On hieman uskaliasta kirjoittaa Thomas Bernhardista, niin paljon hänestä on kirjoitettu. Teen sen nyt kuitenkin, olenhan kirjoittanut hänen teoksistaan aiemminkin (6.9.2011, 23.10.2011, 4.3.2012 ja 12.8.2012). Siteeraan tässä myös Tommi Melenderin esseetä Misantropian sinfonikko teoksessa Yhden hengen orgiat, esseitä luetusta elämästä. Suosittelen niin Bernhardin kuin Melenderinkin lukemista, myös Melenderin blogin, sillä melkoinen ripaus arroganttiutta on tässäkin miehessä, niin ajattelen.

Bernhardin omaelämäkerrallisiin teoksiin kuuluva Muuan lapsi ilmestyi tänä vuonna suomeksi, suomentajana Olli Sarrivaaran. Muut sarjaan kuuluvat teokset ovat Syy, Kellari, Hengitys ja Kylmyys, myös ne ovat Sarrivaaran suomentamia. Kolme hänen teoksistaan on Tarja Roinilan suomentamia, nyt lukemani Vanhat mestarit ja aiemmin käsittelemäni Haaskio ja Hakkuu. Useimmat teoksista ovat pitkiä ”hän kertoi – minä ajattelin” tyylisiä monologeja ilman kappalejakoa. Henkilöt ovat lähes kauttaaltaan pessimistisiä ja tavalla tai toisella epäonnistuneita, maailma ylipäätään harmaa ellei suorastaan musta.

Kirjailija on tehnyt kiinnostavan valinnan päättäessään omaelämäkerrallisen sarjansa teoksella Muuan lapsi, joka kertoo hänen varhaisimmista vuosistaan. Bernhard on avioton lapsi, jota uusi isä ei hyväksynyt. Hänen kasvatuksensa on suoraan sanoen sadistista, lohtua siihen tuo aika, jonka hän viettää isovanhempiensa luona. Isoisästä tulee Thomasille tärkeääkin tärkeämpi henkilö, joka pelastaa hänet jopa itsetuhoisilta ajatuksilta. Koulussa sujuu vain ensimmäinen luokka, loppu on enemmän tai vähemmän kidutusta. Poika on ”kiusankappale” ja ”vuoteenkastelija”. Hänen koulua kohtaan tuntemassaan inhossa on isoisälläkin osuutensa. Isoisän johtoajatus oli, että ”koulut olivat tyhmyyden ja hengettömyyden tehtaita”. Bernhardin opettajia kohtaan tuntema viha nousee esille myös teoksessa Vanhat mestarit. Vanhoissa mestareissa kirjailijan Itävalta-viha äityy suorastaan vimmaksi. Lieneekö se perua siitä, että Thomasin vanhempien asuessa Saksassa, poikaa haukuttiin itävaltalaisuudesta. Varhaiseen kouluaikaan osui myös kansallissosialismin kausi ja Thomas joutui muiden lasten mukana tekemään hitler-tervehdyksiä ja laulamaan kansallissosialistisia lauluja. ”Omaelämäkerrallisessa romaanisarjassa on niukasti valoa ja lämpöä, mutta silloin kun ne pilkahtavat, ne jättävät sitäkin syvemmän jäljen”, toteaa Melender. Teoksessa Muuan lapsi tällainen positiivinen jälki jää nimenomaan pojan suhteesta isoisäänsä. Bernhardin omaelämäkerralliset teokset etenevät tapahtumien kerrontana, samojen teemojen spiraalimainen pyörittäminen tulee vasta seuraavissa teoksissa. Luin Melenderin esseestä, että Bernhard piti perinteistä kronologista tarinankerrontaa tyylittömimpänä ja epä-älyllisimpänä tapana kirjoittaa. Pitäisi varmaan lukea Bernhardia myös alkukielellä. Melender sanookin, että ”Bernhardin pyörteinen proosa avautuu täydessä loistossaan vain alkukielisenä”.

Vanhat mestarit teoksen otsikko on täydennetty maininnalla Komedia. Lisäystä on hieman vaikea ymmärtää. Vai voisiko ajatella, että läpitunkeva itseironia ja opportunismi olisivat jotenkin komediallista. Edellisen jo kirjoitettuani luin Melenderin esseestä, että ”hänen komiikkansa kätkeytyy salakavalasti tekstin ryöppyihin, ja sen tunnistaminen vaatii harjaannusta, sillä hyvien koomikoiden tavoin Bernhard ei alleviivaa huumoriaan vaan jättää oivalluksen ilon lukijalle.” Vanhoissa mestareissa Reger –niminen henkilö kertoo itsestään tai siitä, mitä hän ajattelee tai on ajatellut, Atzbacher –nimiselle henkilölle, joka puolestaan kertoo lukijalle, mitä Reger on hänelle kertonut, välillä hän myös itse ilmoittaa ajattelevansa. Lopussa paljastuu, että kyse on Atzbacherin kirjoittamasta tekstistä. On mielenkiintoista, että toisellakin lukukerralla tämä rakenne unohtuu, lukija kokee, kuin juuri Reger haluaisi kertoa suoraan lukijalle ajatuksistaan ja tuntemuksistaan. Kaiken päällä leijuu suru. Regerin kertoessa vaimonsa kuolemasta, omista itsemurha-aikeistaan ja hitaasta selviämisestä elävien joukkoon siirrytään helposti tragedian puolelle. Komediaahan toki on siinä, että Reger käy 30. vuoden ajan joka toinen päivä Wienin Taidehistoriallisen museon Bordone-salissa istumassa Tintoretton maalauksen Valkopartainen mies edessä. Hän kävi siellä myös vaimonsa kanssa. Penkkiä pitää vapaana teoksen kolmas keskushenkilö museovahti Irrsigler. Atzbacher on Regerille hyvin tärkeä henkilö, hän myöntää käyttävänsä tätä hyväkseen uskollisena kuulijana. ”Minulla ei ole ketään hyödyllisempää ihmistä kuin teidät. Luultavasti henkiinjäämiseni on mahdollista vain teidän ansiostanne.” Vaikka koko teos pursuilee ja poukkoilee Regerin ajatuksia ja kertomista Atzbacherille, kyseessä on kuitenkin heidän yksi ja sama istuntonsa Valkopartaisen miehen edessä. Teoksen loppu on suorastaan yllättävä, mutta jääköön paljastamatta.

Bernhard kirjoittaa ilman kappalejakoa, sanoma pursuaa yhtenä pötkönä alusta hamaan loppuun. Tärkeitä asioita hän kursivoi. Hän toistaa toistamasta päästyään. Ajatus saattaa vaihtua kesken rivin toiseksi. Tajunnanvirtakirjoittamiseta ei kuitenkaan ole kyse, vaikka ihmismielihän pyörittää samoja mieltä vaivaavia ajatuksia Bernhardin tapaan. Minä-kerronta saattaa yllättäen vaihtua hän-kerronnaksi, mikä ei sinänsä häiritse ymmärtämistä. Asiat ovat iljettäviä, vastenmielisiä, luotaantyöntäviä, kuvottavia, viheliäisiä, tunkkaisia, oksettavia. Melenderin mukaan Bernhard on nihilisti ja misantrooppi. Hän vihaa monia asioita, syvästi ja katkerasti. ”… mietin, etten enää kestä tätä kaupunkia ja sen lisäksi etten enää kestä koko maailmaa enkä sitten ihmiskuntaakaan, …” Bernhard puhuu paljon taiteesta, Regerkin kirjoittaa The Timesiin pieniä ”taideteoksia” musiikista. Atzbacher kirjoittaa romaania, joka ei tunnu tulevan valmiiksi. Reger ei kuitenkaan näe taiteessa juuri mitään hyvää, kaikki on kitschiä, niin kuvataide, musiikki kuin kirjallisuuskin. ”Taidemaalarit maalaavat moskaa, säveltäjät säveltävät moskaa, kirjailijat kirjoittavat moskaa.” Niin taideteokset kuin kirjatkin pitäisi viedä kaatopaikalle. Kuvatakseen, miten huono kirjailija Stifter on, Reger sanoo virkamiesten vaimojen ja leskien asunnoissaan lukevan häntä. Heidegger on kansallissosialistinen polvihousuporvari. Armahduksen saa kuitenkin Schopenhauer, jonka lukeminen pelastaa hänet vaimon kuoleman jälkeen elämälle.

Regerin lapsuuden kuvauksesta tulee mieleen kirjailijan oma lapsuuden kuvaus. ”Helvetti ei ole tulossa, helvetti on jo ollut, hän sanoi, sillä helvetti on lapsuus.” Reger kokee olevansa vapaa yhteiskunnan paineista ja toisaalta yhteiskunnallisten ilmiöiden nurkkaan ahdistama. Itävalta on kaiken pahan alku ja juuri. ”Nerous ja Itävalta eivät sovi yhteen.” Reger ilmoittaa rakastavansa maataan, mutta valtiota hän vihaa, ”se oksettaa minua joka päivä”. Kirjailija ei jätä kiveä kiven päälle riepottaessaan maan varjopuolia. Siinä on kyllä komediaa kerrakseen. ”Näin kaunis maa, Reger sanoi, ja näin pohjaton moraalinen suo, hän sanoi, näin kaunis maa ja näin läpeensä raakalaismainen ja alhainen ja itsetuhoinen yhteiskunta.” Ensinnäkin Burgenland, se on rangaistuvankila ja hullujenhuone. Opettajat ovat karmeita, ahdasmielisiä ja holtittomia, ”joilla on kerta kaikkiaan matala käsitys ihmisistä ja ihmisten maailmasta, matalista matalin valtion määräämä käsitys”. Ja taide iljettää häntä, mutta aurinkoa hän suorastaan vihaa. ”Minä en vihaa mitään maailmassa yhtä paljon kuin aurinkoa”, sanoo Reger ja kehittelee muutaman sivun jälkeen uuden vihan kohteen. Sellainen on myös käveleminen ja ihmiset, joiden seurassa hän joutuu kävelemään. Suorastaan loistokkaaseen kuvaukseen Bernhard yltää, kun hän kertoo Regerin Wienin käymälöihin ja yleensä wieniläisten likaisuuteen kohdistamasta vihasta. Wien on kuuluisa oopperastaan ja leivoksistaan, mutta vessaan menosta on seurauksena katastrofi. Ja Euroopan likaisimmat asunnot löytyvät Wienistä, ne ovat vielä paljon likaisempia kuin käymälät. Wieniläisten huono maku ja yksitotisuus ovat masentaneet häntä vuosikymmenet. Lehtien avaaminen aamuisin on käynyt lähes sietämättömäksi, ne kun ovat täynnä skandaaleja. ”Kun itävaltalainen on ruorissa, hän vie kaiken vääjäämättä täydelliseen turmioon”, lataa Reger kirjailijan sanoin. Kirjan loppuun sijoitetussa esseessään suomentaja Roinila puhuu sättimisromaanista.

Minulla on ollut vaikeuksia valita siteerauksia, niin herkullisia kohtia Vanhat mestarit sisältää. Esimerkiksi Regerin kuvaus siitä, millainen saattaisi olla hänen ja Irregerin perheen retki metsään, jossa lapset saattaisivat pyytää häntä laulamaan kanssaan. Ajatus suorastaan kuvottaa häntä. Suosittelen kirjan lukemista, minä ainakin nautin siitä. Regerin pään täytyy olla kuin hornan kattila, niin paljon vihaa ja ahdistavia ajatuksia sinne tuntuu mahtuvan. Hänhän ei voi olla ajattelematta.

Melenderiä siteeraten, ”Bernhard halusi olla Störenfreid, rettelöitsijä ja omanpesänlikaaja.  Sellaisena itävaltalaiset häntä myös kohtelivat, kunnes nostivat hänet postuumisti kulttuurisankarikseen. Kuollutta kirjailijaa sopii ylistää, koska hänestä ei ole enää vaaraksi kenellekään.” Vanhat mestarit teoksen lopussa on Tarja Roinilan Bernhardin kieltä käsittelevä essee, joka tuo mielenkiintoisen lisän lukunautintoon. Hänen mukaansa kieli on puhetta mutta ei puhekieltä. Juuri kirjoittamistavan vuoksi Regeristä tulee todellinen, hänestä tulee ihminen. ”Kun sanoja toistetaan tarpeeksi, ne alkavat yhä enemmän kuulua, olla yhä enemmän ääntä ja ryhmiä: merkitys muuttuu taustaksi, jota vastaan sanat soivat, ne muuttuvat joksikin muuksi, ne muuttuvat musiikiksi. Kivettyneestäkin kielestä syntyy jotain elävää”, kirjoittaa Roinila.