Olemme nyt Hannelen kanssa nähneet kolme Ingmar Bergmanin Syyssonaattia, lokakuussa 2007 Svenska Teaternissa, nyt syyskuussa Teatteri Jurkassa ja aivan äskettäin Bergmanin elokuva-dvd:n  Hannelen luona Taavetti Laitisentiellä. Olemme pohdiskelleet kokemuksiamme yhdessä.

Näytelmän sisällön kertomiseksi riittää todeta, että siinä pianistiäiti tulee pitkän tauon jälkeen tapaamaan papin kanssa naimisissa olevaa tytärtään, paikalla on myös vakavasti sairas toinen tytär. Välien selvittelyhän siitä on seurauksena. Selvittelyssä aukeaa itsekkäästi uraansa tehneen taiteilijaäidin maailma ja häntä rakastaneen mutta hylätyksi tulleen tyttären kohtalo.

Svenskanin esityksessä pidimme silloin Marcus Grothin roolia pappi Viktorina oikein hyvänä, roolin osuus oli varsin pieni. Anna Hult papinrouva Evana oli mielestämme varsin hyvä, erityisesti välien selvittelyvaiheessa, Charlottea näytellyt Christina Indrenius-Zalevstki sen sijaan suorastaan huono. Kiihkeän tekstin ja vaisun olemuksen välinen ero oli liian suuri. Teatteri Jurkassa oli vain kaksi roolia, Marja-Leena Kouki Charlottena ja Sari Mällinen Evana. Hyvät näyttelijäsuoritukset intiimissä, pienessä tilassa loivat hyvin kouriin tuntuvan ja vaikuttavan tunnelatauksen.  Sairas sisar on ikään kuin toisessa huoneessa, mutta häntä ei näy. Aviomies on lähestulkoon kokonaan häivytetty.

Selvin tuntuma on, että elokuva oli paras, ei vain parempien rahkeiden vaan itse taidemuodon perusteella. Elokuva tuo kasvot lähelle ja kohdistaa mielenkiinnon tekstiin kiinteämmin kuin teatteri. Ja jos kasvot ovat Liv Ullmanin ja Ingrid Bergmanin, sitä suuremmalla syyllä tapahtumien intensiteetti korostuu. Sinänsä on kiintoisaa, että saman tekstin pohjalta voidaan saada niin erilaisia tulkintoja, kaikki omalla tavallaan hyviä. Filmi on tietysti ylittämätön, mutta erityisesti Jurkan esityksen hyvyys perustuu loistavaan näyttelijätyöhön. Sunna Vuori kirjoittakin Hesarissa 19.9. Jurkan esitystä arvioidessaan, että huomaa kaipaavansa kameraa, luontevasti tilasta toiseen leikkaavaa ja etäisyyksillä operoivaa välinettä näyttämökerrontaa katkovan fyysisen siirtyilyn sijaan. Itse sanoisin, että sitä ei ehkä osaa kaivata, jos ei ole nähnyt samaa näytelmäversiota ensin elokuvana. Hannele totesi, että tilanne on sama kuin katsoessa kirjasta tehtyä elokuvaa kirjan lukemisen jälkeen. Elokuva ei voi toistaa saatua elämystä, älyllistäkään.

Aviomies papin rooli on kaikissa erilainen. Vain filmissä hänellä oikeastaan voi sanoa olleen rooli, hän jopa toimi kertojana alussa ja lopussa. Svenskanissa hän seisoskeli näyttämöllä, mutta ei tuntunut saavan otetta tapahtumiin. Jurkan esitys osoitti, että avioliiton epätyydyttävyyden voi saada esiin näyttämättä miestä lainkaan. Sairas Helene näyttäytyi filmissä kaikessa traagisuudessaan ja äidin lähes ylipääsemätön vaikeus kohdata sairas tytär kasvoista kasvoihin oli järkyttävää katsottavaa. Myös Jurkan tapa pitää Helene läsnä, vaikkakaan ei näkyvissä oli onnistunut. Kyllähän huutoihin eläytyi, vaikka tiesi niiden tulevan nauhalta.

Eva oli rooleissaan hyvin erilainen. Svenskanin esitys tavoitteli samaa kuin filmissä, mutta suoritus ei ollut hyvä. Jurkan Mällisen Evalta puuttui Ullmanin Evan herkkyys, Mällinen oli kova silloinkin kun hän ymmärsi äitinsä ratkaisuja. Tulkinta oli kuitenkin tavattoman intensiivinen. Ullman oli ajoittain kova, ajoittain haavoittuvaisen herkkä. Loistava suorastaan. Ero filmiin tuli myös Chopinin soittokohtauksessa, elokuvahan toisaalta mahdollistaa näytelmää paremmin sormien juoksutukset koskettimilla ja tuo tilanteeseen aitoutta. Hannele totesi, että elokuva oikeastaan osoitti, miksi näytelmän nimi on Syyssonaatti, sen pianotulkintahan muodosti yhden äidin ja tyttären herkimmistä kohtaamisista.

Charlotte oli filmissä täysiverinen taiteilija, ja nostatti Bergmanin tulkintana suorastaan myötätuntoisia tunteita lapsiaan kohtaan raaoiksi tulkittavissa elämänratkaisuissaan. Jurkan Charlotte Koukin esittämänä oli liian maalainen, hänen taiteilijuutensa ei ollut uskottava, vaikka hän tyttären kanssa mitellessään olikin hyvä. Kyse näytti olevan erilaisista taiteilijoista, Bergman oli suuri diiva ja Kouki ”vain” taiteilija. Kaikissa esityksissä taitelijan elämän problematiikka tulee hyvin esiin. Yksi menestyksen ehto on hyvin suuri narsismi ja se, että kykenee etäännyttämään jopa perheensä, jos menestys sitä vaatii. Vastapainona on huono omatunto, kokoaikainen tuska siitä, että on väärässä paikassa. Perheen luona ollessa kaipaa areenoille, ja areenoilla ollessaan kaipaa perhettään.

Lopuksi voisi kysyä, että armahtaako näytelmä lapsensa hylänneen taiteilijaäidin. Kenen puolelle katsoja jää? Näytelmä sinällään jättää tilanteen auki, elämä jatkuu ja kukin kantaa omalla tavallaan menneisyyttä mukanaan. Katsoja jää sen puolelle millainen on oma elämä. Nuorempana asettuu tyttären puolelle, ikä tuo ymmärrystä äidin elämään.

Olisikohan Syyssonaatti nyt selvitetty? Olisiko aika perehtyä isän ja pojan välisiin suhteisiin?