Noin lausahti Topi Lehtipuu radiohaastattelussa eilen illalla. Noinhan se on meillä kaikilla, vaatimattomampaakin elämää elävillä. Olen hämmästellyt sitä, miten musiikkikokemus päivittäin tai muutaman päivän välein tuo värinää koko elämään. Tuntuu liioittelulta, mutta näin koen. Viime keskiviikkona olimme Annen kanssa Turun musiikkijuhlien konsertissa, jossa soitettiin ja laulettiin Claudio Monteverdin musiikkia solisteina Rolando Villazon, Topi Lehtipuu ja Sandrine Piau. Lauantai-iltana käytin lähes viisi tuntia seuraamalla netistä yhtä Helsingin juhlaviikkojen spektaakkelia, Richard Wagnerin oopperaa Tristan und Isolde Musiikkitalosta. Sunnuntaina kuuntelin samaan festariin kuuluva konsertin, jossa lauloivat Topi Lehtipuu ja Sandrine Piau Suomalaisen barokkiorkesterin säestämänä. Vahvoja kokemuksia kaikki. Olen toistellut musiikkia netistä kirjoitus- ja kuvankäsittelypuuhieni taustalle.



Face bookissa kävin ihmettelemässä, miten näinkin vanhana vielä oppii käyttämään teknisiä vempaimia omaksi ilokseen. Villazon ja Lehtipuu löytyvät vaivatta niin Turun musiikkijuhlien sivuilta kuin Areenastakin. YLE lähetti nuo kaksi musiikkitapahtumaa suorana netissä katsottavaksi ja radiossa kuunneltavaksi. Hienoa työtä YLEltä. Ooppera tulee vielä loppuvuodesta televisiosta, ilmeisesti Teemalta. Onhan se aivan eri asia olla paikalla, kuulla ja katsoa livenä, kuin tuijottaa isoa spektaakkelia netistä, mutta oli tämäkin kuitenkin jotain. Radiosta musiikin kuuntelu on sitä samaa kuin levyjen soittelu. Kummassakin esityksessä oli se miellyttävä lisäpointti, että väliajalla ja lopussa kuultiin arviointeja ja taiteilijoiden haastatteluja. Se syvensi kokemusta. Pitäisi kyllä terhistäytyä ja hankkia uusi televisio ja siihen kaiuttimet, jotta saisi netistä tulevia ohjelmia katsotuksi isomman ruudun kautta.



Marokkolais-ranskalainen Rolando Villazon todella villitsi turkulaisyleisön. Samaa Monteverdin Il combattimento di Tancredi e Clorindaa Topi Lehtipuu on laulanut Villazonin ja Sandrine Piaun kanssa ennenkin ja säestämässä sama maailmankuulu Emmanuelle Haimin johtama barokkiorkesteri. Piaun sopraano oli hyvin kaunis, Lehtipuun lyyrinen tenori ja Villazonin tummempi tenori soivat kauniisti yhteen. Haim johti pientä orkesteria ja säesti välillä pienoisuruilla, välillä cembalolla, joiden koskettimet oli asetettu päällekkäin. Selvästi näki, että siinä ei oltu ensimmäistä kertaa asialla. Villazon on laulanut paljon ranskalaista ja italialaista oopperaa. Hän oli lähestulkoon koko vuoden 2009 poissa kuvioista, kun kurkusta leikattiin kysta ja palasi vuonna 2010 Wienin oopperaan. Hän on keventänyt ohjelmistoaan ja laulaa paljon Mozartia, jota hän lauloi myös epäonnisella viime talven Musiikkitalon vierailullaan. Silloinhan hän vilustui ja konsertti oli todellinen hermoja raastava kokemus myös kuulijoille. Hän levyttää tulevina vuosina Mozartin oopperoita, joten varaudutaan menemään levykauppaa. Hannu-Ilari Lampila kutsui häntä Hesarissa 17.8. klovniksi, ehkä siksi, että hän innostui lopussa todella irrottelemaan. Saimme kolme ylimääräistä ja runsaasti lavailottelua. Suomalaisetkin lähtivät spontaanisti leikkiin mukaan. Kun Villazon huusi suoraa huutoa, yleisö vastasi samalla mitalla. Enpä ole moista ennen kokenut klassisen musiikin konsertissa.



Tristan und Isolden katsominen ja kuunteleminen netissä oli ensimmäinen oopperakokemus laatuaan. Asiaan on kyllä palattava loppuvuodesta, kun esitys tulee televisioon. Kuvaaja oli valinnut ensisijaiseksi kuvauskohteekseen laulajat, hitaasti etenevää videota näytettiin vain silloin, kun siinä kuva muuttui. Kun väliaikakeskustelussa pohdiskeltiin sitä, kumpaa yleisö seuraa, videota vai laulajia, nettikatsojan kohdalla ratkaisun teki kuvaaja tai ilmeisesti kuvauksen ohjaaja. Etuna tässä oli esiintyjien ilmeiden seuraamisen mahdollisuus, samoin kapellimestari Esa-Pekka Salosen. Näin saattoi kokea, miten täydellisesti esimerkiksi basso Matti Salminen heittäytyi kärsivän Marken rooliin. Hienoa oli myös seurata Salosen antaumuksellista johtamista. Ihmettelin itsekseni Hesarin 20.8. Hannu-Ilari Lampilan tapaan, että missä oikein näkyy Peter Sellarsin ohjaus. Laulajat oli tosin sijoitettu eri puolille salia, mutta oopperan konserttiversion tapaan laulajien liikehdintä oli todella vähäistä. En minä sitä tosin kaivannutkaan, laulussa oli ihan tarpeeksi. Violeta Urmanan sopraano oli komeaa kuultavaa. Olin itseeni tyytyväinen, kun huomasin Lampilan puhuvan Ben Heppnerin epätasaisesta laulusta, olin nimittäin itsekin havaitsevinani pienoisia murtumia äänessä. Komea esitys kaikkineen, sen tietokoneruudultakin saattoi havaita.



Sitten tämä kolmas kokemus, eli konsertti Regne Amour Musiikkitalosta radion kautta kuultuna. Piau oli todella kaunis, kuten Lampilakin aamun Hesarissa kehui. Nyt häntä saattoi rauhassa kuunnella pitkät piisit, Turun lauluosuudet olivat kuitenkin kohtalaisen lyhyitä. Kovasti pidin Jukka Tiensuun Morasta, vaikka moderni olikin. Se oli hauska, ihmisääni ja soitinten äänet kietoutuivat mainiosti yhteen. Laulu inspiroi soittoa ja päinvastoin. Lehtipuulla on tavattoman taipuisa ääni kaikenlaisiin murahteluihin, tööttäilyihin ja kiekaisuihin. Tiensuu on sanonut, että musiikin syvintä etsittäessä ei pidä pysyä kapeassa katsomuksessa. Kai se on niin muunkin taiteen kanssa. Tauolla haastateltiin Lehtipuuta, joka sanoi, että barokkilaulajaa ohjaa taide ja tyyli, tärkeätä on äänen sointi. Hän sanoi myös, että laulajan on oltava vahaa ohjaajan käsissä, festarin johtamisessa hänellä on kyse subjektina olemisesta. Eipä tulisi ajatelleeksi festareiden johtajia ihmetellessä, että noinhan se on. Kiinnostavaa, että sekä Turun musiikkijuhlilla että Helsingin juhlaviikoilla oli samoja artisteja ja samoja musiikkinumeroita. Järkevää. Lehtipuu sanoikin haastattelussaan, että vuodelle 2014 on jo suunnitteilla yhteinen projekti. Kuulimme myös, että ensi vuonna Baden-Badenin juhlille tulee Monteverdin ooppera, jossa Lehtipuu ja Villazon ovat mukana, samoin tämä Haimin barokkiorkesteri. Olisipa mahdollisuus olla siellä!



Musiikkiin liittyi myös äskettäin lukemani SibAn eläkkeellä olevan vararehtorin Tuula Kotilaisen kirja Portaat parnassolle. Nuorisokoulutusta Sibelius-Akatemiassa 125 vuotta. Mielenkiintoinen, muistan että ministeriössä keskusteltiin usein ao. koulutuksen rahoituksesta. Olihan se kiintoisaa, ikään kuin tirkistellä monien nyt kuuluisien taiteilijoiden opintopolun alkuvuosia normaalin historiallisen aineiston ohella. Taiteen opettaminen on kyllä mielenkiintoinen asia.

Minulla on usein kuvina viuluja ja selloja, vaihteeksi puhaltimia.