Yli kymmenen vuoden eläkkeellä olon aikana olin jo päässyt irtautumaan yliopistomaailmasta. Minulle alkoi käydä, kuten usealle käy, nostalgia nostaa esiin enimmältään positiivisia muistoja. John Williamsin romaani Stoner läväytti taas mieleen yliopiston sellaisena kuin se on pahimmillaan. Onhan kirja myös avioliittoromaani, se on toki myönnettävä. Ja rakkausromaani se on myös. Kirjan alussa John McGahernin saatteessa sanotaan, että romaanin teema on ennen kaikkea rakkaus. Kirjailija itse toimi englannin kielen professorina Denverin yliopistossa yli 30 vuotta. Teos ei kuitenkaan ole omaelämäkerrallinen, mutta kyllä Williams maailmansa tuntee. Teos ilmestyi USA:ssa vuonna 1965 ja unohtui saman tien. Vuonna 2005 teos tuli uudelleen yleisön tietoisuuteen ja aloitti voittokulkunsa nyt Euroopasta.

009.jpg

Romaanissa katsotaan maailmaa Stonerin silmin. Isä lähetti hänet maataloustieteen laitokselle odottaen uudistuksia huonosti tuottavalle kotitilalle. Stoner kuitenkin rakastuu ensi tutustumalla yliopistoonsa ja kokee olonsa seestyneeksi ja turvalliseksi. Alusta alkaen suhde selkeä. ”Hän teki työnsä yliopistolla kuten teki työnsä maatilalla: tunnollisesti ja perusteellisesti, vailla mielihyvää tai mielipahaa.” Virassaan hän ei lopulta edennyt apulaisprofessuuria pidemmälle. Alussa kaikki sujui hyvin ja hänelle valkeni, että hänestä olisi ainesta hyväksi opettajaksi. Ratkaiseva käänne tapahtuu toisen vuoden vaatimuksiin kuuluvan pakollisen englanninkielisen kirjallisuuden seminaarin yhteydessä. Opiskelijaksi tulee Charles Walker –niminen jatko-opiskelija, laitoksen johtajan Hollis Lomaxin suosikki. Stoner reputtaa Walkerin seminaarissa, tämä kantelee laitoksen esimiehelle, joka käynnistää katkeran taistelun suojattinsa puolesta. Kuvaus on hyvä ja tuttua suomalaisestakin yliopistomaailmasta. Tyylikkäästi hoidettujen prosessien sisällä käydään mitä katkerinta taistelua. Odotetusti usein voittaa se, jolla on eniten muodollista valtaa, ei se, joka on oikeassa, vaikka kaikki asiantilan myöntäisivät. ”… minä lupaan panna parastani, jotta sinun urasi tyssää tähän. Keinoja kaihtamatta. Otan vaikutusvallastani kaiken irti. Lavastan sinut syylliseksi, jos on tarpeen.” Keskustelut käydään niin taidokkaasti tieteellisiä termejä käyttäen, ettei ulkopuolinen huomaa niihin kätkettyjä sarkastisia piikkejä. Kirjailija Williams tietää, mistä kirjoittaa. Nautin kuvauksesta, vaikka tiesin, että sellaisten takana todellisessa elämässä on surullisia ja lannistettuja lyötyjä ihmisiä. ”Kuulehan minusta tuntuu että sinä olet tässä asiassa oikeassa. Hitto vie, minä tiedän että olet. Mutta ollaanpa pragmaattisia. Hän ei voi erottaa sinua, mutta voi tehdä kutakuinkin mitä tahansa muuta.” 

Yliopiston kuva ei ole kaunis, eivätkä kuvaukset opettajista mairittelevia. Entisiltä ajoilta ei ole vieras Williamsin ajatus, että ”yliopisto on pakopaikka, turvapaikka jossa osattomat ja epäkelvot ovat suojassa maailmalta.” Tänä päivänä puhuttaisiin johtamisongelmasta. Toisaalta ”laitos toimi edelleen voimalla jonka se sai perinteistään ja silkasta olemassaolostaan.” Stonerin ja olemukseltaan ramman mutta ylimielisen Lomaxin suhde on mielenkiintoinen.  Humalassa tämä tulee avautuneeksi lapsuudestaan. ”Hän tiesi, että Lomax oli kokenut eräänlaisen ilmestyksen, kääntynyt oivaltaessaan saaneensa sanojen kautta jotain mitä ei voitu sanoin ilmaista, aivan kuin Stoner aikoinaan Archer Sloanen tunneilla.” Samankaltaisuus, vaikka sitä ei julkisesti tunnustettu, vaikutti Stonerin ja Lomaxin suhteeseen. Lyhyen lähentymisen jälkeen ”oli kuin hän olisi löytänyt vihan, joka pitäisi hänet erossa Stonerista, eikä halunnut päästää siitä irti.” Tässä maailmassa taistelua ollaan käyvinään jostakin tutkimuskysymyksestä, vaikka kyseessä on puhdas ja raaka henkilöiden välinen taistelu. ”Stoner oivalsi kuuntelevansa niin kolossaalista ja rohkeaa hämäystä ettei hänellä ollut heti valmiuksia vastata siihen.” Viime vuosina on puhuttu paljon työpaikkakiusaamisesta ja tämä kirja on oivallinen kuvaus sellaisesta yliopisto-olosuhteissa.

. ”… otti hyllystä kirjan ja piteli sitä isoissa käsissään. Niitä kihelmöi, kun ne aistivat vielä toistaiseksi vieraan selän ja kannen ja pehmeän paperin.” Negatiivisista tapahtumista huolimatta kirja on myös hieno lukemisen ylistys. ”Tristan ja kaunis Isolde astelivat hänen edessään; Paolo ja Francesca pyörivät hohtavassa hämärässä; Helena ja loistava Paris, ilmeet tekojensa seurauksista katkerina, kohosivat pimeästä.” Kirjoita Stoner  löysi ystävänsä toisin kuin opiskelijatovereista. Romaanista löytyy myös lämmin kuvaus opettajien vaikutuksesta opiskelijoihin. Omalaatuinen professori ilmoitti nimittäin jo varsin alkuvaiheessa Stonerille, että hänen tulevaisuutensa on opettajana. ”Se johtuu rakkaudesta. Te olette rakastunut, niin yksinkertaista se on. ”Rakastunut yliopistoon, kirjoihin, opiskeluun. Sitä Stoner oli. ”…hän tunsi saaneensa mahdollisuuden, jolle hän ei tiennyt nimeä.” ”Rakkaus kirjallisuutta kohtaan, kieltä kohtaan, mielen ja sydämen arvoituksia kohtaan, rakkaus joka ilmeni kirjainten ja sanojen pienissä, erikoisissa ja yllättävissä yhdistelmissä, niissä jotka painettiin tummimmalla ja kylmimmällä musteella mitä löytyi.” Rakkaudesta kirjoihin, tieteeseen ja tutkimukseen kestetään sitten melkein millaista kohtelua tahansa. Eläkkeelle siirtymisestä tulee usein ongelma. Tutulta tuntuu kirjailijan kommentti, että ”hän oli juurtunut yliopiston sisään niin syvään ja oli niin erottamaton osa sen historiaa, ettei kellään ollut rohkeutta vaatia häntä jäämään eläkkeelle, vaikka hän hoiti virkatehtäviään mitä ilmeisimmin epäpätevästi.”

Romaanissa katsotaan yliopistosta myös ulos, katsotaan sotaan ja raskaaseen maatyöhön ja jopa Wall Streetin pörssiromahdukseen. Romaanin aikajakso on pitkä. Nuorena opiskelijana juuri Missourin yliopistossa aloittaneena Stoner menettää toisen kahdesta ystävästään sodalle. Ystävät lähtevät, opettajansa kehotuksesta hän ei, mutta vain toinen palaa. ”On sellaisiakin ihmiskunnan sotia ja voittoja ja tappioita, jotka eivät ole sotilaallisia ja joita ei kirjata historian kronikoihin,” sanoi opettaja Archer Sloane.  Romaanin loppupuolella yliopiston miesluku harvenee taas, kun sekä opettajat että opiskelijat lähtevät 2. maailmansotaan.

Stonerilla ei ole yhtään pitkään kestävää rakastavaa sudetta, jossa tunne olisi ollut molemminpuolinen. Kuvaus syrjähypystä, rakastumisesta Katherine Driscolliin ja lyhyestä suhteesta on kaunis. Suhde oli molemminpuolinen ja tyydyttävä, mutta sillä ei yksinkertaisesti ollut elintilaa. Vaimo Edith Bostwick oli yläluokan nainen, joka osasi soittaa, kirjoa, maalata akvarelleja ja keskustella hillitysti kirjallisuuden saavutuksista. Yhteen mentiin, mutta kummallakaan ei ollut käsitystä tavallisesta perhe-elämästä. Stoner oli alussa vaimoonsa rakastunut, vaimolle avioliitto oli mitä ilmeisimmin vain pako kotoa. Stoner yritti täyttää vaimon vaatimukset, mutta suhteeseen tulee ajan mittaan alakuloisuutta, josta intohimo on täysin poissa. Stonerille perheessä ei yksinkertaisesti ollut tilaa. ”Ajoittain hän tunti itsensä kasvikseksi ja kaipasi jotain, jopa kipua, pistämään häntä, herättämään hänet eloon.” Epätasapainoinen vaimo sotki myös tyttären ja isän välejä, Stoner etääntyy myös tyttärestään. Ymmärrystäkin perheessä oli, mutta ei läheisyyttä. Tyydytystä tuottaa avioliitossa välillä vallitseva ”aselepo, joka muistutti pattitilannetta”.

004.jpg

Kirjassa kulkee muutama muukin henkilökuvaus, kuten konkurssin jälkeen itsemurhan tehnyt appiukko Horace Bostwick. Tytär Gracekin jää sivuhenkilöksi, vaikka kirjan loppupuolella hänen jotensakin onnettomaksi jäänyt elämänsä saa hieman tilaa. Olisi pitänyt lukea jokin toinenkin Williamsin romaani, jotta selviäisi, ovatko hänen naiskuvansa yleensä pääväreiltään negatiivisia. Kuvaus äidistä on karu mutta jollain tapaa herkkä. Vain rakastajatar Driscollin Stoner kuvaa lähes läpeensä hyväksi ihmiseksi.  Yliopistokollegoista vain Gordon Finchin, nuoruuden kaverin kanssa Stonerille syntyi jonkinlainen ystävyyssuhde. Stonerin suhde vanhempiin on etäinen. Vanhemmat hyväksyvät poikansa uravalintaratkaisun, vaikka se käytännössä merkitsi tilan tuhoa. Se oli ehdotonta hyväksyntää. ”… katsoi isän kasvoja, jotka ottivat vastaan nuo sanat kuin kivi ottaa toistuvat nyrkiniskut.” Elämän turhuutta ei voi konkreettisemmin kuvata, kuin Stoner äitinsä hautajaisissa. ”He olivat uhranneet elämänsä ilottomalle raatamiselle, ja heidän tahtonsa oli talttunut, järkensä tylpistynyt. Nyt he makasivat mullassa, jolle olivat antaneet elämänsä, ja hitaasti vuosien mittaan maa ottaisi heidät omakseen. Ja niin heistä tulisi arvoton osa tätä ankaraa maata, jolle he olivat kauan sitten itsensä luovuttaneet.”

Williamsin kieli suoraa ja selkeää, mutta hyvin kuvaavaa. Kesken yliopiston käytävätapahtumaa kuvaus hyppää ulos rakennuksesta. Kirjailija viekin lukijan usein katsomaan tapahtumia kauempaa. ”Aamupäivän puolivälissä kuura kiilsi yhä kanukoiden oksilla. Jesse Hallin pylväiden köynnöksissä välkkyi kiteitä.” Tällaisesta kerronnasta nauttii: ”Hänen kirjontatyönsä oli sievää ja epäkäytännöllistä, hän laveerasi utuisia maisemakuva kelmein vesivärein ja soitti pianoa täsmällisin mutta voimattomin sormin, mutta hän ei ymmärtänyt oman kehon toimintoja eikä ollut yhtenäkään päivänä huolehtinut itse itsestään, eikä hänelle ollut tullut mieleen, että hän saattaisi joskus joutua kantamaan vastuun toisen ihmisen hyvinvoinnista.”

Onko kirja yliopisto- vai yksilöromaani? Stonerin yliopistouran tarina ja hänen elämänsä ja avioliittonsa tarina kulkevat rinnan. Elämä on paikoin julmaa taistelua, jossa keinoja ei kaihdeta, ei työssä eikä kotona. Romaani on siis kumpaakin, minua järkytti enemmän yliopistoelämän katkeransuolainen kuvaus, koska olen elänyt pitkään sellaisessa ympäristössä. Olen nähnyt myrkyttyneiden ihmissuhteiden levittävän pahaa oloa koko yhteisöön. Olen nähnyt, miten vähän yrityksellä keskustella ja ratkaista sitä kautta ongelmia saadaan aikaan. Kyllä romaani yksilön kehitysromaanikin on. Kuvaus Stonerin avioliiton muuttumisesta häilyväisen vaimonsa kanssa on murheellista luettavaa. Ihmiset eivät tavoita toisiaan, vaikka yritystäkin olisi. Joka tapauksessa kirja on rakkaudentunnustus kirjallisuudelle ja lukemiselle.

Murheellista kirjaa koskevan kirjoituksen voi lopettaa seuraavaan sitaattiin: ”Stoner sai synkkää, ironista mielihyvää siitä mahdollisuudesta, että hänen omaksumansa vähäinen oppineisuus oli johdattanut hänet tähän oivallukseen: että pitkällä aikavälillä kaikki, jopa se sivistys jonka ansiosta hän tiedosti tämän seikan, oli turhaa ja sisällyksetöntä ja lopulta surkastui ja hävisi tyhjyyteen, jota mikään ei pystynyt muuttamaan.”