Aloitin kulttuuripläjäyksiä sisältävän plogini huhtikuun alussa ja juttuja on kertynyt 13, joista yksi mailista lainattu. Totesin tuolloin, että tunnustelen, miltä tuntuu ja hyvältähän tämä tuntuu. Olen suorastaan innostunut, itse ottamiani tuhruisia valokuviakin (kuten alla) olen lisäillyt. Erityisen kiintoisaa on selata nettiä ja hakea kirjoittamastaan aiheesta lisätietoa. Maailma on kyllä ihmeellinen, ei voi muuta sanoa.

Jatkan siis ja yritän kehittää, aiheita pyörii päässä vaikka millä mitalla, mutta pakotun hillitsemään itseni. Välillä tuntuu käyvän niin, että jo käsitellystä aiheesta tulee eteen joku uusi näkökulma viestimissä tai muutoin. Täydentelen tekstejäni. Vaikka erinomaisen hyvin ymmärrän, että mahdolliset blogini lukijat eivät seilaile vanhoissa jutuissa, laitan lisäykseni eri värillä kuin mintä vanha teksti on. 



Kommenteissa näyttää olevan sekä itse tekstiä kommentoivia että aivan muita kultturitapahtumia koskevia tekstejä. Hyvä mahdollinen lukijani, jos haluat kirjoittaa jostakin omasta aiheesta, voisit hyvin lähettää tekstin mailina minulle, niin lisäisin sen blogini pääsivulle nimelläsi varustettuna. Siitä voin minä ja joku muukin sitten kommentoida tekstiäsi. 



Blogini osoitteita olen jakanut ystävilleni, lukumäärä lienee siinä parin kymmen paikkeilla. Varmaan lukijakunta vielä nousee. Sallin osoitteen antamisen muillekin, mikäli joku kiinnostunut sattuu mahdollisen lukijani kohdalle.

Minua lohdutti tänään 3.5. Hesarissa ollut Anna Kortelaisen juttu taiteen "oikein" rakastamisesta. Juttu liittyy keskusteluun Anna Kortelaisen ja Hannu Mäkelän taideteoksia koskevasta kirjasta Pöytä kahdelle. Museojohtaja Hannu Valkonen moitti kirjoittajia taiteen ymmärtämättömyydesta ja siitä, että kirjoittajat eivät tunne taiteen tutkimusta. Kortelainen toteaa, että mielitaideteosten paljastaminen ja niistä vilpittömästi kirjoittaminen on jotain äärimmäisen intiimiä ja luottamuksellista. Myös lukijaan täytyy luottaa. Oikein/väärin asteikko ei Kortelaisen mukaan päde taiteen rakastamisessa tai taidemaussa, joten sen vaatiminen todella karkottaa taiteen parista, supistaa taiteen harjoittajat  minimiin ja pitää taiteentutkimuksen jäsentenvälisenä viplaisuutena. Kortelainen ihmettelee, miten Valkonen nyt pystyy puhtaalla omallatunnolla marssimaan museossaan, joka perustuu taiteenkeräilijäin rakkauksille ja nojautuu kävijöihin, jotka uskaltavat rakastaa taidetta. Kirjan on tarkoitus kasvattaa näiden ihmisten määrää.
 
Laittamattomasti sanottu. Taide, niin taidenäyttelyt kuin konsertitkin pysyvät pitkälti pystyssä taiteesta "yksinkertaisesti" nauttivien, ei taideasiantuntijoiden varassa. Rohkaiskoon tämä niin itseäni taiteesta kirjoittamiseen kuin tämän blogin lukijoita omiin juttuihinsa ja kommentointeihin.


Kun tämä on nyt ollut tämmöistä uutta leikkiä ja välineitten opettelemista, voinee todeta eteläpohojalaasen tavoon, että jonsei maharotoonta joskus yritä, mistäs sitä tiätää, mihinä ne maharollisen rajat menöö, sanoo akka kun miästänsä kansalaaopiston kuntojumppahan akiteeras.
561335.jpg

Tämä on maailmanrauhan tukemiseksi pystytetty taideteos. Pystyttäjäorganisaatio on Sri Chimony Pease-Blossom (en ole kuullutkaan). Laatassa sanotaan kuitenkin jotenkin niin, että Suomi pyrkii sinnikkäästi ja järjestelmällisesti täydellisen rauhan aikaansaamiseen. Sinnikästä tämä kansa todella on. Lenkilläni havaitsin, että koleasta vappuilmasta huolimatta porukkaa istui terasseilla ja puistoissa piknikillä.