Hannelen lainaamana luin Pekka Tarkan kirjoittaman teoksen Joel Lehtonen I Vuodet 1881-1917. Alkusivuja lukiessani arvelin, että pläjäystä en kirjoittaisi. Putkinotkon lukemisen ja teatterilavalla näkemisen ohella olen varsin huonosti perehtynyt Lehtoseen. Alussa näytti siltä, että kyse olisi elämäkerrasta, mutta lopussa päädyin ihailemaan kirjan antamaa kokonaiskuvaa ja arvelin, että lukuvinkki olisi paikallaan. Sopivasti osui mökillä sadepäivä kirjoitusajankohdaksi. Sivusilmällä seurasin joutsenia nukkumassa pää siiven alla ja mustarastasta nokkimassa pää kenollaan matoja. Tämä jää kyllä hävettävän vaisuksi jutuksi klassikkokirjailijasta kirjoitetusta erinomaisesta elämäkerrasta, eikä tästä voi oikein kesähelteitäkään syyttää. Kehotan kuitenkin lukemaan teoksen.
Uskallan kirjoittaa tähän, että Hannele hivenen ihmetteli Tarkan kiinnostusta Lehtosesta. Ymmärrän hämmästelyn, Lehtonen irvileuka ja Tarkka asialliselta tuntuva kirjallisuuden tutkija. Ehkä juuri siksi, innostuihan hän Saarikoskestakin. Tarkka teki jo gradunsa Lehtosesta, samoin 15 vuotta myöhemmin väitöskirjansa. Hän sanoo nyt, että Lehtonen ei jättänyt rauhaan. Kas, siinä vastaus Hannelelle, ei siinä sen kummempaa. Joku asia tai ihminen ei vain jätä rauhaan! Hiidenkivessä 3/2009 Tarkka toteaa, että hän on kyllä samaistunut Lehtoseen, koska on koko elämänsä puuhastellut hänen tekstiensä parissa.
Joel Lehtonen ylioppilaana. Seuraavissa kuvissa ei ole kirjassa tarkkoja aikamerkintöjä.
Tarkka arvioi itse lopun kiitoskappaleessaan, että Lehtosesta on kyllä julkaistu erinäisiä teoksia, mutta kokonaiskatsaus on puuttunut. Hän otti sen sitten tehtäväkseen ja tässä on nyt ensimmäinen osa. Kirja on siis sekä elämäkerrallinen että tuotantoa analysoiva. Olen lukiessani ihmetellyt mielessäni teoksen laatimisprosessia. Onko niin, että Tarkalla on ollut koko valtaisa materiaali valmiina mielessään, jonka jälkeen hän on purkanut sen paperille ja näin saanut punotuksi eri ainekset hyvin yhteen? Vai onko niin, että hänellä on ollut jonkinlainen luettelo asioista, joita on sitten lisääntyvän materiaalin myötä täydennetty? Niin tai näin, käsiteltävä materiaali on valtavan laaja. Kirjan lopun henkilöhakemistokin sisältää yli 450 henkilönimeä. Lehtonen on teoksen päättyessä 36 –vuotias. Kirjan sivujen ylälaidassa juoksee numerosarja, josta käy ilmi, mistä vuosista on kyse ja minkä ikäinen Lehtonen kulloinkin on. Hyvin informatiivista!
Parhaimmillaan elämäkerrat laajenevat ajan kuvauksiksi, niin tämäkin. Yhteiskunnallinen tieto tosin ei ole kovin kattavaa, mutta tiedot Lehtosen yhteyksistä aikakautensa taiteilijoihin ovat kiintoisia. Useilla taiteilijoilla on lisäksi kyseenalainen kunnia olla Lehtosen kirjojen materiaalina. Tavataan Akseli Gallen-Kallela ja Eino Leino, tämä vielä humalassa esiintymässä Savonlinnan juhlilla. Aikansa Saarikoski siis! Pieni maa, pienet piirit. Taiteilijat tapasivat niin Suomessa kuin Pariisissakin. Myös Italia oli Lehtoselle tärkeä maa. Tuttavapiiristä löytyy erityisesti kuvataiteilijoita mm. Juho Rissanen ja Eero Nelimarkka. Tarkan huomiot kuvataiteen ja kirjallisuuden kuvauskeinoista ovat kiinnostavia. Kirjasta saa hyvän kuvan ajan taiteellisista virtauksista niin kirjallisista kuin kuvataiteellisistakin, kubismista uuskarelianismiin.
Lehtonen Nelimarkan pensselillä
Lehtosen historia irtolaisnaisen ojan pientareelle hylkäämästä pojannaperosta sanomalehtimieheksi, kääntäjäksi ja kirjailijaksi on kyllä hämmentävää luettavaa. Tämän päivän näkökulmasta tositarinat huutolaispojasta pistävät kyllä ajattelemaan taustan vaikutusta ihmisen menestymiseen, mitä nyt milloinkin menestymisellä tarkoitetaankaan. Lehtonen oli värikäs persoona ja levoton sielu. Myös varsinainen irvileuka hän oli, esimerkiksi asettaessaan Pyhän Kalevalan naurettavaan valoon. Siinähän oli yksi hänen vaikeuksistaan toimittajana, kynä kun teki joko liian rehellisiä tai ivailevia merkintöjä. Kirjailijakutsumus oli aito, mutta kirjoitettava oli myös leipää saadakseen. Niinpä hän oli toimittajana lukuisissa lehdissä, lyhyitäkin pätkiä kerrallaan. Myös kääntäminen oli tärkeä leivän tuoja. Lehtonen kyllä arvosti taloudellisesti vakaata asemaa, sitähän osoittaa hänen talohankintansa. Hänellä oli maatalo Inha, jossa hänen monilapsinen velipuolensa asui. Hän hankki myös ennen ensimmäistä maailmansotaa myös ison huvilan Haagasta.
”Minä en ole luotu siteisiin, olkoot ne sitten vaikka kukkasista”, siteerataan Lehtosta kirjan takakannessa. Tämä koski niin kirjoittamisen vapautta, toimittajana toimimista kuin naissuhteitakin. Hänen suhteensa naimisissa olevaan Sylvia Avellaniin oli pitkäikäinen. Naisnäkökulmasta suhde vaikuttaa kyllä alistavalta, vaikka Avellanin avioliitto perustuikin yhteiseen sopimukseen vapaista suhteista. Lehtonen suoraan sanoen käytti suhdetta hyväkseen Avellanin avustaessa häntä kirjallisissa töissä. Ja saadakseen naisen kokonaan itselleen kertoili tälle omista maksullisista naisseikkailuistaan. Hävytöntä!
Tarkkahan on hyvä sanankäyttäjä. Kun hän analysoi Kerran kesällä –teosta, hän toteaa että kertoja on siellä koko ajan henkilöiden keskellä läsnä. Kertojan ja henkilöiden havaintoja on joskus vaikea erottaa toisistaan. ”Kertoja on kriittinen valikoija, joka esittelee tosiasiat, arvioi niitä, näyttää rinnakkaisuuksia ja yleistää. Hän rientää avuksi, kun menneisyydestä tarvitaan tietoja. Samalla hän on eräänlainen tuomari, joka arvioi henkilöiden luonnetta ja tekoja ja asettaa heidät suhteisiin keskenään. Hän on myös nimetön aistimusten kirjaaja: silminnäkijä ja kuulija.” Tarkasta voisi sanoa samaa, hän on läsnä, hän asettelee Lehtosen suhteeseen sukuunsa, tuttavapiiriinsä ja aikalaisiinsa. Hän on Kerran kesällä –kertojan tavoin Lehtosen aistimusten kirjaaja. Suoria siteerauksiakin on, mutta 28 sivua pitkää lähdeviiteluetteloa on lukemisen myötä kerta kaikkisen mahdotonta seurata. Ei liene tarpeenkaan.
Sylvia Avellanin kirjeitä Tarkka luki yömyöhään SKS:n kirjastossa.
Kun Tarkan hyvin tarkkaan analysoima Kerran kesällä on yhden vuodenajan romaani, jäämme odottamaan teoksen seuraavaa osaa ja yhden päivän romaanin eli Putkinotkon analysointia.
Lisäys 7.6.: Teatteri –lehdessä Outi Nyytäjä kirjoittaessaan suomalaisen teatterin tilasta toteaa juuri lukeneensa Pekka Tarkan Joel Lehtosen elämäkerran. Hän pitää sitä erinomaisena. ”Siinä on sellainen kirjoittamisen tapa, joka on yhtä aikaa erittäin älykäs, erittäin analyyttinen ja kamalan viihdyttävä. Sitä ei laske käsistään. Tämä on todiste siitä, että älykkyys ja viihdyttävyys eivät ole välttämättä ristiriidassa keskenään niin kuin usein annetaan ymmärtää.”
Kommentit