Noin sanotaan erään Don DeLillon kirjan takakannessa. Ensimmäisenä osui käsiini Omegapiste tammikuussa ja kirjoittelin siitä näille sivuille kuun 15. päivänä. Hannele kiikutti sen jälkeen minulle lisää DeLilloja; Valkoisen kohinan, Putoavan miehen ja Esittäjän. Olen nyt viettänyt kolme kaunista kevätpäivää DeLillon ihmeellisessä maailmassa. Putoava mies iskee yhteen Amerikan keskeisimpiä ongelmia, terrorismiin. Valkoinen mies kritisoi kulutushysteriaa ja kuvaa modernin uusioperheen elämää. Esittäjästä en tunnista varsinaista yhteiskunnallista ongelmaa, se on perin juurin yksilökeskeinen kirja. Valkoisen kohinan on suomentanut Helene Kortekallio, Putoavan miehen ja Esittäjän Helene Bützow.

Näistä kolmesta kirjasta Putoava mies on ehdottomasti vaikuttavin, myös siksi, että lukijan on hyvin helppo palauttaa mieleen kaksoistornien sortumiskuvat. ”Se ei ollut enää katu vaan maailma, lähenevän yön ja tuhkan aika ja paikka. Hän käveli sorassa ja liejussa pohjoiseen, ohi juoksi ihmisiä jotka pitivät pyyhkeitä kasvojensa edessä tai takkia pään suojana. He painoivat nenäliinoja suuta vasten. He kantoivat kenkiä kädessä, hänen ohitseen juoksi nainen, jossa oli kenkä kummassakin kädessä. He juoksivat ja jotkut kaatuivat, pökertyneinä ja kömpelöinä, ympärille satoi rojua, ja muutamat hakivat suojaa autojen alta.” Tällä kuvauksella kirja alkaa ja samaan tunnelmaan se myös päättyy. Enimmäkseen DeLillo kirjoittaa välittömästä ajasta sen jälkeen. ”Nämä ovat jälkeisiä päiviä. Jälkeen on nykyään kaiken mitta.” Käsitellään myös aikaa ennen tapahtumaa ja aikaa muutama vuosi tapahtuman jälkeen.

Tapahtumia katsotaan Keithin ja Liannen silmin. Keith pelastautui sortuvasta talosta, aviopari oli eronnut muutama vuosi aiemmin, mutta Keith palasi takaisin perheeseen. Palasi ja palasi, ei elosta tietenkään samanlaista tullut kuin ennen. Hän ajautui pelaamaan ja vietti jaksoja kasinoilla eri puolilla maailmaa, olihan hän harrastanut pokeria kavereidensa kanssa aiemminkin. DeLillo kuvaa itsestään hukassa olevaa ihmistä todella hyvin, kirjaa on välillä ihan vaikeata lukea. ”He joivat teetä ja puhuivat. Florence puhui tornista, kävi taas klaustrofobisesti läpi kaiken, savun, ahtauden, ja Keith ymmärsi, että he saattoivat puhua siitä vain keskenään, pienintä ja ikävintä yksityiskohtaa myöten, mutta se ei olisi koskaan ikävää eikä liian yksityiskohtaista, sillä se oli nyt heidän sisällään, ja hän halusi kuulla mitä hän oli hukannut muistin viivastoihin.”  Keith tapaili hetken Florencea, naista, joka oli myös pelastunut tornista.

Ahdistavasti tarinaan liittyy myös pariskunnan pieni poika, joka kahden kaverinsa kanssa keskittyy kiikaroimaan taivasta etsien sieltä lentokoneita, joissa lentää mies nimeltä Bill Lawton. Lapset ovat kuulleet terroristin nimen hieman väärin. DeLillolle tyypillisesti myös tässä kirjassa on useita kiinnostavia ihmiskohtaloita, joihin tutustuisi mielellään enemmänkin. Piipahdetaan Liannen äidin luona, tällä on ollut parikymmentä vuotta eurooppalainen rakastaja, jonka todellinen elämä jää salaisuuden varjoon. Onko hänkin terroristi? Liannen isä on kuollut ”oman käden kautta”. Lyhyesti lukija tapaa myös Keithin peluriystävän Terryn ja tutustua saadaan pariin terrori-iskua valmistelevaan islamistiin. Ajankohtaisia sotakuvauksiakin tulee mukaan, ei mielestäni kovin uskottavia. Pakko on mainita, että toisen terroristiksi kouluttautuvan naisystävän nimi on Leyla, Jari Tervon kirjan nimihän on Layla. Koska DeLillo kirjoittaa samanaikaisesti eriaikaisista tapahtumista, kirjaan saadaan kiedotuksi paljon maailman pahuutta. DeLillo ujuttaa tarinaan myös dementoituneita vanhuksia, joille Lianne pitää kirjoituspiiriä. Kirjailijalla on tapana yleensäkin viedä lukija pääjuonen ohella monenlaisiin mielenkiintoisiin, kieroutuneisiinkin maailmoihin.

Kirjan nimen voi hyvin ymmärtää. Se tarkoittaa myös performanssitaiteilijaa, joka heittäytyi valjaissa roikkumaan korkeilta paikoilta. Nimi mielestäni tarkoittaa myös ihmisten putoamista tyhjään. Mistä löytyy elämälle kiinnekohta, kun on pelastunut sellaiselta kuolemalta, kuolemaan hyppäämiseltä. Yhteiskunnallisista epäkohdista kirjoittavan DeLillon oli ilmeisesti pakko paneutua myös tähän aiheeseen. Lukukokemus oli ahdistava, mutta erilaisten ihmiskohtaloiden ja tapahtumien nivomista yhdeksi kertomukseksi saattoi vain ihailla.

Valkoisen kohinan kertoja on mainetta saavuttanut ja oman laitoksensa saanut Hitler-tutkija Jack Gladney Kukkulan collegessa. Kirja tutustuttaa myös hänen kollegaansa Elvis-tutkija Murray Jay Siskindiin. Jackilla on vaimo Babette ja uusioperhe, jossa on kolme lasta hänen aiemmista kolmesta avioliitostaan ja yksi Babetten lapsi hänen aiemmasta avioliitostaan. Perheen elämänpiiri isossa talossa ruokailuineen ja markettikiertelyineen selviää hyvin sivujen mittaan. Kuvaukset perheen ostosretkistä ovat riemastuttavia.  DeLillo pitää kauhusta. Valkoisessa kohinassa, jonka nimen perusta selviää vasta viime metreillä, kauhun päälähde on kummallinen saastepilvi, joka ajaa ihmiset joksikin aikaa evakkoon. Kuvaus pilven pakoretkestä on koukuttavaa luettavaa. Jack saa annoksen myrkkykaasua, mikä nostattaa kuolemanpelon. Babette on ollut kuolemakauhuinen jo pitkään. Kuolemasta tuleekin kirjan edetessä sen keskeinen aihe. Kirjassa on tosin pitkin matkaa mainioita sivujuonteita, lentokoneen syöksylento, riippuvat matomassat puissa ja katonreunuksilla ja ties mitkä. Kirjassa piipahtaa Tweedy, jolla ”oli shetlanninvillapaita, tweedhame, polvisukat ja mokkasiinit. Hänestä huokui protestanttinen ränsistyneisyys, lysähtäneen auran tuntu josta hänen ruumiinsa yritti epätoivoisesti selvitä hengissä.”

Tututuilta tuntuvat kiintopisteet romaaneissa ilahduttavat, niin kuin nyt tämä Kukkulan college. ”Se oli kylmä kirkas päivä ja idästä puhalsi ajoittainen tuuli. Kun ehdotin kanslerille että perustaisimme kokonaisen laitoksen tutkimaan Hitlerin elämää ja työtä, hän oivalsi heti sen mahdollisuudet. Se oli välitön ja sähköistävä menestys. Kansleri yleni Nixonin neuvonantajaksi.”  Epävarmasta Jackista kehittyi menestynyt tutkija, joka hankki arvokkuutensa, tärkeytensä ja vaikutusvaltansa tehostamiseksi tummat lasit ja viitan. Ainoa häpeäpiste oli huono saksankielen taito. Murray halusi samaan tapaan oman Elvis-instituutin. Kirjassa on mainio kuvaus tilanteesta, jossa Jack ilmaantuu Murreyn luennolla ja miehet kertovat vuorotellen tutkimuskohteistaan, Hitleristä ja Elviksestä ja heidän äideistään.

DeLillo saa myrkkytapahtuman ympärille kudotuksi melkoisen seitin perheen omituisuuksia. Babetessa alkaa ilmetä ihmeellisiä muistikatkoja, hän popsii kuolemanpelkoa hälventäviä lääkkeitä ja kaupungissa tapahtuu selittämättömiä ilmiöitä. Lasten suhtautuminen niihin on aikuisempaa kuin aikuisten. Välillä kirjailija pistää jonkun lapsista piipahtamaan toisen vanhempansa luona, tapahtumien ympärille kietoutuu koko uusioperheen monipuolinen elämä. Jackin oma kuolemanpelko ilmenee tavaroiden hävittämisvimmana. Jackille ajautuu ase ja siitä äityy uusi tapahtumakierre. ”Se on äärimmäisin keksintö, jolla voitiin ratkaista ihmisen kilpailukyky maailmassa.” Niinhän se kaikessa yksinkertaisuudessaan on. Jotta lukijallani, joka sattuisi tarttumaan Valkoiseen kohinaan, säilyisi mielenkiinto, en paljasta tapahtumia tämän enempää.

Esittäjä on nyt lukemistani DeLillon kirjoista lyhin ja vähätapahtumaisin. Lauren on elänyt lyhyen avioliiton Reyn kanssa suuressa merenrantatalossa. Liitto päättyy Reyn itsemurhaan, sen syy selviää kirjan loppupuolella. Kuoleman jälkeen Lauren palaa talon yksinäisyyteen, ja muutaman päivän jälkeen alkaakin tapahtua kummia. Viitteitä oli ilmennyt jo Rayn eläessä. ”Rey sanoi, että se on orava tai pesukarhu joka oli juuttunut jonnekin. Hän ajatteli, että sen takana oli harkittu salajuoni. Siinä oli jotakin punnittua. Hänestä se ei ollut eläimen ääni. Sen luoma vaikutelma oli melkein intiimi, niin kuin jokin olisi tässä ja hengittäisi samaa ilmaa, jota me hengitämme ja liikkuisi niin kuin me liikumme.” Talosta löytyy olio, mies aivan ilmeisesti, vaikka varma ei aluksi voi olla. Tapahtumat kietoutuvat tämän olion ympärille ja Laurenin omiin pohdintoihin. Lukiessani olen välillä vakuuttunut, että Laurenin kanssa keskusteluja käyvä on todellinen henkilö, siitä annetaan konkreettisia todisteitakin. Välillä olen vakuuttunut, että kyseessä on Laurenin mielikuvitus, halu olla yhteydessä rakastamaansa mieheen. Oli miten oli, kiinnostavaa luettavaa.

 DeLillon mielikuvituksella ei ole äärtä ei rajaa. Ehdottomasti tutustumisen arvoinen kirjailija.