Jokin lehtijuttu sai minut innostumaan Kari Heiskasen ohjaamasta Rauta-ajasta Pyynikin kesäteatterissa. Sinnehän oli päästävä. Onhan viimeisestä Pyynikki-esityksestä jo aikaa, teatteri on sillä välin saanut katon, näyttämö pyörii edelleen. Ennen esitystä Paula vei minut kotinsa lähellä olevaan Tampereen taidemuseoon katsomaan näyttelyä Onko totta? Veikko Halmetoja sanoo Hesarin 22.6. arvioinnissaan sitä hulvattomaksi juhlanäyttelyksi. Hulvaton tai ei, mainio kuitenkin, tämä kirjailija Johanna Sinisalon kuratoima museon 80-vuotisjuhlanäytttely. Jokaisen huoneen seinällä oli luettavissa jokin tarina siitä, millaisessa käytössä museo oli mukamas ollut. Ensimmäisistä ei todellakaan tiennyt, tottako vai ei, kun ei ole museon eikä Tampereen historia hallussa. Mitä lähemmäksi tätä päivää Tshernobyleineen tullaan, sitä hulvattomammaksi teksti muuttuu. Pitkä on tarina historiasta tulevaisuuteen. Mielestäni on hienoa, että museon kokoelmista on löytynyt niin hyvin aiheisiin sopivia teoksia, vai olisiko aiheet valittu teosten mukaan, en tiedä. Tämän pläjäyksen kuvat ovat työryhmän Saana Karala, Laura Hietakorpi, Juho Manka, Jenni Poutanen, Anna Hyyppä ja Jare Virtanen ideoimia videokuvia Tampereen mahdollisista tulevaisuuksista. Wau-arkkitehtuuri sopii siinä mielessä Rauta-ajan taustalle, että sitä katsoessa olisi yhtä hyvin voinut huudahdella: wau, mikä meno, mikä lento! Vaikka väkinäinenhän yhteys on, myönnettäköön.

Pitkä oli Rauta-ajankin matka, sekä ajallisesti Kalevalan tarinana että näyttelijöiden ravaamisena ympäri Pyynikin kesäteatteria vihreässä puistossa syreenien tuoksuessa ympärillä. Me katsomossa annoimme pyörittää itseämme ja mielikuvitustamme. Ei silti, etteivätkö ohjaaja Kari Heiskanen ja dramaturgi Seija Holma olisi Paavo Haavikon tekstiä toteuttaneet, mutta mielikuvitukselliset oivallukset seurasivat nopeata tahtia toinen toistaan. Olihan se aitoa kesäteatteria, jos niin haluaa sanoa. Kun siinä ympäristössä alkaa näyttelijöiden suusta virrata aitoa haavikkoa, niin yllättäähän se. Nopeasti tekstiin kuitenkin tottuu. Itse innostuin niin, että kävin hakemassa Rauta-ajan kirjastosta. Sopi juhannuslukemistoksi yhtä hyvin kuin Hakaniemen torilla lounaaksi nautittu riisipuuro juhannusruuaksi. Kumpikaan ei ole niin raskasta kuin äkkipäätään kuvittelisi, kirjan teksti on isoa ja väljästi ladottua. Lainaajien määrästä en tiedä, mutta puuro maistui muillekin kuin minulle. Kaivoin hyllystäni kouluajan Kalevalan ja marginaalin merkinnöistä saattoi havaita, että luettu oli, ulkoakin päntätty. Jos oli Haavikko kulkenut pitkän matkan Kalevalasta omaan 30. vuotta sitten kirjoittamaansa Rauta-aikaan, oli Pyynikin kesäteatteri kulkenut lähes yhtä pitkän matkan Holmbergin Rauta-ajan toteutuksesta tämän päivän esitykseen. Harvinaista teatteriherkkua alusta loppuun.

Luettuani Rauta-ajan saatoin havaita, että teksti oli säilytetty alkuperäisessä muodossaan. Jännittävää on, että ohjauksen modernisointi sopi tekstiin erittäin hyvin. Luin paikoin rinnan vanhaa Kalevalaa ja kielen vertailu oli herkullista. ”Iski puuta kirvehellä, tempasi tasaterällä: kerralla hyvätki hirret, pahat puolella menevi,” näin Kalevala. Haavikko sanoo näin: ”Hakkaa hän puuta, puuta, puuta, ei jää katsomaan miten puu kaatuu. On hänellä hirveä into, hirveät voimat, hirveä kirves.” Hyvä rytmi kummassakin. Haavikon tekstissähän on sekä puhetta että kerrontaa, näytelmässä henkilöt kertoivat itsestään ja se tuntui luontevalta ratkaisulta. Myös katsojan aivoituksille jätettiin tilaa. ”Näin on kerrottu, mutta ei se niin ollut. Näin se tapahtui: Kun …” Ja sitten seuraa kertojan tulkinta tapahtumista. Mikä oli totta, mikä ei? Tällaisia kohtia on useita pitkin näytelmää. ”Anna minä kerron. Minä muistan. Minä olin siellä. Anna minä muistelen.” En yritäkään Kalevalan ja Rauta-ajan vertailua, mutta luontevaa on, että Haavikolla on hänelle ominaisia havaintoja. ”On niillä se ero, miehellä ja naisella, että mies kulkee vaatteet päällä, mutta nainen on alasti vaatteidensa sisällä.” Olikohan tuollaista ajatusta Kalevalassa, en muista, miehen aivoitus joka tapauksessa.

Monissa henkilövalinnoissa oli onnistuttu hyvin. Väinämöinen, Aimo Räsänen, ei ollut kalevalainen pitkäparta, vaan popliinitakissa salkkuineen patsasteleva kravattikaulainen markkinamies, joka lopussa elämän murjomana sortuu juopotteluun. Anneli Saulilta löytyi pienestä koostaan huolimatta roimasti sitä uljasta kovuutta, jota Pohjolan emännällä pitää ollakin, harvahampaalla. Naisten mies Lemminki, Ilkka Forss oli puettu poliisiksi ja mikäs siinä, virka-asuiset miehethän kuuluvat kiinnostavan naisia. Vaimonsa Annina Ärölä vaaleine hiuksineen, pehmeine olemuksineen ja hulmahtelevine helmoineen meni kylille kuin kuka tahansa tämän päivän kesämekossaan keimaileva nuori nainen. Auvo Vihro Ilmarina, paikoin naisen puutteesta kärsivänä, paikoin ylpeänä Sammon takojana oli hyvä hänkin. Vielä voisi sanoa, että Janne Kallioniemellä oli aivan oikea olemus Kullervolle, tuolle tummakulmalle, elämän murjomalle. Asut ja kaikenlainen varustus olivat aitoa tätä päivää. Matkattiin milloin muovivenettä vetäen, milloin autonrämillä, Väinämöinenkin pappamopolla ja Pohjan akka asuntovaunulla, kännykät heitettiin sepän pajan uusiokäyttöön, ämpäriin hukuttiin, kastelukannulla tehtiin sadetta ja lehtisilpulla lunta. Väinön hauen leukaluusta tehdyn kitaran soitto oli yksi vetävimmistä kohtauksista, monien joukossa. Ironiaa ja huvittavia nokkeluuksia oli esitys täynnä. ”Nehän meidät tappavat, ripustavat kuivumaan, savustavat, syöttävät vieraillensa. Ovat ne sillä tavalla vieraanvaraisia.” Tällaisiin oveluuksiin ei ollut katsoessa aika pysähtyä, kirjaa lukiessa niitä saattoi makustella. Harmitti kun kaikki meni ohi niin nopeasti, kun yhden oivalluksen nauramisessa pääsi alkuun, tunki toinen jo päälle. Kaiken yllä soi aikaan sopiva musiikki. Markku Hakurin lavastus oli karhea lavoista ja telineistä koostuva. Väljyyttä oli, autolla ajettiin näyttämön ympäri, metsässä syttyivät tulet ja luontoympäristöä käytettiin laajasti hyväksi. Veneellä liikkuminen tuntui luontevalta kun järvi on vieressä ja karhukin kömpi ihan oikeasta metsästä.

Esitys oli tavattoman fyysinen ja kahden esityksen vetäminen samana päivänä vaatii näyttelijöiltä hyvää fysiikkaa. Täytyypä kysyä Anneli Saulilta, että miltä se tuntui, kun hänet seuraavan kerran salilla kohtaa. Kouluopetuksesta en muista, että Kalevalan naiskuvia olisi erityisemmin pohdittu. Rauta-ajan televisioesityksen aikaan en tullut etsiytyneeksi Haavikon tekstin pariin, joten vasta nyt Pyynikin esityksessä moni nais- ja mieskuva loksahti paikalleen. Onhan se ollut selvää, että Väinämöinen metsästi Ainoa, Lemminkäinen juoksi naisten perässä, Ilmarinen takoi vaimon kullasta ja hopeasta ja Saarella ilakoitiin nuorten naisten kanssa, mutta näytelmä todella avasi silmät sille, että eiväthän ne miehet muuta miettineetkään kuin naisia, niin tietysti rahan ja vallan lisäksi. Ja naiset olivat taipuisia, vaikkakin ”kaikkein hankalimpia kuppatavaroita”. ”Olisit saanut, kun et olisi pyytänyt. Olisit ehtinyt, kun et olisi pitänyt kiirettä. Kysyin väärää asiaa, kysyit minulta minun hintaani. Et kysynyt minua.” Ja ne miehet sitten, kuin ikuisia jääkiekkoilijoita tai ainakin niiden faneja, jos ei miekoin taistelussa pärjätä, yritetään voittoa laulamalla. Verissä päin tullaan taistelusta ja uutta jo suunnitellaan, järki ei juuri toimia ohjaa, mutta sydän on mukana. ”Maailmassa ei ole mitään, mitä ei mies vaihtaisi säkilliseen pimeyttä, taikka kouralliseen tuhkaa”, toistellaan näytelmässä usein. Haavikon Kalevala ei ollut sankarien Kalevala ja Pyynikillä sankaria vedettiin pahimmillaan auton perässä, niin että katsojaa hirvitti.

Monin osin teksti tuntuu kovin ajankohtaiselta. Tietysti on ikuisuusongelmia, on näitä elämässään epäonnisia Kullervoita, naisten helmojen perässä juoksijoita, äidin ikuista tuskaa lapsistaan ja muita. Mutta erityisen kiehtova on tarina sammosta ja kaupanteosta. ”Kun siltä kuka osti, niin kahdella rahalla sai säkin viljaa, ja kuka sille myy, saa siltä kahdesta säkistä yhden rahan, kämmenellensä. Sitä sitten ihmettelee.” Sehän on kuin ota kolme, maksa kaksi, on sen verran huonoa tavaraa. Ja on kuin hallitusneuvotteluissa: ”Toinen tahtoi kesällä, toinen tahtoi syksyllä, toinen tahtoi merta myöten, toinen mennä maata myöten.” Että miten ne rahat takaisin sieltä EU:sta saadaankaan? Taistellaan, taistellaan, mutta lopulta sampo joudutaan heittämään järveen, näytelmässä pusikkoon. Ja vielä, ”olisit saanut, kun et olisi pyytänyt. Olisit osannut, jos et olisi yrittänyt.”  Näytelmän lopussa pieni poika oli pistetty isänsä kanssa istuttamaan puita. Se oli mielestäni pikemminkin Kalevalan lopusta kuin Haavikon tekstistä. ”Vaan kuitenki kaikitenki la’un hiihin laulajoille, la’un hiihin, latvan taitoin, oksat karsin, tien osoitin. Siitäpä …” ja niin edelleen, kaikkihan me tämän osaamme. Turhaa taistelua koko elämä, tulee ajatelleeksi. Voihan sitä lohtua hakea Ilmarin sanoista: ”Ei tämä huono elämä ollut. On nähty huonompiakin. Ei tämä huono ollut. On se kaiken ottanut minkä on antanutkin. Tasan se meni. Ei se huono ollut. Tuli vain kaikki tehdyksi. Tehköön se työnsä nyt, kuolema. Minä tahdon nukkua, hyvin pitkään. Hyvin pitkään, Väsyttää.” Haavikon Rauta-aikaa lukee kuin elämänfilosofiaa ja hämmästelee sen ikiaikaisuutta. Sellainenhan on Kalevalakin. Pyynikin näytelmä toteutti Haavikkoa hyvin, oli samanaikaisesti vakava ja viihdyttävä, katsojaa itseironiaan kutsuva, jos siihen pystyy.