Pläjäyksen otsikko on Kirkko ja Kaupunki –lehdestä ja tarkoittaa Teatteri Takomossa täysille katsomoille menevää näytelmää Ihmeellinen armo. Kirjoittajat ovat Ari-Pekka Lahti ja Juha Luukkonen, jälkimmäinen myös ohjaa näytelmän. Kokkolasta kotoisin oleva Lahti on tehnyt useassa produktiossa yhteistyötä Luukkosen kanssa. Muutama vuosi sitten näimme Piian kanssa Vaasan kaupunginteatterissa miesten yhteistyön tuloksena Sydänmaa –näytelmän. Luukkosen äskettäin Vaasan kaupunginteatteriin ohjaamaa Täällä Pohjantähden alla –näytelmää on arvosteluissa kehuttu vahvaksi työksi. Näyttää siltä, että Luukkonen käyttää usein samoja näyttelijöitä, kuten nyt Ihmeellisessä armossa ja Pohjantähdessä. Tampereen teatterissa menevä/mennyt Kohti kylmempää on Luukkosen ja Leea Klemolan yhteistyön tulos.

 Omakuva

Kuvat liminkalaisen Vilho Lammen maalauksia, yhdistävänä tekijänä teksiin vimma

Kirsikka Moring kehaisi Ihmeellisen armon Hesarissa ja niinpä se oli hetkessä loppuunmyyty. Eikä siihen paljoa tarvita, Teatteri Takomo tässä näyttämöasetelmassa vetää vain noin 100 katsojaa. Ihmeellinen armo on vimmainen palavaa fundamentalistista uskoa ja sen lähiyhteisöä tuhoavia voimia kuvaava näytelmä. Uskonkilvoituksen taustaksi esitetään raadollista kokkolalaista elämää, elämää kaduilta ja satamasta, mutta laajempiakin yhteiskunnallisia ja poliittisia kannanottoja taustakuvioissa kulkee. Tuntuu, että tämän ajan kuvasta puuttuivat vain maahanmuuttajat ja kotouttaminen, mustalaisetkin olivat mukana. Näytelmä koostuu saarna- ja laulukohtausten väliin sijoitetuista katkelmista, joista vähitellen kehkeytyy karmea tarina.

Syöpään sairastunut saarnaaja, Jukka Peltola, kokee ihmeparantumisen ja lähtee Kokkolaan papiksi. Isänsä, Martin Bahne, hyvin menestynyt liikemies ja perhehirviö kuolee sydänkohtaukseen, välit äitiin, Marika Heiskaseen, ovat isänkin suhtautumisen vuoksi äärimmäisen huonot. Ehdottomuudessaan ja kaikesta luopumisessaan saarnaaja on suorastaan sadistinen. Hän pelastaa kadulta Einarin, Eero Milonoffin ja hänen kihlattunsa Agneksen, Marjo Lahden. Agnes rakastuu saarnaajaan, he menevät naimisiin, avioliittoa ja siihen syntyvää poikaa isä hallitsee ”kaikki tai ei mitään” –periaatteella. Poika sairastuu, lääkäriä ei kutsuta, mutta Jumalakaan ei poikaa pelasta eikä isä saa herätetyksi häntä kuolleista. Äiti vetää kuolleen poikansa railoon sataman edustalla, saarnaaja jää yksin ja sekoaa. Tässä lyhykäisesti juoni, mukana on runsaasti muuta väkeä, kirkonmiehiä, poliitikkoja, sairaalan henkilökuntaa ja tuulipukukansaa Kokkolan kaduilta.

Siantappo

Koko näytelmän ajan soi livenä Juho Lukinmaan soittama kitaramusiikki, joka pelkkänä soittonakin on mainio tehoste. Se myös säestää näytelmässä laulettavia vetäviä kappaleita, joista osa on hyvinkin tuttuja. Päivä vain ja hetki kerrallansa… Osittain ne esitetään jalan alle menevän gospelmaisesti. Laulut tavallaan antavat katsojalle hengähdystaukoja ahdistavan menon keskellä. Hyvin ne tuovat esiin sen, miten maagiseksi uskonnollisen herätyskokouksen ilmapiiri voi lauluineen ja saarnoineen muuttua. Peltola palavine herätyssaarnoineen osoittautuu kerta kaikkiaan karismaattiseksi näyttelijäksi, kuten Moring Hesarissa toteaa. Kaikki muutkin monissa eri rooleissaan ovat erittäin hyviä. Hieno suoritus lähestulkoon paljaalla näyttämöllä pieneltä teatterilta.

Näytelmä pohjautuu Henrik Ibsenin Brand –näytelmään ja sisältää otteita Ingmar Bergmanin Fanny ja Aleksander –elokuvasta sekä Niilo Ylivainion saarnoista. Usein huomaan olevani saarnaajan kanssa samaa mieltä hänen suomiessaan valtiokirkkoa ja yhteiskunnallisia ilmiöitä. Sitten taas tömähdän hereille saarnaajan perhettään terrorisoivan fanaattisuuden edessä. Näytelmä osoittaa kouriintuntuvan oivallisesti, miten helppoa on elämän kolhimana heittäytyä jonkin uskonlahkon huomaan, siinä on vaikea erottaa rakastaako Jumalaa vai saarnaajaa. Katsoja kyselee itseltään, puhuuko saarnaajan suulla todella Jumala vai sairas kieroutunut ihminen.

Näytelmän kieli on Lahtimaiseen tapaan roisia, mutta vain paikoin häiritsevää. Kummasti korva tottuu haistatteluun. Aluksi kiusaa se, että osin kyllä yritetään puhua keskipohjalaista murretta, mutta suurimmaksi osaksi se ei onnistu. Anteeksi annettavaa sinänsä, jiin (meijän) lisääminen on ilmeisesti vielä vaikeampaa kuin hoon (mehtähän). Mää ja sää saavat väistyä korrektien minän ja sinän tieltä. En siitä kuitenkaan sen kummemmin valittele, esitys kun muutoin oli sielua riipovan hyvä, paikoin koominen paikoin traaginen.

Tuoli

Olemme Piian kanssa siis nähneet kaksi Lahden kirjoittamaa näytelmää ja Klemolan ohjaaman kokkolalaisen Lulu –oopperan. Omana kokemuksenani on vielä Kohti Kylmempää -näytelmä. Pohdimme keskipohjalaisina alle 50 km:n päässä Kokkolasta nuoruutemme (eri aikoina tietysti) viettäneinä kovasti sitä, mistä tämä vimma ja elämän raadollisimpien puolien esiin nostaminen oikein näihin Lahtiin, Luukkosiin ja Klemoloihin tulee. Piia esitti mielenkiintoisen tulkinnan. Kokkolahan on kaksikielinen ja ruotsinkieliset ikään kuin parempaa väkeä. Aika on nyt toinen kuin minun nuoruudessani, jolloin Kokkolan Åströmillä suomenkielinen lähestulkoon katsottiin ulos kaupasta. Olisiko niin, arveli Piia, että suomenkielisten pitäisi sitten uhitella aina raadollisuuteen saakka. Eräänlaista rehellisyyttä se tietysti on, näyttää mielenmaisemaa, jonka tiedämme olevan olemassa, mutta jota emme haluaisi välttämättä teatterissa katsoa. Pitäisikö lähteä katsomaan paikanpäälle Kokkolaan näytelmä Liian paksu persaukiseksi?

Kirkko ja Kaupunki –lehden arvostelu on mielenkiintoinen. Lue.