Tarkoitus oli käväistä Ateneumin äskettäin avatussa Viiva Italia –näyttelyssä, Marjukkakin kehui näyttelyä tapaamisessamme. Satuin menemään päivänä, jolloin oli järjestetty Ateneumin ystäville Virve Kallion pitämä esittely. Tieto oli mennyt minulta ohi silmien, niin ystävä kuin olenkin. Näyttely oli niin ihastuttava, että päätin kuunnella luennon ja vietin väliajan Stockan Hulluilla päivillä Akateemisessa, seurauksena laukussa kaksi normaalihintaista kirjaa. Innostuin ostamaan näyttelystä tehdyn kirjan, hävyttömän kallis sekin. Kirjaan olen nyt tutustunut muutaman päivän ja kävin vielä toistamiseen näyttelyssä. Kannattaa olla ystävä, voi piipahtaa näyttelyissä miten usein tahansa. Oli tarkistettava, että mihin suuntaan ne viivat oikein menevätkään, oikealta vasemmalle niin kuin Leonardo Castellanilla vai toisinpäin, samaan suuntaan vai ristiin, miten varjot asettuvat ja miten valot, kirkkaina vai hämyisinä ja miten värit näkyvät toisensa lävitse. Kallion maininta siitä, että usein ääriviivat puuttuvat, täytyy myös tarkistaa, samoin se, että Floriano Bodinilla ne ovat erityisen korostuneet. Näkeehän sen kirjasta, mutta paraskaan kuva ei vastaa aitoa teosta. Kerta kaikkiaan ihastuttava näyttely, siinä moni nykytaiteen tuotos kalpenee, uskaltaisin sanoa.

Pläjäykseni loppuluennassa havaitsin, että tässä tulee hengästyttävä määrä nimiä, mahdollinen lukijani varmaan tuskastuu. Puolustukseksi totean, että innostunut ei voi välttää kohtuuttomuutta. Näyttelyyn on koottu melko suuri osa Rolando ja Siv Pieraccinin Ateneumille lahjoittamista yli 700:sta teoksesta. Sivuhuomautuksena totean, että lattianrajaan oli rakennettu noin 20 senttiset vaakasuorat tasot, joilla taiteilijoita esiteltiin ja josta teosten nimet voi lukea. Erinomaisen hieno ratkaisu, nimilaput eivät häiritse seiniä ja listaan saa melko paljon tietoa. Kokoelmaan kuuluu 42 taiteilijaa, joista neljä on syntynyt 1800-luvun lopulla, loput 1900-luvun alkupuolella, seitsemän on vielä elossa, minulle outoja kaikki tyyni. Naisia on mukana vain kaksi, syy on yksinkertaisesti se, että Italiassa ei 1900-luvun alkupuolella ole ollut naisia grafiikan alalla. Kokoelma sisältää Kallion mukaan useita ismejä ja se on hyvin laaja-alainen. Mukana on siis grafiikkaa ja muutama vesivärimaalaus ja tussipiirustus, on viivasyövytyksiä, litografiota, metalligrafiikkaa, on akvatintaa, kuivaneulaa, etsauksia, eroja en ymmärrä. Pieraccini on muuten vaikuttanut siihen, että suomalaista taidetta löytyy mm. Firenzen Uffizista. Hän toteutti myös Alvar Aalto ja Italia –projektin, jossa syntyneistä maalauksista esillä on Alberto Burrin Alvar Aalto.

Näyttelyn nimi Viiva Italia kuvaa hyvin itse näyttelyä. Kyse on nimenomaan viivan kauneudesta, usein virtuoosimaisesta tekniikasta. Seinillä oli myös kauniita valööreitä (voikohan noin sanoa), katsoin siis kuvien valaistusta, mustavalkoisistakin töistä löytyi hienoja valoja ja varjoja. En ollut tiennyt sitä, että maailmansodat ovat vaikuttaneet merkittävästi taidesuuntien muutoksiin (vaikka näinhän täytyy tietysti olla), I maailmansodan jälkeen valtaa sai klassismi ja II jälkeen nonfiguratiivinen taide. Kuriositeettina totean, että Kallio mainitsi Jalo Sihtolan keränneen Massimo Campigliä. Olen lukemassa Mika Waltarin elämäkertaa ja siellä hän mainitsee nimenomaan Jalo Sihtolan henkilönä, joka opasti hänet taiteen maailmaan. Kirjaa lukiessa käy ilmi, että taiteilijat kuuluvat Italian parhaimistoon. On esiinnytty Venetsian Biennaalissa ja Rooman Kvadriennaalissa, saatu siellä palkintoja, pidetty näyttelyitä New Yorkissa, Pariisissa ja ympäri maailmaa, perustettu taidekouluja ja saatu seuraajia. Urbinon koulukunta vilahtelee tekstissä tuon tuosta.

Kirjasta luin, että usea taiteilija oli moniottelija taiteen alalla, oli kirjojen, runojen ja tekstien kuvittajia ja kirjailijoita. Gino Forti on kuvittanut Tsehovin Kolme sisarta. On  myös lavastajaa, arkkitehtiä, valokuvaajaa, veistäjää, seinämaalaria. Carlo Carrà oli tunnettu taidekriitikko, Gino Severiini taideteoreetikko. Politiikassakin osa oli vaikuttanut, varsinaista taidetta sekin! Poliittisesti kantaa ottavaa taidetta teki Giuseppe Guerreschi. Leonardo Castellani on kirjailija, samoin Luigi Bartolini. Giacomo Manzù on lavastanut ja puvustanut Igor Straviskyn oopperan. Suurimmalla osalla on taidekoulutus, mutta moni on itseoppinut. Mukana on freskojen ja lasimaalausten tekijä Lino Bianchi Barriviera (jälkimmäinen nimi jo taitelijaksi tultuaan mukaan otettu äidin sukunimi), joka teki myös koruja ja suunnitteli postimerkkejä. Eri taidekoulujen opettajina ovat toimineet, Floriano Bodinille on perustettu oma museo. Mielenkiintoisia elämäntarinoita taitelijoilla on, niin kuin Alberto Burri, lääkäri, joka II maailmansodassa joutui vangiksi ja ryhtyi maalaamaan eikä palannut enää aiempaan ammattiinsa. Berliinissä syntynyt Massimo Campigli on alkujaan Max Ihlenfelt, muutti äitinsä kanssa Milanoon tämän mentyä naimisiin ja muutti myös niemensä.

Kuvissa on paljon luontoa, kukkuloita ja niiden rinteiltä pilkistäviä kyliä ja taloja, metsiä, puita. Ihmisiäkin, joillakin yksinomaan. Abstraktia melko vähän. Enzo Bellini jättää kaiken keinotekoisen ja välineellisen maailman teostensa ulkopuolelle, hän kritisoi nyky-yhteiskunnan menoa. Vaatii kyllä pitkälle menevää taiteen luonteen pohdintaa, että katsoja tällaisen kritiikin gallerian seiniltä havaitsee. Renzo Vespignani kuvasi alkukautenaan saksalaismiehityksen uhreja Roomassa. Giuseppe Capogrossi kehittää 1950-luvulla (jo!) euroa muistuttavan merkkikielen ja toistaa sitä loputtomissa eri versioissa. Arkitavara kuvauksen kohteena voi olla kaunista, Gianfranco Ferronin mukaan ”Jokapäiväisissä esineissä piilee ihmiselämän ydin”.  Myös Giorgio Morandi kuvasi samoja pyttyjä ja esineitä toistamiseen. Aina löytyy taiteilijoita, jotka juuttuvat pitkiksi ajoiksi tiettyyn aiheeseen, niin kuin Enzo Bellini eläimiin, Gino Forti kissoihin, Felice Casorati ja Massimo Campigli naisiin, Piero Dorazio vaakasuoriin värinauhoihin. Bruno Cassinari ja Marino Marini ovat keskittyneet naisiin ja hevosiin, viehkeä yhdistelmä. Alberto Manfredi keskittyy vähäpukeisiin naisiin ja sijoittaa usein itsensä tarkkailijaksi. Floriano Bodini on ottanut teoksillaan kantaa ajankohtaisiin poliittisiin keskusteluihin ja katolisen kirkon rooliin yhteiskunnassa. Virikkeitä on saatu moniaalta, kuten Massimo Campigli etruskein taiteesta. Hän muuten sijoitti naisensa useimmiten eri tavoin muodostettujen ahtaiden kehysten sisään, oliko havainnut moisen vai halusiko niin olevan.

Jotkut näyttelyn teoksista sävähdyttävät erityisesti, kuten Mario Calandrin Maaliskuu –viivasyövytys, jossa pikkutyttö seisoo parvekkeella kuivuvien lakanoiden alla, siinä on jotain omaa lapsuudenkin muistumaa, tuulen tuntua hameenhelmoissa ja vielä keto-orvokkikin siinä vieressä. Fredrica Gallilta on mukana tavattoman kaunis mustavalkoinen lumimaisema Bellarian maatila, viivaan perustuvalla syövytystekniikalla valmistettu. Ensi kuussa tuollaisia on odotettavissa meilläkin. Abstrakti taide on ollut minulle vähän vaikeata, mutta Alberto Magnellin työt ihastuttavat, värimaailma tuntuu omalta. toisaalta Giorgio Morandi on sanonut, että mikään ei ole abstraktimpi kuin näkyväinen maailma. Marino Marinin hevosiin juutuin heti suureen saliin astuttuani, hienoja, kokoelmassa on häneltä 80 työtä. Hänen Shakespeare- ja Strawinsky-salkkuihin liittyvät työt ihastuttivat, ihania värejä, tyyliteltyjä ihmisiä ja hevosia.

Kävin nyt sitten toistamiseen näyttelyssä, kestää kyllä vielä kolmannenkin kerran. Kiersin nyt oikeaan suuntaan eli katsoin ensin käytävän, jossa on yksi teos jokaiselta taiteilijalta, se antaa hyvän yleiskatsauksen. Katselin viivoja kymmenen sentin päästä ja ihmettelin tekijöiden taitavuutta. Näyttelyllä on todella onnistunut nimi! Nyt osasin katsella myös huone- ja taiteilijakohtaisia kokonaisuuksia, esimerkiksi Afroa vitriinissä ja erityisesti Marino Marinia. Hänen hevosissaan on todella vauhtia ja vitriinin mustat hevoset on vedelty taiturimaisesti. Vaikka kirjassa kuvat ovat hyviä, on näyttelyssä käynnillä etunsa. Kiinnitin nyt huomiota sellaisiin, joita en kirjassa ”huomannut”. Esimerkiksi Renato Bruscaglian Varjot kulkevat oli todella hieno ja Mario Calandrin tyttö parvekkeella edelleen aivan vangitseva.

Näyttelyn katsottuaan voi vain ihmetellä, että joku suomalaistunut italialainen on lahjoittanut tällaisen kokoelman Suomeen, on kyse Italian ulkopuolella olevasta suurimmasta italialaisen grafiikan kokoelmasta. Rahallista arvoa voi vain aavistella. Tällainen yhteen maahan keskittynyt näyttely on mainio mahdollisuus oman taiteen tuntemuksen laajentamiseksi. Viimeksi muistan vastaavaa kokeneeni tutustuessamme Hannelen kanssa muutama vuosi sitten Kumun virolaisen taiteen näyttelyyn. Ulkomaillahan tällaiseen on mahdollisuus, mutta sielläkin tulee kulkeneeksi museoissa, joissa on maailmantaidetta monesta maasta.

Tuntuisi suorastaan pyhäin häväistykseltä ryhtyä tässä nyt pohdiskelemaan Amos Andersonilla päättynyttä The Icelandic Love Corporationin näyttelyä Tight, siis sukkahousuista tehtyjä töitä. Joten sanon vaan, että näyttely kuului Helsingin Juhlaviikkoihin. Kolmen naisen ryhmä harrastaa performansseja ja Amoksen työt voitaisiin luokitella askarteluksi. Ei siitä sen enempää. Sen sijaan kannattaa käydä ihmettelemässä Kiasmassa Ars Fennica –kilpailun taiteilijoita. Miten ihmeessä britti David Elliot valitsee niin erilaisista taiteilijoista palkinnon saajan? Kyse on mielestäni palkinnon saajasta, ei parhaimmasta. Itse äänestin Charles Sandisonia, joka usealla videolla heijastaa seinille ja kattoon mielivaltaisesti kuvioita tekeviä sanoja. Mika Valtarin taiteilijaystävien näyttelyssä hän heijasti Sinuhen tekstin Ateneumin käytävän seinille, ja se oli upea.

Olen opettelemassa ImageShackin käyttöä. Jostain syystä, se ei hyväksy kaikkia kuvia, eikä suurta määrää kerrallaan. Lataa aika hitaasti, ota rennosti! Siitä huolimatta, voit katsoa Viiva Italian kuvia seuraavista osoitteista:

http://img833.imageshack.us/gal.php?g=afrovampyyri4188.jpg

http://img530.imageshack.us/gal.php?g=emiliogrecohyvstijtt419.jpg

http://img256.imageshack.us/gal.php?g=luigibartoliniannakvely.jpg