Jeffrey Eugenidesiin törmäsin ensi kertaa nappaamalla Kallion kirjastosta hieman äiteläkantisen kirjan Virgin suicides – kauniina kuolleet. Teoksen on kääntänyt Juhani Lindholm. Sen luettuani olikin jo varattava kaksi muuta suomeksi käännettyä, Lindholmin kääntämä Middlesex ja tänä vuonna julkaistu Arto Schroderuksen kääntämä Naimapuuhia. ”Olen Vähän-Aasian kreikkalaista sukujuurta, syntyisin amerikkalainen ja asun tätä nykyä Euroopassa”, sanoo Middlesexin päähenkilö. Eugenides on kreikkalaisperäinen, nykyisin Berliinissä asuva kirjailija. Syntyperä ja asumaympäristö näkyvät teoksissa? Melkoisen aikaa sitten lukemani Kauniina kuolleet, elokuvaksikin tehty teos, käsittelee kolmen sisaruksen itsemurhaa. Middlesexin ja Naimapuuhat luin nyt mökkiviikon aikana.

Eugenides kirjoittaa ennen kaikkea naisista, miehiäkin toki on. Vakavista aiheista huolimatta tuntuu kuin kirjailijalla olisi pieni virne silmäkulmassa koko ajan. Ihmisissä on surkeimmillaankin aina jotakin humoristista, vai olisiko tämä minun ikiomaa kieroutuneisuuttani. Kauniina kuolleet luki melko nopeasti. Middlesex sitten ihastutti todella, mitä tarinan iskentää ja mainio juonenjuoksutus, välillä poiketaan jonnekin teoreettisiin pohdintoihin tai antiikin mytologioihin. Vähemmästäkin kiihtyy. Naimapuuhia tuntui aluksi viihderomaanilta, mutta sivujen mittaan mukaan tuli vakaviakin aineksia. Tapahtumaympäristö, college ja kirjallisuuden opiskelu, teki kirjasta nautittavan. Eugenidesilla on ärsyttävä tapa katkaista juonen kehittely jännittävissä tilanteissa jollakin sivujuonteella. Middlesexissä on lähes 800 sivua, Naimapuuhissa noin sata vähemmän. Teosten pituudet tulevat ymmärrettäväksi tarinan polveilevuudella. ”Jotta pääsisin eteenpäin vanhempieni tarinassa, joudun ottamaan esiin muiston, joka on amerikkalaisille varsin nolo.” Ja näitä esille ottamisia riittää. Myös teoreettiset pohdinnat, milloin sukupuolesta yleensä, milloin hulluudesta, milloin taas uskonnosta, kattavat menoa sivukaupalla. Olisi kiintoisaa googlata muutama teosten käsite, esimerkiksi androgyynisyyteen ja skitsofreniaan liittyvät. Voisi semiotiikan ja kirjallisuuden käsitteetkin tarkistaa, mutta enpä nyt tee mitään näistä. Lähden siitä, että kirjailija tuntee aiheensa, enhän minäkään tunne, joten täydestä menee.

Sanottakoon heti alkuun, että Middlesex on talon nimi Detroitissa. Teoksessa on päähenkilö, joka kertoilee perheensä historiaa poiketen silloin tällöin kertojan tähän pävään, 1970-luvulle. Vasta kirjan puolessa välissä saadaan perheen historia siinä määrin kattavasti kerrotuksi, että voidaan edetä nykyhetkessä. Kirjan ydinongelma kietoutuu sukupuolisen identiteetin ympärille. Perhesuhteet ovat monimutkaisia. ”Zizmo ei ollut ainoastaan isänpuoleisten isovanhempieni serkku. Hän oli lisäksi isoäitini. Isäni oli oman äitinsä veljenpoika ja isänsä sisarenpoika” Ei ihme, että kesti melko monta sivua päästä perille siitä, kuka on kukin. Eugenides osaa juoksuttaa tarinaa niin, että henkilöiden tekemät päätökset tuntuvat perustelluilta, vaikka myös niistä johtuvia omantunnontuskia kerrotaan kiinnostavasti. Tuntuu ihan ihmismielen asiantuntijalta tämä Eugenides. Kirja on sekä kertojan, tytöksi kasvaneen mutta pojaksi murrosiässä osoittautuneen Calliopen, hänen Kreikasta emigrantiksi Amerkikkaan muuttaneen isoäiti Desdemonan, että koko perheen tarina, yhteinen ja kunkin tarina erikseen. Jokaisella on jotakin omalaatuista elämässään. Amerikasta Eugenidesin antama kuva ei ole mairitteleva, sota tulee tutuksi ja presidentit sen mukana, samoin Smyrnan tuho, Kreikan tarusto ja jumalat. Mustien kysymystäkään ei voida välttää. Ei ihme, että kirjalle tulee sivuja, kun yritetään ottaa haltuun useampi sukupolvi, sodat, pakolaiset ja erilaiset yhteiskuntaluokat.

Sukupuolikysymys on kirjan ydintä, on kirjailijalla mennyt aikaa kaiken sen teorian tutustumiseen, joka kirjasta vyöryy. Sivukaupalla saa lukea hermafrodiiteista, androgyynisyydestä ja 5-alfareduktaasiosta ja monesta muusta kirjan päähenkilöä koskevasta ominaisuudesta. Päähenkilöllä on miehen aivot ja osin sukupuolielimetkin, mutta hänet on kasvatettu tyttönä. ”Alemmuutta ja ylemmyyttä yhtä aikaa. Mutta ennen kaikkea pakokauhua.”  Ikäpolvien erojen pohdinta on herkullista luettavaa. ”Onko mitään yhtä uskomatonta kuin omien vanhempien rakkaustarina? Onko mitään yhtä vaikeasti käsitettävää kuin se, että nuo kaksi elähtänyttä ja pysyvästi sairaslistalle merkittyä ovat joskus olleet aloituskokoonpanossa?” Yhtä ongelmallista on vanhempien ymmärtää uutta aikakautta elävien lastensa elämää. Eugenides on taitava ja hienovarainen tunteiden syntymisen ja niiden vähittäisen kuolemisen kertoja. Pidin kovasti seuraavasta ajatuksesta, joka koskee muitakin elämänilmiöitä kuin sukupuolisuutta: ”Ihmisen mieli korjailee itseään. Ihmisen mieli retusoi. On aivan toista olla jonkun ruumiissa kuin sen ulkopuolella. Ulkopuolella voi aika katsella, tarkastella, verrata. Sisältäpäin mikään vertaileminen ei ole mahdollista.” Näinhän se on, tämän me unohdamme, kun ihmettelemme toisten käyttäytymistä.

Kuuntelin juuri Hyvinkään tapahtumien pohdintoja poikien ja tyttöjen eroista. Eugenides, mies siis itsekin, sanoo saman: ”Sellaisissa tilanteissa käsitin mitä olin jättänyt taakseni: yhteisen biologian luoman solidaarisuuden. Naiset tietävät mitä on ruumiillisuus. He ymmärtävät ruumiin hankaluudet ja heikkoudet, sen ilot ja riemut. Miehet taas kuvittelevat, että heidän ruumiinsa kuuluu vain heille itselleen. Julkisuudessakin he hoitavat ruumistaan yksityisesti.” Viisasta tekstiä.

Naimapuuhissa on kyse epätoivoisista rakkaustarinoista, kesälukemista siis. Mitchell rakastaa epätoivoisesti Madeleineä, tämä taas Leonardia. Madeleine opiskelee kirjallisuutta, yrittää olla jonkinlainen feministi. Erityisen kiinnostunut hän on rakkautta käsittelevästä kirjallisuudesta. ”Tiedätkö sen yhden sitaatin, jota sinä aina hoet? Siitä miten kukaan ei rakastuisi lukematta siitä ensin? No, sinä et muuta teekään kuin luet siitä.” Mitchell ponnistelee teologisten ongelmien kanssa. Leonard on luonnontieteilijä. Liikutaan yliopisto- ja tutkimusmaailmassa. Olin muuten kuvitellut, että yliopistojen toogabileet on joku suomalainen ilmiö. Ei ole, sekin näyttää tulleen amerkoista. Ei tämä kolmiodraama luonnollisestikaan ainoata ihmissuhdekiemuraa romaanissa merkitse, mukana on jokaisen perdeidyllit- ja tragediat ja suuri joukko muita satunnaisia nuorten seksikumppaneita. Ehkäisyn merkitys naisten seksielämän vapautumiseen kuvaa sukupolvien eroa. Äiti- tytär –suhdettakin sivutaan. En minä kirjaa minään syvällisenä ihmissuhdekuvauksena pitänyt, vaikka sattumia löytyikin. Kiintoisin oli kirjailijan perehtyminen Leonardin skitsofreniaan ja sen hoitamiseen.

En voinut olla ihan varma, kumpaan sukupuoleen Eugenides suhtautuu ironisemmin. Madeleinen rakkaussuhteita ja hänen omia pohdintojaan ei voi kyllä ihan vakavissaan lukea, mutta ovat ne miestenkin kömpelöt naislähentymiset paikoin herkullista luettavaa. Ja pistelee kirjailija omaankin pesään. ”Ja taiteilijat olivat kaikkein pahimpia, koska he uskoivat elävänsä taiteelle vaikka tosiasiassa ruokkivat itserakkauttaan.” Ei Eugenides aivan vailla yhteiskunnallista näkemystä ole, vaikka tässä teoksessa se ei nouse kovin kirkkaasti esille. Käsitelläänhän tosin Intian köyhyyttä, mutta ehkä selkeimmin yhteiskunnallisuus nousee esille nuorten perhetaustojen, erityisesti Leonardin perhetaustan käsittelyssä. ”Kaikissa näissä tapauksissa vaurio oli jo tapahtunut ennen kuin lapsi tiesi olevansa vaurioitunut. Pahinta oli se, että kun säilytti muistoja päässään olevassa salaisessa lokerossa ja otti ne silloin tällöin esiin käännelläkseen ja katsellakseen, niistä tuli melkeinpä rakkaita aarteita. Ne olivat avain hänen onnettomuuteensa. Ne olivat todiste siitä, ettei elämä ollut reilua. Jos ei ollut onnekas lapsi, ei tiennyt ettei ollut, ei ennen kuin vasta vanhempana. Ja sitten ei enää muuta ajatellutkaan.”

Lopetan Eugenidesin käsittelyn pienellä pistolla omaan itseeni: ”On siis olemassa suuri joukko opiskelijoita, jotka ovat vain ajautuneet opiskelemaan kirjallisuutta pääaineenaan. Koska heidän vasten aivopuoliskonsa ei ollut kyllin hallitseva tieteeseen, koska historia oli liian kuivaa, filosofia liian vaikeaa, geologia liian öljypainotteista ja matematiikka liian matemaattista – koska he eivät olleen musikaalisia, taiteellisia, taloudellisesti motivoituneita tai oikeastaan niin kovin fiksuja, nämä ihmiset tavoittelivat yliopistollista tutkintoa tekemällä suurin piirtein samaa kuin olivat tehneet ensimmäisellä luokalla: he lukivat kertomuksia. Kirjallisuutta opiskelivat pääaineenaan ne, jotka eivät tienneet mitä olisivat opiskelleet pääaineenaan.” No, minähän opiskelin pääaineena kasvatustiedettä ja kirjallisuutta sivuaineena, mutta onko kasvatustieteelle sen kummempia perusteita. Arvelen, että kääntäjälle on tapahtunut virhe kääntäessään sanan science tieteiksi, tarkoittanee luonnontieteitä, se sopisi kuvaan paremmin. Eugenides kuvaa uudenlaisen kirjallisuustutkimuksen nousua Madeleinen opintojen myötä, nyt sitä kutsuttaisiin naistutkimukseksi. Ihan siinä omakin kirjallisuuden opiskelu palautui mieleen, eihän minun Eila Pennasen kirjallisuuden naiskuvan muotoutumista hyväksytty laudatur-tutkielman aiheeksi. Vanhoja muistellakseni, mikä on aina elähdyttävää, olisiko ihan voimauttavaa?