Kristian Smeds ei jätä kylmäksi. Näinkin kliseisesti voi miehestä sanoa. Smeds tuli tietoisuuteeni jätettyään Kajaanin kaupunginteatterin 10 vuotta sitten. Sitä ennen hän toimi teatteri Takomon johtajana viitisen vuotta. Vuonna 2007 Smeds perusti Smeds Ensemble –teatteriryhmän, jonka esityksen Veistäjät näin muutama päivä sitten Kansallisteatterin Omapohja –näyttämöllä. Aiempia tutustumisia Smedsin ohjauksiin ovat olleet hänen itse kirjoittamansa Mental Finland, Jumala on rakkaus Rintalan kirjan pohjalta ja Austerin Mr. Vertigo, kaikki Kansallisteatterissa. Smeds kuuluu harvinaiseen suomalaiseen kansainvälisesti tunnettuun ohjaajajoukkoon. Kansallisteatterissa vuonna 2007 esitettyä Tuntematonta sotilasta paheksuttiin yleisesti, myös niiden taholta, jotka eivät olleet esitystä nähneet. Minä jätin sen tietoisesti väliin. Mental Finlandista olen kirjoittanut 30.9.2009. Siinä Smeds käsittelee suomalaisuutta, arvoja ja suomalaisia sankareita. Esitys oli hulvaton, täynnä vimmaa sekä samanaikaista tragediaa ja komiikkaa. Jumalan rakastajan aiheena oli liminkalainen taiteilijaa Vilho Lampi. Se oli jo lähellä nyt näkemääni Veistäjiä. Kummassakin melskataan, kirveet heiluvat ja lastut lentelevät, Veistäjien näyttelijät ovat kuvanveistäjiä, Lampi taas oli maalari, jota näytteli antautuvasti Taisto Reimaluoto.

026-normal.jpg

Omapohjan näyttämö Veistäjissä on täynnä kamaa, puuveistoksia, klapeja, työkaluja, jousia, puupyssyjä, muovikanistereita ja onpa siellä seinällä palkintopystikin. Näytelmän jälkeen yleisöllä oli mahdollisuus tutustua rekvisiittaan. Alkajaisiksi omalaatuiseen tirehtöörin pukuun ja panosvyöhön pukeutunut ohjaaja Smeds kävi toivottamassa katsojat tervetulleiksi yhteiseen kokemukseen. Sitten katsomon yli viuhahtaa nuoli ja lavalle pelmahtaa puolet naamastaan ja kehonsa maalannut vähäpukeinen inkkari. Inkkari meuhkaa aikansa ja syö maksalaatikkoa kunnes paikalle osuu lännensankari isossa hatussaan ja mustanaamiossaan ja tappaa inkkarin. Inkkari siitä kuitenkin tokeentuu ja lavalla alkaa varsinainen tarinaniskentä. Veistäjät on suomalaisen miesuhon esille nostaja, näytetään ilmetty valkoinen mies, joka huutaa, polttaa tupakkia, räiskii pyssyllä, juo kanisterista ja puristelee naisia tisseistä. Miehet ovat Tapani Kokko ja Juha Menna, ovat kuvanveistäjiä, eivät näyttelijöitä. Teksti on heidän ja Smedsin yhdessä kirjoittamia puheita, juttuja ja tarinoita. Näyttämön veistokset ja kuvat ovat esittäjien tekemiä, lavastus ja puvut heidän itse suunnittelemiaan.

Ensimmäisen varttitunnin aikana en saanut otetta esityksen juonesta ja tarkoituksesta, mietin pois lähtöä. Onko minua huijattu? Sitten siirryttiin taiteilijuuden käsittelemiseen, meno rauhoittui ja teksti alkoi avautua. Ymmärrän kyllä Smedsin kuuluvan niihin ohjaajiin, jotka haluavat koskettaa kuulijaa, saada aikaan reaktioita, ärsyynnystäkin. Tällaisissa tapauksissa katsoja tuntee olonsa epävarmaksi ja jopa ahdistuneeksi. Mieltä kaihertaa epäilys, ettei tiedä, miten pitäisi käyttäytyä, nauraa vaiko itkeä vai katsoa vain pokkana ilmeenkään värähtämättä. Katsoja niin sanotusti viedään mukavuusalueensa ulkopuolelle ja siellähän olo tunnetusti on vähintään kiusallista. Juuri tällainen on Veistäjät. Asut peittävät taiteilijan itsen, puhutaan rooleina, mutta kuitenkin rehellisesti ja totta. Tälläkin Smedsin esityksellä pyritään eräänlaiseen taidefilosofointiin, esitykseen, jolla ohjaaja kaivaa verta nenästään ja kun sen saa, hän loukkaantuu.

Kuvataide tulee sisälle näytelmään, se on näyttelijöissä, lavasteissa, se on tekstissä. Taiteilijapersoonallisuudet ovat hyvin erilaisia, toinen leuhka räyhääjä, toinen sisäänpäin kääntynyt, toinen tekee taidetta moottorisahalla, toinen pienellä viilalla. Toinen tuntuu voivan tehdä mitä tahansa, toinen ilmoittaa voivansa tehdä vain sellaista taidetta, mitä hän tekee. Esiintyjät ovat kuitenkin kavereita, myös todellisessa elämässä, tuttuja Kuvataideakatemian ajalta. Jälkeenpäin tuntuu, että juuri sitä todellista siinä oltiin koko ajan esittämässä. Erityisen aidolta tuntui se osuus, jossa Kokko heittäytyi Mennan 5-vuotiaaksi pojaksi. Taide-elämäämmekin analysoitiin, puhuttiin viimeisestä apurahamohikaanista ja arvioitiin kunnioittavasti opettajia Radoslaw Grytaa ja Kain Tapperia. Ilmi kävi, että Menna on maisteri, Kokko taas ei, vitsihän siitäkin piti vääntää. Näytelmässä on hämmästyttävän vähän esiintyjien keskinäistä kommunikointia, on ilmeisesti tarkoitus keskittyä kahden elämän esittelyyn. Toisaalta ajattelin, että kysymykset pyörivät paljon myös Smedsin ohjaaja-identiteetin ympärillä, vaikka kyse tuntuu olevan veistotaiteesta. Aloite näytelmään on kaiketi tullut kuvataiteilijoilta, jotka ovat esiintyneet yhdessä aiemminkin.

Loppuvaiheessa näytelmä hidastuu ja se muodostuu monimerkityksellisemmäksi ja symbolisemmaksi. Punaisella langalla näyttämölle erotetaan neliö, jonka sisään Menna asettuu. Miksi lanka on juuri punaista, onko se jonkinlainen verivana? Pienessä kehässähän siitä ollaan, irvistelläänkö siinä Suomen pienille taideympyröille. Menna kyselee katsojilta nimiä ja piirtää mustalla vesivärillä näistä todella taitavia kuvia. Lopuksi kuvat ripustetaan langoille ja Kokko kasaa niiden ympärille sutaisemiaan miesten sukuelinten kuvia. Minä koin sen katsojista tehtyjen kuvien häpäisynä, en tiedä oliko se tarkoitus. Seuraavassa vaiheessa näyttelijät näyttävät pelaavan shakkia nappuloinaan pienet ihmishahmot, joita asetellaan laatikon päälle taiten sinne tänne. Sitten alkaa todella piinallinen, jopa pitkästyttävä jakso, jossa miehet takovat lautoihin nauloja pystyyn. Niistä kootaan suuri risti ja isketään laatikkoon, ristiin ripustellaan punaisella langalla shakissa pelattuja ihmishahmoja. Ristiin naulataan myös eräänlaisia elämän voitonmerkkejä, kuten lyttyyn polkaistu oluttölkki. Esitys päättyy suorastaan dramaattisesti. Miehet huutavat Kristianin paikalle, tämä riisuu vyön kaulaltaan, asettaa sen ja lakin ristille, vetää antennin esiin punaisesta korkokengästä, asettuu polvilleen ristin eteen ja soittaa Jumalalle. Lyhyen keskustelun jälkeen hänen pääkysymyksensä on ”pitäkö koko elämä hävetä?”. Hän näyttää saavan vastauksen, mutta sitä ei välitetä katsojille. Tulee tunne, että tässä yleisönäkin osallistutaan esiintyjien häpeään.

Näytelmä on lähes täysin vailla kontekstia, pieni väläys taideakatemiaan ja taidemaailmaan vilahtaa puheissa. Ollaan kuin irti maailmasta ja pyöritään kaverin kanssa samassa liemessä. Olisi kiinnostavaa kuulla jonkun mieskatsojan kommentit. Tarvitsevatko miehet yleensä tai miestaiteilijat tällaista esittämistä ja leikkimistä elämästä selvitäkseen?