesta ja venäläisestä taiteesta 1500-luvulta 1900-luvulle. Ilja Repinkin siellä on. Aivan ihastuneina katselimme yhden huoneen pieniä akvarelleja ja niiden nuppineulan tarkkaa maalausta. Ihmettelimme myös muotokuvien henkilöiden ilmeitä ja kuvittelimme heidän luonteenpiirteitään. Hienoa työtä, mutta kuten Hannele totesi, jotain vielä paljon enemmän on isojen mestareiden esimerkiksi Leonardo da Vincin herkissä ihmiskasvoissa.

 

Kadriorgin puistossa on myös Mikkel museo, jossa nyt yläkerran pysyvän näyttelyn ohella oli esillä saksalaista ekspressionismia. Eipä paljon kiinnosta, totesimme aluksi, tyhmää kyllä. Sillä kylläpä kiinnosti. Seinillä oli Martin ja Francesca Lutherin kokoelmasta mm. Paul Kleetä ja Emil Noldea ja teoksia Alfred Rouden ja Estonian Literacy Societin kokoelmista. Pitäisi enemmän tutustua eri taidesuuntiin, koska nämä lyijykynä-, akvarelli- ja litotyöt venytettyine groteskeine hahmoineen olivat todella kiinnostavia. Kaikki työt oli kehystetty samalla tavalla, muutamassa tehokeinona punainen passpartout. Ripustus oli hyvin tasapainoinen, vaikka töitä oli paljon, ei se vaikuttanut mitenkään massiiviselta. Yläkerrassa oli sitten vanhoja maalauksia, porsliini- ja muita esineitä. Jäi harmittamaan, että en ottanut kuvaa eräästä tuntemattoman maalarin maalauksesta Naisten yöllinen keskustelu, jonka vaikutteet oli saatu englantilaiselta William Hogharthilta. Siinä parisenkymmentä naista on hulvattoman humalassa yhden pelästyneen miehen kurkistellessa oven raosta. Luettuani Wikipediasta, että Hogarth kuvasi erityisesti moraalisia aiheita, tuli mieleeni, että me varmaan ymmärsimme maalauksen väärin. Iloittelimme, kun meidän olisi pitänyt närkästyä.

Hannelen laatima ohjelma käsitti myös tutustuminen Viron Taidehalliin ja siellä olevaan Kristina Normanin näyttelyyn Emme ole yksin maailmankaikkeudessa. Se käsitti Pronssisoturin siirtoon liittyviä videoita, yhden veistoksen ja öljyvärityön Ensimmäinen kohtaaminen. Kahden auton kolari kuvasi ilmeisesti venäläisten ja virolaisten yhteentörmäystä, kuten Hannele aamutuimaan hoksasi. Norman pyrkii tarkastelemaan riitaa kiihkottomasti ymmärtäen kumpaakin osapuolta. Matkapäivämme aamun Hesarin mukaan Normanin tarkoituksena oli alun perin tarkastella patsasta rituaalien kohteena, ilman poliittista merkitystä. Yhteiskunta on kuitenkin patsaskiistan jälkeen polarisoitunut, Virossa elää kaksi eri historiankäsitystä. Kiinnitimme huomiota siihen, että Venäjää kuulee Virossa hyvin paljon. Osittain tähän hieman uuteenkin tuntumaamme vaikutti varmasti se, että kuljimme nyt Tallinnassa turistien kansoittamaa vanhaa kaupunkia laajemmin. Erityisesti teollisuusalueille johtavissa ratikoissa venäjää kuuli paljon. Aivan toisenlainen museo oli miehityksenajan museo aivan vapauden aukion läheisyydessä. Esineistö oli laajasti ottaen yleistä museoesineistöä Stalinin vainoajan painotuksin. Aulan pakolaisvene ja pitkät rivit vanhoja matkalaukkuja tekivät karsean vaikutelman. Museo rakennuksena oli kuitenkin hyvin toimiva. Enemmän olisi varmaan saanut irti, jos olisi kuunnellut videoita, emme tosin edes tarkistaneet, mitä kieltä niistä kuului.

 

Tutustuimme myös kirkkoihin. Ensimmäisenä kävimme Nigulisten kirkossa, joka pommitettiin pahoin toisessa maailmansodassa. Se on sittemmin restauroitu ja toimii einomaisena kirkkomuseona. Vanhoja alttaritauluja, paloja penkkien päistä ja muita esineitä on sijoitettu tyylikkäästi kirkon eri puolille. Erityisen kiinnostuksemme kohteena oli saksalaisen Bernt Notken maalaus Kuoleman tanssi. Siinä kuolema vie säätyyn katsomatta tanssiin niin paavin, keisarin, kardinaalin kuin kuninkaankin. Notken kirkkotöitä on myös mm. Århusissa ja Lubeckissä. Toisena kirkkokohteena oli Puhavaimun kirkko, jossa on 1500-luvulla ensimmäisen kerran Virossa saarnattu viron kielellä. Myös Balthasar Russov saarnasi tässä kirkossa. Kirkko on todella kaunis tummine ajanpatinoimine sävyineen. On vaikea uskoa, että jotakin niin kaunista on säilynyt aina 1300-luvulta saakka. Vilkaisepa vaikka tätä alttarikuvaa.

 

 

Lopuksi on tietysti todettava, että meistä tuli kyllä nyt sankarimatkailija Otso Kantokorpi-faneja. Ajoimme nimittäin kaikki ratikkareitit lueskellen samalla Kantokorven ratikkakirjaa. Mies on aivan uskomattoman mainio ruoka- ja juomapaikkaohjeistuksineen. Kulttuurikohteitakin, erityisesti arkkitehtuuriin liittyvää tietoa on aivan riittämiin. Hän on tehnyt aivan valtavan työn faktatiedon keräämisessä, barikohteisiin tutustuminen taitaa näkyä myös olemuksessa. Trolleybussit on lisätty viimeisimpään painokseen ja junakirja on tekeillä. Meiltä jäivät tällä kerralla Kantokorven suosittelemat ravintolakohteet pääasiallisesti tutustumatta, Kohvik Pushkinissa sentään siemaisimme vanatallinkahvit. Ratikkareittien ulkopuolisessa ravintolassa tutustuimme hänen lempiruokaansa pelmeneihin. Kantokorven reiteille palataan vielä! Ellei Tallinassa niin Helsingissä.