Noin henkäisi 7-vuotias Roosa taputusten laannuttua Prinsessa Ruusunen –baletin jälkeen. Näin baletin kaksi vuotta sitten ja ajattelin, että se saattaisi olla pikku tytölle elämys. Ja niinhän se oli. Keskittyminen oli täydellistä eikä se herpaantunut edes lopun pitkien prinsessan ja prinssin soolo- ja paritanssien aikana. Luimme sadun prinsessa Ruususesta etukäteen ja varmuuden vuoksi kaivoin vielä aiemman ohjelman esille, josta tarkistimme juonen. Onneksi, sillä baletissahan esiintyy prinsessa Aurora ja juonta on täydennetty mm. Etelän, Pohjoisen, Idän ja Lännen prinsessaa piirittävillä prinsseillä. Myös miekkailu pelon haltijattaren kanssa tulee varsinaisen sadun ulkopuolelta ja lopun häissä esiintyy jos jonkinlaisia muista saduista tuttuja hahmoja. Ymmärtämisen kannalta olennaista oli tietää myös se, että prinsessa ei satuta itseään värttinään vaan ruusun piikkiin. Miksi –kysymykseen yritin selittää, että näyttämölle on niin hankala rakentaa tornia, jossa mummo kehrää, niin siihen on otettu ruusu. Tyhmä selitys, mutta tällä kertaa tuntui kelpaavan. Mistä muutos, mietin sitten itsekin.

Oli helppo havaita, että 7-vuotias voi hyvin eläytyä satubaletin tapahtumiin, ainakin jos satu on tuttu. Parissa kohtaa Roosa kuiskaten kysyi varmistusta hahmoihin, niin kuin että, kuka noista kolmesta on se prinssi tai vieläkö tämäkin on sitä näkyä, kun Aurora ja prinssi tanssivat, vaikka oikeastaan prinsessa ei vielä ollut herännyt 100-vuotisesta unestaan. Kiinnostavaa oli myös havaita, että musiikin muuttuminen vei ajatukset uusiin tapahtumiin, vaikka näyttämöllä ei muutosta vielä näkynytkään. Kun musiikki muuttui uhkaavaksi, kuiskasi Roosa, että nyt tulee se pahis. Ja pahishan se sieltä tuli. Mietin kyllä lapsen mielikuvituksen voimaa sekä baletin aikana että sen jälkeen. Kaikkea ei todellakaan tarvitse selittää puhki, tarina aukeaa, jos esitys on hyvä. Meillä oli paikat 7. rivillä, joten jopa esiintyjien kasvonilmeitä oli mahdollista nähdä.

Mistä sitten äidille kerrottiin ekana? No sitä, että oli se ihmeellistä, miten prinsessa pysyi niin kauan kannallaan, vaikka ne viisi prinssiä pyöritti sitä. Olin kyllä selittänyt, että prinsessa ei pyörinyt kannallaan vaan varpaillaan, mutta eihän kaikkea voi heti muistaa. Asia varmistettiin, kun Roosa löysi Kallion kirjastosta balettia käsittelevän kirjan. Vähän vaikeita jalkojen asentojakin siinä kokeiltiin. Tarkkoja havaintoja oli tehty, sen huomasin. Balettikirjaa katsellessamme Roosa sanoi, että kun niillä miehillä pitää olla semmoisen kireät housut, niin siihen eteen tulee semmoinen kumpare. Niinpä, isompikin tyttö sen huomasi.

Minusta on kyllä hienoa, että ooppera on ottanut ohjelmistoonsa tuollaisen koko perheen baletin. Pikku tyttöjä siellä oli pilvin pimein, mikä ilmiselvästi näytti häiritsevän lähellämme istuvaa iäkkäänpuoleista miestä. Eihän yleisö aivan hiljaa malttanut olla, mutta kun sen tiesi etukäteen, ei se häirinnyt. Olihan siellä muutama hieman liian nuorena katsomoon tuotu lapsukainen, joka rauhattomuudellaan aivan selvästi teki vanhempiensa olon tukalaksi. Kävimme tauolla kurkistamassa myös orkesterimonttuun ja sielläpä ystävällinen mies esitteli, millaisia ääniä lähtee lyömäsoittimista. Prinsessa Ruusunen on värikylläinen baletti, mikä erinomaisen hyvin soveltuu myös lapsikatsojille.

 

Pikkutytön reaktioiden seuraaminen pisti ajattelemaan myös omaa suhtautumistaan baletin katsomiseen. Onhan se kiusallista, että tanssijoiden rivien epämääräisyys ja huonot pyöritykset häiritsevät vaikutelmista nauttimista. Viattoman katsojan rooliin lienee enää mahdoton palata. Pysähdyttävää on kyllä tehdä havaintoja lasten reaktioista. Kävimme Roosan kanssa katsomassa Taidehallissa näyttelyn Isä, poika ja Pyhäjärvi. Ensimmäisessä salissa on hitaasti liikkuvaan kattokeinuun asetettu nahasta tehty tavattoman iso alaston mieshahmo. ”Sille pitää antaa vauhtia”, sanoo Roosa ensimmäisenä. Perässä tulleen äidin oli vaikea estää pientä poikaansa, joka niinikään halusi antaa miehelle vauhtia. Tuollainen taide-elämys ei tullut minun mieleeni! Irtokarkeista tehty salikokoinen taideteos oli silti paras. Ja kadulla oli ihan pakko antaa kerjäläiselle rahaa, vaikka itse tässä jo on oppinut kiirehtimään ohitse. Olemmeko menettämässä linnun laulun kuulemisenkin kun sekin täytyy puihin kirjoittaa. Sitä ne vuodet tekevät!