Tuommoinen maininta oli ilmaantunut naamakirjani sivulle heti kun sain kirjautumistiedot systeemiin. Muutahan siellä ei olekaan! Olin ilmeisesti käynyt oopperan sivuilla nostelemassa peukaloitani. Tästäpä opin, että ei kannata moisia nappeja painella, jostain ne peukalonnostot esiin pomppaavat. Eipä silti, tykkäänhän minä oopperasta. Suomen Kansallisooppera juhlii tänä vuonna 100. toimintavuottaan. Aulan ja lämpiön vitriineissä ja seinillä on haukkapaloja menneistä vuosista, otin kuvan lämpiön seinästä.

Eilen illalla päättyi Kansallisoopperan kausi minun osaltani Giacomo Puccinin Il tritticoon. Eipä ole moinen aiemmin eteen osunut, kolme yksinäytöksistä eri tyylistä oopperaa samana iltana, Suor Angelica – Sisar Angelica, Il tabarro – Viitta ja Gianni Schicchi. Sisar Angelica ei minua sytyttänyt, vaikka itse Angelica, Olga Romanco lauloi hienosti. Toinen mieleen jäänyt ääni kuului Sari Nordqvistille, Ruhtinattarelle, matala mezzo, tavattoman kolea. Ollaan luostarissa, jonne perhe on toimittanut sisar Angelican luvattoman rakkauden ja siitä syntyneen pojan takia. Perhe ilmoittaa pojan kuolemasta ja Angelica surmaa itsensä. Oiva oopperan aihe siis. Lavastus omenapuineen ja taustavarjoineen oli hieno. Uskonnollisen aiheen vieraus ja omenapuuhun istutettu nunna saivat ajatukseni siinä määrin väärille urille, että ymmärsin nauttia oopperasta vasta viime metreillä. Lopun kuorokohtaus oli valtavan upea.

Toisena esitetty Il tabarro, epätoivoinen rakkaustarina Seinen jokilaivalla oli sen sijaan oikeaa laulun juhlaa, oopperaa parhaimmillaan. Kiinnostava aihe, upea lavastus, hyvät laulajat ja hieno musiikki. Onnettomasti tämäkin päättyi pettyneen kipparin kuristaessa vaimonsa rakastajan, mutta onneksi vasta niin lopussa, että hienosta laulusta oli ehditty jo nauttia pitkään. Kippari Michelenä lauloi Hannu Niemelä, Lohtajan poikia ja vaimo Giorgettana Elisabet Strid, komeasti lauloivatkin. Erityisesti pidin rakastaja Luigin eli Zoran Todorovichin äänestä. Tämän kolmikon suvereenia esitystä oli ilo kuunnella. Ajattelin, että tällainen äänten tykitys on oikeaa oopperaa. Kolmannessa Gianni Schicchissä mentiin sitten hupailun ja piruilun puolelle, mutta hienosti mentiin. Perinnönjaon ympärillä tapahtuva ilakointi oli melkoista kohellusta. Lavastus oli oivalluksia täynnä, hienoa video- ja valotemmellystä ja roinaa joka lähtöön. Ja nautittavaa musiikkia, kerta kaikkiaan. Tuomas Katajala on suosikkini, hienosti hän lauloi, mutta näytteleminen oli kankeahkoa. Taannoisen Mirjan Helin –laulukisan voittaja Marjukka Tepponen lauloi hänkin hienosti, siis minun mielestäni.

Lauantaina istuin lähemmäs kuusi tuntia Maximissa Richard Wagnerin Valkyyriaa katsomassa. Ei esitys sentään ihan niin kauan kestänyt, siinä oli puoli tuntia alun odotusta ja saman verran taukoja. Hieno esitys taas Deborah Voigtilta Valkyyriana ja Bryn Terfeliltä Wotanina. Aivan upea oli Siegmundina laulanut Jonas Kaufmann. Hänen ja Sieglindeä esittäneen Eva Maria Westbroekin aariat saivatkin raikuvimmat taputukset. Metissähän näyttää olevan tapana taputtaa kesken esityksen useammin kuin meillä. Itsekseni eka osassa ihmettelin, että mitä mahtaa olla se paljon puhuttu wagnerlaulaminen. Placido Domingo, joka toimi nyt taukojen haastattelijana kysyikin sitä Kaufmannilta. Oli lohdullista huomata, ettei tämä oikein osannut vastata, jonkinlaista legatoa se hänen mukaansa on. Yksi mies tauon kuohujonossa sanoi, että olipa hienoa kuulla Wagnerissa laulettavan eikä vain huudettavan. Tämä miehen tapaa hyvin usein oopperassa, on ilmeisesti asiantuntija, koska taannoin ratikassa hän haukkui erään esityksen maanrakoon, vaikka minä (varsinainen oopperantuntija!) olin pitänyt siitä. Wagnerin Nibelungin sormuksesta on nyt nähty kaksi osaa, Reininkulta ja tämä Valkyyria, ensi talvikautena nähdään toiset kaksi Siegfried ja Jumalten tuho. Jumalten maailmassahan oopperassa liikutaan ja suuria tunteita eletään. Terfel soi tuolla taustalla. Kuuntelepa Kaufmanin ihanaa tenoria. vaikkapa La Donna e Mobilea. Tässä kaksi tämänhetkistä suosikkiani.

Viime viikolla kävimme Hannelen kanssa katsomassa Sellon Bio Rixissä Giacomo Puccinin Toscan. Cavaradossina lauloi tämä ihana Kaufmann, Scarpiana Juha Uusitalo ja Toscana Karita Mattila. Tämä oli se Mattilan rooli, josta hän sai kovan kritiikin ja lopetti roolin laulamisen. Näkemämme esitys oli nauhoitettu toukokuussa 2010 Baijerin valtionoopperassa. Kritiikkiä oli tullut jo Metropolitanin esityksestä ja siellä se kohdistui erityisesti ohjaaja Luc Bondyyn. Mattila sai Hesarin 22.9.2009 Vesa Sirénin mukaan kohteliaat aplodit ja ylistäviä kommentteja. Ohjaus oli brutaaliudellaan ärsyttänyt yleisön ja kriitikot. Rexin esityksessä emme osanneet kritisoida Mattilan ”väärää” äänialaa, mutta tosi pettyneistä olimme ohjaajan ratkaisuun Toscan olemuksesta. Se vei maun koko esityksestä. Uusitalo oli hyvä, vaikka ison miehen kuolinkohtaus olikin melkoisesti yliammuttu. Ylihän sitä tosin oopperassa usein ammutaan.

Ihanin oopperan elokuvakokemus oli kuitenkin Giuseppe Verdin Trubaduuri. Siperialaisen Dmitri Hvorostovskin (alla) ja argentiinalaisen Marcelo Alvarezin kilpaillessa amerikkalaisen Sondra Radvanovskin rakkaudesta oli sellaista äänten loistoa, että henki meinasi salpautua. Amerikkalaisen Dolora Zajick vielä taustalla vaikersi mustalaisäidin tuntojaan. Metin esityksistä oppii tuntemaan aiemmin itselle outoja laulajia, mutta tottuu toisaalta ylettömän korkeatasoiseen laulamiseen. Voisi kuvitella, että elokuvateattereissa katsottavat esitykset tuovat oopperalle lisää katsojia. Valkyrian parvella oli yllättävän paljon nuoria, vähän se popcornin haju kyllä häiritsi. Vieressäni istunut nuori mies sanoi käyvänsä usein Kansallisoopperassa, opiskelija voi saada saman päivän näytöksiin permantopaikan kympillä. Se ei ole paljon.

Alan pikku hiljaa ymmärtää, lauletaanko hyvin vai huonosti. Sille en kuitenkaan mahda mitään, että tulee arvioiduksi myös esiintyjien olemusta. No, Bryn Terfel on kyllä oikea wagnerlaulaja mahtavine äänivaroineen ja ”jumalainen” on olemuskin. Joskus tekisi mieli kuunnella silmät kiinni. Vaikea sanoa, miten Karita Mattilasta olisi tehty paremmin Toscaan sopiva, vähemmän avonaisilla vaatteilla, toisenlaisella tukkalaitteella, vai miten. Trubaduurin pyöreähkö mustalaisnainen Dolora Zajick oli aivan ihana ja Valkyyrian Votanin vaimo Frickana laulanut Stephanie Blythe sopi mainiosti julmaan naisrooliinsa, vaikka oli tosi massiivinen. Ei Mika Pohjosen yläosaltaan paljas olemuskaan Il tabarrossa silmiä hivellyt, mutta sopihan hän humalaisen lastaajan rooliin sinänsä. Onhan tämä ulkonäköön kohdistuva kritiikkini raakaa, sen myönnän. eihän kukaan ihmettele kirjailijan olemusta, taiteilija hänkin.

Ensi kaudelle on Kansallisoopperan kausilippu jo ostettu. Muutin permannon tiistailipun ensi-illaksi toisella parvella, suunnilleen sama hinta. Tiistaisin on usein kakkosmiehitys, siinä syy vaihtoon, haluan varmasti nähdä esimerkiksi Topi Lehtipuun. Pitäisikö syksyllä mennä katsomaan suomalainen versio Nibelungin sormuksesta, josko se wagneriaanen laulaminen selviäisi. Ooppera tuo myös uusia tuttavuuksia, tosin ihmisten nimet unohtuvat heti kättelyssä, jos nyt yleensä kätelläänkään. Tuolla sitä sitten kaupungilla moikkaillaan kuin tuttuja ikään, vaikka nimistä ei ole aavistustakaan.