Kirjoitanpa nyt tämmöisen välipläjäyksen, blogini nimi kun ei edellytä laadullisesti korkeata tasoa. Voin vain heitellä tuosta pläjäyksiä, ei sen kummempaa. Kuljen kaupungilla yleensä kamera laukussani ja niinpä minulle on kerääntynyt kaikenlaista sälää, joita olisi kiva näyttää muillekin. Tyhjennänpä nyt laariani ja liitän mukaan muutaman löydön kaupungilta.

Eräänlaista ITE-taidetta on Hämeentiellä kasveista aitaan tehty kuvio. Pidän tällaisesta kaupunkilaisten aloitteellisuudesta. Kuva on otettu likaisen ratikan ikkunan lävitse sen kulkiessa.

Tänään julkistettiin Finlandia-ehdokkaat. Tieto-Finlandiaehdokkaat tulivat julki parisen viikkoa sitten. Niistä en ole aikonut lukea muita kuin Vesa Sirénin Suomalaiset kapellimestarit. Mutta nämä toiset sitten, mielenkiintoista, sanoi entinen teeveetähti. Joel Haahtelan Katoamispisteestä kirjoittelin näille sivuille 30.8.2010, enkä olisi eri mieltä, vaikka mies saisi palkinnon. Aiheeltaan kiinnostava ja kiintoisasti rakennettu romaani, tuntuu faktalta vaikka fiktiotahan se on. Erik Wahlströmin Kärpäsenkesyttäjän ostin kirjamessuilta, mutta kun tämä ikuisuusaihe Mika Waltari näyttää täyttävän kaiken lukuajan, niin näihin uudempiin ei pääse käsiksi. Ja veihän se Hannelelta lainattu yli 800-sivuinen Olli Kuukasjärven uusi käännös Fjodor Dostojevskin Idiootistakin aikansa.

Tässä Kaisaniemen kohdalla radan varren aitaan syksyn lehdistä tehdyssä tekstissä lukee kokonaisuudessaan: Tämä on sentään minun kaupunkini. Osan lehdistä tuuli on jo riiponut, mutta tekstistä saa selvän.

Markus Nummen Karkkipäivän, Mikko Rimmisen Nenäpäivän, Alexandra Salmelan 27 eli kuolema tekee taiteilijan ja Riikka Pulkkisen Totta-romaanin tilasin pikapikaa Kallion kirjastoon. Päätin iskeä heti, sillä kokemuksesta tiedän, että jonot paisuvat helposti kymmeniin, joskus satoihin, kun nimet on julkistettu. Ehkäpä ehdin lukea ennen palkinnon julkistamista, olisi kiva ennakoida tulevaa tilannetta. Radiossa jo todettiin ihmetellyn, että Elina Hirvosen Kauimpana kuolemasta -teosta ei ollut mukana. Sietää ihmetellä ainakin vielä, kun suurin osa ehdokkaista on lukematta. Henkilökohtaisesti olen kyllä närkästynyt, että Hannu Mäkelän Kivi ei ole mukana, ihan käsittämätöntä. Kiintoisaa seurata, tuleeko bloginpitäjä Kirsi Piha mitenkään kommentoimaan valintoja, hänhän oli yksi esiraatilaisista. Aika mainiosti on Hannu Marttila aavistellut tulevaa tilannetta. Kirjaamon Jarkko Tontti on hänkin ehtinyt kommentoimaan, ei ehdokkaita vaan ehdokkuuden perusteita.

Tämä muovinarusta aitaan tehty pupukuvio löytyy niin ikään radanvarren aidasta, nyt Eläintarhanlahden sillan kohdalta.

Menin tässä Waltari-innostuksessani niin pitkälle, että joutuivat Kallion kirjastossa hakemaan yhden kirjan varastosta saakka minulle lainaksi. Halusin nimittäin perehtyä hänen nuoruutensa omaelämäkerralliseen trilogiaan ja aloitin teoksesta Mies ja haave, ilmestynyt vuonna 1933. Välillä hänen nuoruutensa kirjoituksia lukee empaattisesti hymähdellen, että onpa siinä nuori mies ollut dramaattinen. ”Tähtiä syttyi pääni ylle, koira haukkui jossakin, olin yksin jalkojeni alla alkukantaisen kansan kuninkaanhauta, ja äkkiä mieleni valtasi aiheeton, raju tunnekuohu niin että olisin tahtonut viskautua pitkäkseni vielä lämpimälle nurmelle tai huutaa ääneen keuhkojeni kaikella voimalla. Miksi maailma oli liian suuri, aika liian loputon ja ihminen liian pieni.” (Fine van Brooklyn) Välillä luen ärsyyntyneenä siitä, että eipä mies ole ollut edellä aikaansa, vaikka niin olisi toivonut. ”Mutta joskin joudun kuvaamaan siveellistä hairahdustani, tahdon korostaa että hairahduksestani ei koitunut liian vakavia seurauksia. Ja mahdollista on että joskus myöhemmin katselen näitä muistiinpanoja samoin tuntein kuin naiset, jotka ovat tahrineet arvokkaan kirjan puristamalla sen väliin kukan, katselevat vuosien jälkeen kuivuuttaan rapisevaa ja tuoksunsa menettänyttä kukkaa muistamatta enää lainkaan, miksi ovat tahtoneet sen niin huolellisesti säilyttää. (Fine van Brooklyn) Muissakaan alkuvuosiensa teksteissä Waltari ei häikäile lainkaan esittää ajatuksiaan siitä, miltä naisesta tuntuu.

Tämän tekstin löysin erään töölöläiskadun sähkökaappiin liimattuna.

Waltarin Yksinäisen miehen junasta on suorastaan haikea lukea kuvauksia Berliinistä, Pariisista, Stanbulista ja Konstantinopelista. Suurin toivein ihmeellisen maailman aukeamisesta on niihin itsekin aikoinaan matkustettu, silloin nuoruudessa, kauan, kauan sitten. ”Mutta palatessani hotelliin humalaisen illan, vauvrayn, konjakin ja hollantilaisten sikarien jälkeen huomaan, että avaimet ovat poissa naulastaan. Täynnä hämärää odotusta haparoin ylös kapeita, pimeitä portaita. Huoneessani ei ole valoa, - sen täyttää raskas, kostea parfyymintuoksu. Ulkona on mustankiiltävä Seine, lyhtyjen juovat ja Notre-Damen postikorttiprofiili yötaivasta vasten. Nuoruuteni on tullut jättämään minulle jäähyväiset viimeisenä yönäni. Nuoruus on humalaa, liioittelua, tuhlausta.” Ihan kaikkeen tuohon en sentään matkoillani yltänyt.

Yllä olevasta sarjakuvasta löysin kieltämättä itseni. Vaikka maailma ympärillä kaatuisi, on hyvä, että kirjoilla ja ceedeillä on järjestys eikä kaaos tavoita omia kaappeja. Seuraava pläjäys on asiapitoisempi, sen lupaan.