Helsingin juhlaviikot on valtava kulttuuritapahtuma, paisunut paisumistaan. Viikkoja on vietetty aina vuodesta 1968 lähtien ja johdossa on ollut monenlaista yrittäjää aina Seppo Kimasesta ja Esa-Pekka Salosesta lähtien. Nykyinen Risto Nieminen on ollut johdossa on 10 vuotta. Ohjelmassa on musiikkia, teatteria, tanssia, kuvataidetta, elokuvaa ja kaupunkitapahtumia. Viime vuonna kävijöitä oli 235 000. Jos tänä vuonna lasketaan ilotulituksen Suomen mestaruuskisojen kävijät mukaan siitä tulee yksi satatuhatta lisää. Minä siellä joukon jatkona! Ilotulituksen ohella nautin musiikista ja kuvataiteesta. Juhlaviikkoihin kuuluvaan Taiteiden yöhön olen osallistunut vain alkuvuosina, tuskastuin tungokseen ja örveltäviin nuoriin. Olen myös vähän arkaillut ohjelmaan tutustumista, kun etukäteen arvaa ahdistuvansa tarjonnan paljoudesta. On helpompaa olla tietämätön siitä, mitä on menettänyt. Ainahan voi niin Taiteiden yön, Arts Goes Kapakka- kuin muidenkin osalta luvata, että sitten ensi vuonna ....
Espan puistoon oli juhlaviikkoja varten tuotu espanjalaisen Manolo Valdesin Hovinaset, jotka ovat sitten olleet siellä koko kesän. Hovinaisia on 21, ja ne ovat esittäneet hameitaan ympäri maailmaa. Taiteilija käyttää taiteessaan usein vertauksia taiteen mestariteoksiin, historian havinaa on näissäkin barokkiajan naisissa. Aihetta on niin sanotusti kierrätetty ja tuunattu, kuten sanotaan aineesta valmistetussa kouluille tarkoitetussa pedagogisessa materiaalissa. Jos kiinnostaa, katso
http://www.helsinginjuhlaviikot.fi/images/stories/kuvataide_elokuva/valdes/valdes_peda.pdf
Olin etukäteen varautunut kuuntelemaan Kaija Saariahon La Passione de Simonen. Tekstin on tehnyt Amin Maloufin, ohjaus on Peter Sellarsin, Radion sinfoniaorkesteria johti Esa-Pekka Salonen, lauluosuuden esitti Pia Freund ja tanssijana oli Michael Schumacher. Innostuin menemään vielä ennen esitystä Richardinkadun kirjastossa järjestettyyn keskustelutilaisuuteen. Keskustelua johti Risto Nieminen, joka totesi tilan olevan "valmiiksi lämmitetty", oli nimittäin älyttämän kuuma. Keskustelua kuunnellessa tunsin itseni etuoikeutetuksi; kuuluisa Saariaho Pariisista, kuuluisa Salonen Los Angelesista ja kuuluisa Sellars New Yorkista. Mikä keskustelu!
Aminin libretto faktaa, perustuen Simone Weilin teksteihin ja kieli on hyvin poeettinen. Saariaho sanoi olleensa itsekin mukana tekstiosuuksia valitsemassa. Saariahon hento olemus oli keskustelussa täynnä rauhaa, lempeyttä ja tasapainoa ja se kuului myös musiikista. Sellars totesi, että esillä on erinomaisen naisen sävellys vielä erinomaisemman naisen teoksesta. Musiikki on hyvin henkistä, hidastempoista ja mietiskelevää, hän totesi luoden Saariahoon täynnä rakkautta ja ihailua olevan katseen. Hän sanoi konserttisalin olevan hieno paikka ohjata. Weil on läheinen niin Saariaholle kuin Sellersille, myös Salonen sanoi tutustuneensa häneen mutta melko myöhään.. Hänen mukaansa nuoruutta kuvasi nuoren miehen vihaisuus, jossa Karl Marx filosofia oli Weiliä tutumpi. "Weilin filosofia on äärimmäisen tiedostamisen ja sosiaalisen vastuun läpitunkemaa. Juutalaisen Weilin kieltäymys ajoi hänet marttyyriuteen ja jätti lähimmäiset kysymään, että näinkö maailmmaa parannetaan." (Uutispäivä 21.8.) Niin Sellars kuin Saariahokin painottivat, että elämässä on aina toivoa, niin kauheaa kuin se onkin. Teoksen muotona on oratorio, mukana vaikutelmia myös Bachista. Osatorio on oopperan rinnakkaislaji, hengellisesti virittynyttä, orkesteri-, kuoro ja solistivoimin esitetty teos vain viitteellisin näyttämörekvisiitoin. Salonen totesi, että laulajalla on valtavan suuri rooli, suurempi kuin yleensä oopperassa.
Itse kuultuna ja koettuna musiikki oli kaunista, rauhoittavaa. Se jotenkin kummasti pakotti katsomaan sisäänpäin, itseensä. Varmasti myös tekstillä oli vaikutusta tähän tunnelmaan. Mukana ajoittain kauniisti soiva elektrononinen ääni teki musiikista hivelevän kaunista. Kuoro lauloi hienosti. Pia Freundin äänestä olen aina pitänyt ja hän esiintyi vahvasti eläytyen. Freund ja tanssija esiintyivät orkestetin taakse viritetyllä lavalla. keskittyneesti, ääni ja liike kietoutuivat yhteen. Välillä oli myös ranskankielisiä puheosuuksia, olisikohan vaikutus kuullostanut korvissani yhtä hienolta suomen kielellä. Näyttämö oli hyvin pelkistetty, pöytä, tuoli, ovi, jonka väri välillä dramaattisesti vaihtui punaiseksi. Aluksi minua esteettisesti häiritsi se, että teksti näkyi seinällä esiintymislavan yläpuolella. Pian opin lukemaan tekstiä samalla kuunnellen musiikkia ja se toi mukaan kiinnostavan oppimiselämyksen. Kaikki tekijät, musiikki, kuoro, laulu, puhe, tanssi liukenivat yhdeksi kokonaisuudeksi. Vähillä eleillä, niin musiikissa, laulussa, orkesterin johtamisessa kuin tanssissakin saa paljon esiin, koko ajan ei tarvitse olla äksonia. Ja Hesarin arvostelu: "... esitys kärsi liian pateettisesta ohjauksesta". Ehkäpä minäkin olen pateettinen!
Edellisen kirjoitettuani luin kiinnostuneena talteen laittamani Uutispäivän arvostelun (jotka usein ovat parempia kuin valtalehti Hesarin). Siinä sanotaan, että "intensiteetin hehku, voiman ja hiljaisuuden läpinäkyvä teho ovat herkeämättömät. Teos on täynnä rikkaita, maailman ylle laskettuja valaistuja sointiverkkoja. On kuin säveltäjä olisi upottanut aina uuden valkean papoerin työtilansa kehitysalktaaseen ja nostaisi sieltä värejä, ilmeitä. hahmoja synnyttäen."
Mielenkiintoinen näyttely 1000 perhettä – maailman perhealbumi oli nähtävissä Tokoin rannassa muutamia viikkoja. Mielenkiintoisia, enimmäkseen onnellisilta näyttäviä perheitä eri puolilta maailmaa on kuvannut Uwee Ommer heidän omissa kotimaisemissaan. Taustalla on valkoinen lakana, joka ei aina kokonaan peitä maisemaa kuvattavien takana. Jokaiseen 50. nyt esillä olevaan kuvaan liittyy pieni tarina perheestä ja heidän toiveistaan. Kiintoisaa on, että kuvia ei ole millään lailla sotkettu, vaikka Tokoin ranta on melko levoton paikka. Ei tagin tagia, ihmeellistä!
Yritin katsoa myös kaupungin Latvaan, mikä tarkoittaa Töölönlahdelle, Kaisaniemeen ja Merihakaan sijoitettuja kolmen taiteilijan veistoksia. Arvelen, että alla oleva on yksi niistä, mutta en ole varma. Toinen Finlandia-talon lähelle sijoitettu jäi näkemättä, koska alueelle rakennettiin ilotulitusareenaa. Kaisaniemestä en veistoksia löytänyt, arvelen, että en ymmärtänyt, miikä olivatkaan veistoksia, Merihakaan en jaksanut kävellä. Surkea yritys, täytyy myöntää.
Temppeliaukion kirkossa kuuntelin Helsingin barokkiorkesteria, Erich Höbarthin viulua, Topi Lehtipuun laulua, Mikael Helasvuon huilua ja Aapo Häkkisen cembaloa. Konserttiin menin oikeastaan Topi Lehtipuun vuoksi, enkä pettynyt, vaikka Bachin musiiki ei sallinutkaan Lehtipuun ihanan äänen korkeimpien vivahteiden tulla esiin. Parissa kohden laulajan ääni jäi orkestelin alle. Ilta oli kuin kaksituntinen lempeä kehtolaulu, kaunista, kaunista.
Kävin myös tutustumassa juhlaviikkojen taiteilijoinin Karin Mamma Anderssoniin ja Anna Retulaiseen.
Andersonin kuvat ovat mielestäni kauniita ja värit ihanan tasapainoisia. Ei punaisen ja keltaisen kirkunaa kuten parhaillaan esillä olevissa Wuorio-Stenbergin kauhukuvissa, vaan kauniita maisemia ja sisäinteriöörejä. Useimmissa kuvssa jokin elementti särkee kokonaisuuden, televisiossa ja seinien tauluissa on kiintoisia yksityiskohtia, maalauksen yläosa on maisemaa ja alaosa sisäkuvia. Kuva näyttää tutulta, mutta pian jokin elementti tuo epävarmuutta, nurkka palaa, seinä valuu. Taidehallin suurimman salin korkeat valkeat seinät antoivat siellä oleville maisemille lisää valoisuuden tuntua. Hallissa pyörivässä videossa Andersson kertoo maalaavansa kuviaan usein pitkään, aika tuo niihin uusia elementtejä, koulun takaseinän kuvointi vaihtuu.
Anna Retulaisen kuvat Amos Anderssonilla veivät aivan erilaiseen kuvamaailmaan. Sain osasta isoja kuvia vaikutelman kuin ne olisi tehty valtavalla vimmalla, vaikuttivat osittain levottomilta. Pienet kuvat olivat erityisen kauniita. Taiteilija itse oli paikalla ja sain luvan ottaa hänestä kuvan. Kysyin maalausten tekoon menevästä ajasta ja maalausten nimistä. Sekin härkälaumaa (oletettavasti) esittävä teos, jossa minusta oli valtavasti liikettä ja vaikutti vauhdilla tehdyltä, oli valmistunut asteittain, vanhojen päälle aina uudelleen maalaamalla. Hän ei usko inspiraation, maalaukset muotoutuvat vain tiukalla työllä. Se on mielenkiintoista, se ei näy katsojalle. Taiteilija olisi halunnut, että teoksilla olisi ollut vain yksi nimi, mutta galleria halusi toisin. Hänestä nimet eivät ole tärkeitä ja osin siellä olikin nimettömiä tai sellaisia kuin porkkanat, purjo, valkoinen ja vihreä. Olen kyllä taiteilijan kanssa samaa mieltä, jos kuva ei katsojalle näytä pokkanoilta, niin muuttaako se jotekin kokemusta, että tietää kuvassa olevan porkkanoita. Eikä sellainenkaan Osipowin tapainen kuvien nimittely paljon taidenautintoa lisää, että näkee kuvassa kallon ja kuvan nimi on kallo. Taiteen edessä jo joskus vain ihmeteltävä. Nyt nimettömissä oli useita isoja kukkakuvia. Helsingin Sanomissa 17.8. Retulainen sanoo, että asetelma on taiteen arvo ei rajoite ja kukkamaalaus on yhä olemassa oleva genre. Nämä kukat olivat kaukana perinteisesti näkemistämme kukista, ne olivat mielestäni levottomia. En tosin tiedä, miksi haeskelen taiteesta aina jonkinlaista harmoniaa. Tämä on taas yksi niistä näyttelyistä, jonka kuvat ensin hätkähdyttävät ja sitä ikäänkuin astuu pari askelta taaksepäin. Kun ei anna periksi vaan menee yksitellen kunkin kuvan eteen, se alkaa elää uudella tavalla ja sitten voi taas peräytyä ja katsoa kaukaa.
Ihan historiaa varten pistetään lopuksi kuva Musiikkitalon montusta, jota voimme muistella, kun uljas uusi talo kohoaa paikalle.
Vinkkejä
Ota käteesi Ovi-lehti, jos sen jossain näet. Ennakkoluuloni Jone Nikulaa kohtaan ovat lientyneet, hän on lehden päätoimittaja. Voit myös käydä tutustumassa lehteen sivulla http://www.ovi-lehti.fi/default.asp?sc=4430
Kuuntele kuunnelma Kuulasta - Improvistionin pääehtoja, osoitteessa http://www.lib.helsinki.fi/ajankohtaista/nayttelyt/kuula/
Kommentit