On hivenen kiusallista, että tuo eteläinen naapuri Viro ei jätä rauhaan. Nyt olen lukenut Jaan Kaplinskin teoksen Kirje isälle. Kaplinskiahan on toistamiseen ounasteltu Nobel-palkinnon saajaksi. Vironkielinen alkuteos on vuodelta 2003 ja suomalainen käännös vuodelta 2005 kääntäjänään Anja Salokannel. Salokanteleet, Juhani ja Anja olivat Kaplinskin henkilökohtaisia tuttuja. Teoksessa Kaplinski kirjoittaa Stalinin vainoissa kuolleelle juutalaista alkuperää olleelle isälleen, hän itse oli puolivuotias isän vangitsemisen aikoihin. Isä oli puolalainen kielitieteilijä ja äiti virolainen kääntäjä.

1243792655_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

 

Kirjemuoto mahdollistaa niin henkilökohtaisten kuulumisten kuin maailmantapahtumienkin käsittelyn, mutta vie toisaalta ajoittain varsin poukkoilevaan kerrontaan. Toisaalta kirjallisuus onkin Kaplinskin mielestä kirjeitä, kirjeitä kuvitteelliselle vastaanottajalle. Kirja on täynnä kysymyksiä tapaan ”Mitähän olisit mahtanut tästä ajatella?” Kaplinski kertoo omasta elämästään ja sen tapahtumista, Virosta ja sen historiasta ja maailmantapahtumista. Hän filosofoi milloin mistäkin elämänilmiöstä äityen välillä moraalisiin saarnoihin. Varsinkin teoksen loppupuoli on läntisen sivistyksen rappion valitusta. Moneen hänen näkökulmistaan on kuitenkin pakko yhtyä. ”Tämä aika, tämä elämä kapitalismin oravanpyörässä, jota meidän maassamme nyt eletään, on minusta niin vastenmielistä, että haluaisin pysytellä siitä niin etäällä kuin mahdollista. Välillä kirjoitan rahan takia, välillä suuttumuksen takia. Kuulun maailmaan ja elämään joka häviää, jota hävitetään uuden uskon nimissä, johon minä en tahdo enkä voi mennä mukaan.”

 

Arvatenkin teoksen kirjoittaminen on ollut 62-vuotiaalle, välillä elämäänsä väsyneelle ja kirjailijuuttaan kaupustelemaan joutuneelle runoilijalle myös terapeuttinen kokemus. Kirjassa vilahtelevat virolaisten ohella venäläiset, puolalaiset, suomalaiset ja ties minkä maalaiset. Kaplinskin tuttavapiiri on laaja, Pierre Bourdieusta Heidi Hautalaan. Kaplinski on tällä hetkellä Viron kiistellyin toisinajattelija. Juhani Salokannel sanoo Tuglas-seuran sivuilla, että hän hoitaa yksinään kotimaassaan Pentti Linkolan, Erno Paasilinnan ja Jouko Turkan toimen eli kansakunnan omantunnon kolkuttelun.

 

1243788635_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Sinä on siis Jaan Kaplinskin isä Jerzy Kaplinski

Jaan Kaplinski on toiminut hetken aikaa, 1992-1995, Viron parlamentissa todeten nyt, että hänestä ei ole poliitikoksi. Eikä diplomaatiksi, joksi häntä oli ilmeisesti kaavailtu. Hänestä ei ole puolustamaan maansa politiikkaa, hän haluaa olla rehellinen. Poliitikkona tai diplomaattina sitä ei voi olla, joten parasta on olla kirjailija. Kirjasta käy ilmi, ettei hän ole yhteiskunnallista vaikuttamista malttanut kuitenkaan kokonaan jättää. Hän mm. kertoo isälleen käynnistäneensä operaation USAn tuomitsemiseksi Irakin sodan aloittamisesta.

 

Kaplinskin näkemys viron kielestä on mielenkiintoinen. Hänen mielestään viroksi ei voi kirjoittaa hyviä runoja, loppusoinnutus on hankalaa eikä luonnollista rytmiä tahdo löytyä. Venäjä on tässä suhteessa paljon helpompi. Tätäkin kertoessaan hän kyselee isältään tämän lukemisista, nyt siitä mahtoiko tämä olla lukenut Tamsaarta. Hän muuten koko ajan tuskittelee sitä, että ei ymmärtänyt riittävästi kysellä äidiltään isästään. Sama ongelma kuin useilla muilla, oma historia alkaa kiinnostaa vasta sitten, kun siitä jotain tietävät henkilöt ovat jo kuolleet. ”Olen niin usein myöhässä. Viron tasavalta tuli minun kannaltani takaisin liian myöhään, sain tietää sukumme frankilaisesta alkuperästä liian myöhään. Sain ensimmäiset seksuaalikokemukseni liian myöhään, aloin liian myöhään puuhata kiinan kielen parissa, joka on suuri rakkauteni. Myös ulkomaille, Eurooppaan, Amerikkaan, Kiinaan pääsin liian myöhään.” Voit tätä turhautumien latausta! Hän muuten vapauttaa meidän suomalaiset siitä ongelmasta, pitäisikö sanoa Viro vai Eesti. Viro on samanlainen kuin muutkin vanhat nimet, esivanhempien perintöä, joka tulee säilyttää.

1243791286_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

 

Jaan Kaplinski ja äitinsä

Ihmisten suhtautumisesta Viron kohtaloihin hän kertoo mielenkiintoisia asioita, joskin ne ovat varsin tuttuja Oksasen ja Pajun Kaiken takana on pelko –kirjasta. Mutta yllättävää on, että vielä 50-luvulla Virossa eli ihmisiä, jotka odottivat kiihkeästi sotaa. Vain sota voisi vapauttaa maan Neuvostoliiton miehityksestä. Tässä hän jälleen tekee arvioita, miten hänen isänsä olisi asiaan suhtautunut. Kiintoisa on myös hänen ajatuksensa siitä, että varsinainen Viron tasavalta syntyy vasta nyt Viron uudessa tasavallassa syntyvien ihmisten myötä. He, joille täytyy erikseen selittää, mikä on Komsomol, mitä olivat kolhoosit, miten toimi KGP, vasta he voivat muodostaa todellisen Viron tasavallan.

 

Ja tämä vironvenäläisyys, siitäkin hän isälleen kirjoittaa. Viron ongelmana hän näkee sen, että virolaiset eivät itse asiassa halua, että Viro tulee venäläisille heidän omaksi maakseen. Samoin hän arvelee käyneen juutalaisille Puolassa. Sellaisten, jotka eivät ole puhtaita virolaisia, kuten Kaplinski itse, on kuljettava hivenen varpaillaan. Onkohan se näin meilläkin? Ylipäätään hänen käsityksensä virolaisista ei ole kovin mairitteleva.  ”Aito virolaisuus etsimässä itseään, puolustautumassa venäläistä tai saksalaista herruutta vastaan - käsitellessään tätä asetelmaa Kaplinski on hyvin virolainen kirjailija, joka taitaa eteläisen Viron murteet ja on kirjoittanutkin niillä. Toisaalla tuotannossaan hän sitten muistaa omat kansainväliset juurensa, jotka Puolan ja juutalaisuuden kautta johtavat kauas Bysanttiin. Silloin hän haluaa siirtää totuttuja ajatuksen ratoja tai pikemminkin häivyttää kaikki rajat.” Edellisen sitaatin siirsin jostain googlesta, paikasta, jota en enää tavoita.

 

Kaplinski kirjoittaa paljon äidistään ja siitä, mitä olisi pitänyt äidiltään kysyä. Mutta kun suhde äitiin oli niin vaikea! Hän arvelee ongelman johtuneen siitä, että hän oli äidilleen ainoa läheinen mies, ei kuitenkaan se, jota äiti olisi toivonut hänen olevan, siis aviopuoliso. Ja niin tämä mies, jota ei ole valittu, muuttuu häiritseväksi ja konfliktit ovat valmiit. Äiti moitti häntä kaikesta ja aina, vielä silloinkin, kun hän oli jo mainetta saanut kirjailija. Ei hän täysin varmana tätä analyysiään pidä, mutta jotenkin toimivalta se kyllä kuulostaa.

 

1243790127_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Voi, paljon olisi kiintoisaa kerrottavaa, mitä Kaplinski sanoi ja mistä hän isälleen kertoi. Säästän kuitenkin pläjäyksen mahdollisille lukijoille jotain löydettävää, jos Kaplinskiin tartutte. Kaplinski itse ja hänen perheensä tulevat kuitenkin kirjan myötä tutuiksi, jos sellainen sattuisi kiinnostamaan. On vielä kuitenkin kerrottava, mitä hän toteaa luterilaisista. Heille ei mikään luonnossa ole pyhää, siis uskonnollisessa mielessä, kuten pyhät puut ja sen sellaiset. Siksipä luterilainen ihminen voi ottaa kaikesta maallisesta jotain, saada satoa jokaisesta maapalasta. Luonto on muuttunut pelkäksi objektiksi. Tältähän se usein tuntuu, kun ihminen yrittää parantaa jotakin luonnossa, se menee jossakin toisessa suhteessa pieleen.

 

Kaplinskin kirja Jää ja Titanic sai profetian maineen, kun Estonia upposi vuosi kirjan ilmestymisen (1993) jälkeen. "Loistolaivan matkustajista on tietysti hyvin kaukana ajatus, että laivalle voisi tapahtua jotakin. Karille ajavat lähinnä jättiläistankkerit ja nurin menevät matkustajaproomut joissakin eksoottisissa ja köyhissä maissa. Nykypäivänä katastrofeja sattuu vain kolmannessa maailmassa tai entisissä sosialistimaissa; länsimaailma, ensimmäinen maailma on käytännöllisesti katsoen uppoamaton." Pitäisikö lukea?

 

Jaan Kaplinskia googlatessa tuli eteen mm. kirjoitus suomalaisesta itsetunnosta. Katsopa täältä!  Myös muuta kiintoisaa saattaa sivuilta löytyä. Katsopa myös Suomi Viro - erilaiset samanlaiset.

 

Googlatessa löytyy välillä helmiä niin kuin tämä jo edesmennyt Reino Rinne. Hän on arvioinut myös Kaplinskia. On ollut maakuntien miehiä, joista ei pääkaupungissa juuri kuulla. Reinon satunnaiset mietelauseet kuvastavat samoja arvoja kuin Kaplinskilla:  

-          Sodalla on maailma 'rakennettu'. Sodalla ihmisiä 'luotu'. Tulos näkyy.

-          Luonto leipoo kakun. Me ryntäämme jakamaan sen myöntämättä leipojalle mitään tekijänoikeutta.

-          Maa on yhteinen lentolaivamme. Meille on toivotettu turvallista matkaa. Mutta me tiedämme joskaan emme sitä aina muista: kaapparit ovat mukanamme.

 

Päätän tämän pläjäyksen täällä Lestinjärven rannalla erääseen toissa iltana 50-vuotta sitten ylioppilaaksi tulleen luokkamme luokkakokouksessa laulamamme Anu Kaipaisen sanoittaman ja Kaj Chydeniuksen säveltämän Nuoruustangon sanoihin.

Lämpöni, lempeni annan, kaunis on nuoruutein.

Näät suven ruusut kannan, itseni yksin tein.

Ei ole muuta antaa kuin tämä nuoruutein.

Sulle sen tahdon kantaa, en ota itsellein.

 

Muuta en koskaan tahdo kuin sinun olla vaan.

Elämä ympärilläin kaikkoaa kokonaan.

Huominen päivä ei meitä vaaranna varjollaan,

kun sinun saan vain olla täysin ja kokonaan.