Yllätyin Merete Mazzarellan uusimmasta kirjasta Matkalla puoleen hintaan, Eläkkeellä olemisen taidosta. Kirjan on suomentanut Raija Rintamäki. Olen lukenut lähes kaikki Mazzarellan romaanit ja pitänyt monista niistä. Tästä en kyllä innostunut, vaikka oivaltavia ajatuksia löytyi jatkuvasti. Kirja ei ole tajunnanvirtaa, se on sitaattivirtaa. Ymmärrän hyvin, että hän on ihminen, jonka on pakko kirjoittaa. Ja kun on siirtymässä eläkkeelle, täytyy kirjoittaa siitä. Mazzarellahan on aina ollut hyvinkin privaatteja asioita käsittelevä kirjailija, niin tässäkin. En usko, että hänellä on ollut varsinaista kokonaisrakennetta mielessään kirjaa aloittaessaan, toisiinsa liittymättömiä asioita virtaa eteen sivukaupalla. Uskaltaisinko sanoa arvostetusta emerita professorista ja kirjailijasta, että vähän kuin valittuja paloja lukisi? Onhan kirjassa paljon yhteiskunnallista analyysiä, on tietysti yliopiston tilaa, on vanhuspalveluita ja paljon muuta. Tuntuu kuin hän yrittäisi tehdä jonkinlaista jännitysnäytelmää: eläkkeelle siirtymiseen vuosi, nyt kuusi kuukautta, nyt kaksi kuukautta, nyt kolme viikkoa, nyt se tapahtuu. Ja muutama vielä sanoo laitoksella ”hyvästi”. ”Ole iloinen, älä loukkaannu,”  hän opettaa. Mazzarella oli kirjoittaessaan 64-vuotias. Uskaltaisiko odottaa vielä kirjaa Tätäkö se eläkkeellä olo todella onkin?

Ajatus Eläkkeellä olemisen taidosta on hyvä, mutta en tullut juuri siitä taidosta sen kummemmin vakuuttuneeksi. Mazzarellan tapaan en halua kuulua eläkeläiskerhoihin, en halua liittyä virikeporukoihin eikä eläkeläisaika ei ole mikään jatkokoulutusprojekti. Minuakin kauhistuttavat eläkeläisbussit kulttuuripaikkojen edessä, vaikka semmoiseen on kyllä totuttava. Minulla ei ole kiire, vaikka hommia onkin. Mielestäni Mazzarellakin sortuu naistenlehtimäiseen hienovaraiseen opastukseen ”Miten 60-vuotias pukeutuu?”, ”Oikea ruokavalio 70-vuotiaalle”, vaikkakin hänen ohjeensa ovat oppineempia, sitaatein kuorrotettuja. Saan ihottumaa elämänohjeista, vaikka en oikein elää osaisikaan. Ihmettelen kirjailijan tavoin, miten tätä aikaa tulisi kutsua, eläkeläinen, eläkkeen nauttija, seniori, kolmas ikäkausi. No, mikä tahansa muu, mutta ei pirteä –epiteetillä varustettu. Minäkö pirtelö!!! Jo äitini sanoi aikoinaan, että ei ikä järkeä lisää, se vain askelta lyhentää. Mazzarellalle selvisi vasta äidin kuollessa, mitä käsite deadline oikeasti tarkoittaa.

Kun olen näinkin paljon moittinut kirjaa Matkalla puoleen hintaan, otan vastapainoksi esimerkkejä oivaltavista ajatuksista. ”Työelämään osallistuminen ei mitenkään voi olla elämän tarkoitus, ei ainakaan koko elämän tarkoitus, vaan pikemminkin on niin, että ihminen ei tunne tarvetta miettiä elämän tarkoitusta niin kauan kuin hän on työssä.” Hän siteeraa C.G. Jungia, jonka mukaan elämä jakautuu kahteen vaiheeseen. ”Luonnon vaiheeseen kuuluu koulutuksen, työn, perheen ja kodin hankkiminen, kulttuurin vaiheessa ihminen siirtyy eteenpäin ja paneutuu taiteeseen, historiaan, filosofiaan ja uskontoon.” Mazzarella käsittelee paljon halua ja pakkoakin hidastaa tahtia. Hän tuntuu olevan vähän kuin minä, joka ei mitenkään ehdi laittaa takin nappeja kiinni, ennekuin jo leuhottaa pihalle. ”Ihmisen on annettava itselleen aikaa hapuilla.” ”Uskalla elää hitaasti.” Edelleen tai viimeistään nyt. Mazzarella sanoo, ettei hän lue runoja, ”runouden lukeminen kuuluu hitauden kulttuuriin”. Olisiko minunkin kohdalla kyse siitä vai yksinkertaisesti ymmärtämisen vaikeudesta. Täydellisesti yhdyn Mazzarellan mielipiteeseen siitä, mitä hän kaikkein eniten työpaikalta kaipaa – tietoteknistä tukea. Ja sihteerikin olisi tarpeen, totean elitistisesti päivämäärien ja lipputilausten kanssa säheltäessäni.

”Vanha ihminen toistaa herkästi itseään. Sitä saa olla kiitollinen niin kauan kuin vanha ihminen sentään tietää toistavansa itseään.” ”Vanhuuden viisaus on sitä, ettei väitä tietävänsä parhaiten”, siteeraa Mazzarella Pär Alexanderssonia. Ja se viimeinen kerta! Onko tosiaan alistuttava ajattelemaan, että nämä ovat viimeiset lenkkikengät, tämä viimeinen hyvä hiihtotalvi Helsingissä, tämä viimeinen matka Berliiniin? Ja kykenenkö lopettamaan sen hokemisen, että asiat olivat ennen paremmin. Mazzarella opettaa, että ne olivat toisin, ei ehkä paremmin. Ymmärränkö itse olla yrittämättä sitä iänikuista vanhuuden reippautta, sillä yhdeksänkymppisinä purjelennon aloittavat ovat traagisen epäonnistuneita, he eivät ole päässeet sinuiksi vanhenemisen kanssa. Miten sen nyt ottaa, uskoisiko tuotakin opetusta. Miksi haluta oikein isot hautajaiset? ”… omissa hautajaisissaan voi olla päähenkilö ilman pelkoa siitä, että nolaa itsensä.” Lopuksi viisas sitaatti kirjoittamisesta: ”Mehän emme kirjoita, mitä olemme jo ajatelleet, vaan ajatus syntyy kirjoittaessa, kirjoittaminen ei ole selontekoa vaan löytöretki”.

Oliko tämä kirja Franz Kafkan sanojen mukaan ”kuin kirves, joka rikkoo jäätyneen meren sisimmässämme”? Ehkä ei, mutta kyllä sillä ohut riite rikkoontuu. Bestseller –hyllystä lainattuna kirja oli kuitenkin luettava heti, niin että Jaan Krossin Rakkaat kanssavaeltajat II pistin syrjään. Muutenkin se tuntuu yllättävän raskaalta, hyvää unilukemista siis. Olen kahlannut sieltä täältä Rauli Virtasen Saigonista Bagdadiin – neljä vuosikymmentä ulkomaankirjeenvaihtajana. Onhan sekin eräänlainen eläkeläiskirja, aivan asiallinen sellainen. Mielenkiintoinen, mutta jatkuvat sota- ja kriisikuvaukset ahdistavat, vaikka runsas kuvitus tuokin kirjaan vaihtelua. Hyvä kirja, jos aihe kiinnostaa. Päätän jättää kesken, päivän lehdet riittäkööt sitä sanomaa.

Mazzarellasta saan aiheen kehua toisenlaista eläkkeellesiirtymiskirjoitusta, lyhyttä ja riemukasta sellaista. Teatterikriitikko Kirsikka Moring kirjoittaa Teatteri-lehdessä 2/2010 yhden sivun mittaisella yhdellä palstalla, miltä tuntuu siirtyä eläkkeelle. Ongelma on tietysti se, ettei voi huutaa tietokonehelpparia avuksi, kun kone tökkii. Muuten olo on kuin olla joutoajalla joutomaalla, koko tulevaisuus edessä. Kuin ylioppilaskeväänä! Toinen on tottunut kirjoittamaan romaaneja, toinen tulitikkulaatikkoarvosteluja. Siinä on ero! ”Kiitos lukijat, ystävät ja viholliset! Vaara ei ole ohi!” Noin Moring.

Valitusvirsi pitkä, ilokuvaus lyhyt. Pläjäyksen kuvat olen ottanut aamuisella avantoreissulla. Sumuinen maisema armollistaa huhtikuista kaupunkinäkymää. Sielua värisyttävän elementin tuovat laivojen sumutorvet, joita kuului sekä eteläsataman isoista laivoista että Sompasaareen tulevasta hiililaivasta. Rakastan sumutorvien ääniä. Purjeveneet tekevät mielen kaihoisaksi. Tulee halu näkemään uusia rantoja ja kaupunkeja. Tunne on sama kuunnellessa pilvien yläpuolella lentävän lentokoneen ääntä. Kone täynnä onnellisia ihmisiä matkustamassa kaukomaille, pois täältä. Näin on vaikka, elämä on jo opettanut, että siellä on kohta täällä, josta pitää taas kaivata jonnekin. Pitkillä automatkoilla olen opetellut nykyhetkessä elämistä. Ei kannata surra, mitä on takana, ei sille kuitenkaan mitään voi. Ei kannata odottaa tulevaa, se on liian kaukana. Aja siis autoasi tässä hetkessä ja nauti maisemista. Muuten menisikin hyvin, ellei tarvitsisi ajaa muiden tahdissa. Kukapa haluaisi olla jarruna liikenteessä, kun on päässyt olemasta jarruna muiden etenemiselle työelämässä. Ymmärtänet sumukuvien yhteyden tähän eläkeläispläjäykseen?! Alla oleva on katulöytö Moringille.