”Pääasia on elämys, ilman sitä syntyy koristetaidetta”. Veikko Vionojan sitaatin nappasin tämän kuvataidepläjäykseni otsikoksi. Se sopii myös Sara Hildénin näyttelyyn Olotila OK!, tai sen kuvittelisi sopivan, vaikkakin kyseessä on nykytaide. ”Ihmisfiguuri, interiööri ja maisema ovat vahvasti läsnä näyttelyn teoksissa”, sanotaan Hildénin näyttelyn esittelypaperissa. Vionoja on tosi tuttu taiteilija, omistan yhden grafiikan lehden ja kävin muutama vuosi sitten hänen taidetalossaan Ullavassa, kuvissa on keskipohjalaista maisemaa, taloja, sisätiloja, ukkoa ja akkaa. Ei tarvinnut yllättyä, kuten Hildénillä Paulan kanssa kierrellessäni.

Sara Hildénin taidemuseo on taideteos itsessään, kaunis tasapainoinen rakennus järven rannalla. Nyt esillä oli kaksitoista nuorta taiteilijaa, joista kolme veistäjää. Kaikkia töitä yhdistää esittävyys, sanotaan esittelypaperissa. Selvimmin esittävyys ilmenee mielestäni esimerkiksi Riikka Lenkkerin perheitä esittävissä hellyttävissä maalauksissa, Topi Ruotsalaisen suurissa joukkokuvissa, kuten Lammasinfluenssa sekä Minna Jatkolan mahdottoman suurissa kuvissa, kuten Pakettimatkalla ja Nopea. Thomas Westphalenin valkoiset katossa ja seinillä kiipeilevät hahmot paljastuivat esittelypaperista parkourin harrastajiksi, aika mahdoton tehtävä yrittää pysäyttää kiivas liike metallisiin figuureihin. Kiinnostava oli hänen Out of Pakistan –telttansa, joka oli ommeltu avatuista jalkapalloista, ehkäpä taitelija haluaa sanoa, että World cupin rahat voisi paremminkin käyttää.

Mieleen jäävin oli Hanna Jaanisoonin installaatio Yö (ensimmäinen kuva), joka oli aikaansaatu sirottelemalla mustaa hiekkaa sablonakuvioiden lävitse lattialle. Työn idea on espanjalaisten talojen kaakelikuvioista. Herkkä työ, jonka herkkyys vain korostuu siitä, että tietää työn väliaikaisuuden. Petri Yrjölältä ja Tamara Piilolalta oli kummaltakin esillä kaunis suota kuvaava maalaus, Yrjölän suo oli taannoin esillä Kiasmassa ja näilläkin sivuilla, nyt toisena kuvana Piilolan Suo. Piilola kertoo tamperelaisessa Museoon lehdessä maalanneensa työtään puoli vuotta, ja työ ikään kuin itse pakotti itsensä suureen kokoon. Näyttely oli varsin tasapainoinen, mitään kovin raflaavaa ei ollut esillä ja kauniita maalauksia paljon. Museo on niin avara, että se hyvin mahdollistaa veistosten ja maalausten esittämisen samassa tilassa. Nyt esimerkiksi Antti Immosen Baroque organique veistos täydensi hyvin Petri Yrjölän suurikokoisia luontoaiheisia maalauksia, se oli ikään kuin suosta esiin kaivettu puun kanto. Olisi aina kiva tietää, millä perustein valintoja tehdään. Nyt yllättävää oli tavattoman suurikokoisten töiden määrä, niin maalausten kuin veistostenkin. Täyttihän Jaanisoon installaatio melkein kokonaan yhden huoneen lattian.

Ateneumin Vionojan näyttely rauhoittaa ja hiljentää kiireisen ihmisen, värit sopivat hyvin syksyiseen tunnelmaan. Jokaisessa maalauksessa on tietty yksi värisävy, joka on leimallinen koko maalaukselle, usein se on ruskean joku sävy. Tunnelma on saatu aikaan maalaamalla useaan kertaan hyvin ohuita maalikerroksia, kertoo taiteilija videolla. Sininen hetki on usein käsillä tai aurinko on jo laskenut, on hämärä, joskus suorastaan pimeä. Vaaleita, aurinkoisia sävyjä on harvoin, joskus katsotaan sisältä aurinkoiselle pihalle, alla Sisäkuva Lemposesta. Näyttelyssä ei ollut yhtään hänen loppuvuosiensa kirkkaita maalauksia, kuvia uskonnollisen herätyksen jälkeiseltä ajalta, joita on esillä Ullavan kotinäyttelyssä. Vaikka hän on asunut pitkään Helsingissä, maalausten aiheet ovat kotikunnasta, Kannuksesta ja Etelä-Pohjanmaalta, mistä hänen vaimonsa oli kotoisin, yksi merimaisema tutusta Björköbystä on mukana. Aiheiltaan hän muistuttaa kannuslaista entistä piirustuksenopettajaamme Justus Sarisaloa, joskin Vionojan väripinnat ovat tasaisia varhaiskauden teoksia lukuunottamatta, Sarisalolla pensselin jäljet näkyvät. Näyttely osoitti, että useat hänen maalauksistaan ovat peräisin Renlundin museosta Kokkolasta, yllättäen havaitsin, että on olemassa semmoinenkin kokoelma kuin Tissarin kokoelma Jyväskylän yliopistossa.

Pääasia on elämys, ilman sitä syntyy koristetaidetta, on taiteilija itse sanonut. Asia jäi kovasti vaivaamaan, kävimmehän pienen keskustelun nykytaiteesta Paulan kanssa. Voin hyvin kuvitella, että nuoskalumen aikainen sininen hetki on elämys ja Vionoja saa sen hyvin siirretyksi kankaalle, yllä Varhaiskevättä. Elämyksenhän pitäisi kaiketi syntyä myös katsojan päässä? Missä on vika, jos se ei synny, teoksessa vai katsojassa? Vionoja on myös sanonut, että luonto on elettävä, ei kuvattava se sellaisenaan. Usein me kuitenkin ihailemme juuri niitä kuvia, joissa luonto on kuvattu sellaisenaan. Koristetaidettako? Vionojan näyttelyn katsojilla tuntui olevan yksi mielipide, jota kuuli toistettavan joka salissa. Taiteilija ei hallitse perspektiiviä. Siltähän ne kuvat näyttävät, mutta olisiko kuitenkin kyse siitä, että hän ei halua hallita. Hän sanoo pyrkineensä aina olemaan rehellinen itselleen, jospa hänen elämykseensä ei kuulukaan tekninen oikeaoppisuus.

Tähän loppuun vielä kuva Hildénin puistosta, ikkunaan heijastuu Jatkolan Pakettimatkalla, kuin syksyn väriä maisemassa. Ostin Ateneumista Veikko Vionojaa käsittelevän teoksen. Olisin tietysti saanut syvyyttä tekstiini, jos olisin lukenut kirjan ennen tämän kirjoittamista. Tiedän kuitenkin, että kun palaan illalla katsomasta Jorma Uotisen tanssiesityksiä, pääni höyryää uusista asioista. Joten jääkööt tämä taas kerran hetken huitaisuksi.