Voit keventää pitkän vuodatuksen lukemista soittelemalla taustalla Vivaldin vuodenaikojen kesää. Luin joulun aikaan A.S.Byattin teoksen Lasten kirja, mutta tokenen kirjoittamaan vasta nyt.  On mahtava teos, paitsi sisältönsä kattavuudella myös sivumäärällä (971) mitattuna. Kirjan on kääntänyt Kersti Juva. ”Aika kului kovin eri vauhtia kaikilla näille ihmisille. Toisille aika tikitti kuin metronomi, toisille kiiti pyörryttävää vauhtia, toisille - pikkusille – aika oli yhä avaruus, määrätön ja aurinkoinen tai määrätön ja lumesta ja jäästä hohtava, ikävystymisen uhkan ainainen lähde, täynnä kulmia, joiden taakse kääntyä, pitkiä, pitkiä eteen aukeavia teitä.”  Vaikka kappale tarkoittaa kirjassa aikaa 1901 – 1907, kuvaus sopii koko romaanin tapahtumiin. Se kertoo 1800-luvun loppupuolen ja 1900-luvun alkupuolen englantilaisesta yhteiskunnasta, naisasialiikkeestä, sodasta, taiteesta, erityisesti keramiikka- ja teatteritaiteesta. Mukana oli anarkisteja, sosialisteja, fabianilaisia, kiihkoisänmaallisia. Siirtomaat olivat osa Englantia. ”Geraint näki sielunsa silmin, miten maapallo pyöri, näki Brittiläisen imperiumin valtavat vaaleanpunaiset läiskät, vaihtuvat rajat, sähkeiden näkymättömien lankojen tiheän verkoston ja vakaasti eteenpäin puskevien rautalaivojen kynnöksen räiskyvässä vaahdossa ja peilityynissä merissä.” Tuntuu, että juuri näin korkealta Byatt tarkastelee maailmaa, niin paljon tapahtumia teoksessa on. Yhteiskuntaluokkien erot luovat taustaa ihmisten kohtaloille. ”Kuinka ihmisen sielu kestää käydä kirkossa ja kulkea sitten kadulla ja nähdä se, minkä kuka tahansa voi nähdä – kuulla mitä Raamattu sanoo köyhistä – ja ajella vain edelleen vaunuissaan ja valita kravatteja ja hattuja – ja syödä valtavia pihvejä – minä en ymmärrä.” Kirjassa vilahtelevat tutut Lontoon galleriat ja museot, Tate-galleria ja Albert ja Viktoria -museo. Jälkimmäinen kirvoitti nostalgisia muistoja nuoruuden kielikursseilta ja museokierroksilta. Yksi Pariisin maailmannäyttelykin (vuosi jäi merkitsemättä muistiin) tulee perusteellisesti kuvatuksi. Kerronta on levollista, hyvä voittaa useammin kuin paha.  ”Pahaa voi tapahtua ilman tahtoa ja tekoja. Mutta tahto ja teot voivat torjua pahan.”

Porukkaa kirjassa on valtavasti ja ihmissuhteiden verkko laaja. On muutama kokonainen perhe, Wellwoodin veljesten perheet, Cainit, Fluddit, Sternit ja sitten lukuisa määrä muita henkilöitä. Minulta meni satakunta sivua, ennen kuin joukko tuli niin tutuksi, ettei olisi tarvinnut alun henkilöluettelosta tarkistaa, mihin perheeseen Charlesit, Geraintit, Dorothyt tai Tommyt oikein kuuluvat.  Luettelo oli hyvin tarpeen. Wellwoodien suurperheen äiti Olive on satukirjailija. Miehensä Humphry jättää rahamaailman huomattuaan, että sen arvot sotivat omia humaanisia arvoja vastaan. Veljensä Basilin perhe pysyy koko kirjan ajan rahamaailman keskuksessa, vaikka lapset töytäilevät sinne ja tänne. Prosper Cain on laajentuneen Viktoria ja Albert museon intendentti, mukana kertomuksessa on myös hänen kaksi lastaan. Fluddit ovat se taiteilijaperhe, jonka keramiikan teko muodostuu romaanin keskeiseksi tapahtumalähteeksi. Warrenit, Philip ja Elsien edustavat kummallista vapaamielistä ja alastomuutta kannattavaa ajatussuuntausta. Sternit tulevat Saksasta, nukketeatterin ammattilaisia. Heidän mukanaan romaaniin saadaan mielenkiintoinen vertailu tuon ajan Englannin ja Saksan välillä niin yhteiskunnallisesti kuin kulttuurisestikin. Mukana on myös Philip Warren, loistava keramiikkataiteilija ja hänen Elsie sisarensa, surkeista oloista lähteneitä. Yhteiskuntaluokkien välinen jännite on mukana kirjassa niin taustoituksena kuin yksittäisten henkilöiden välisenä jännitteenä. Toki aitoja sujuvasti ylitetään niin juhlatilanteissa kuin aviosuhteissakin. Laaja tarina tarvitsee mukaan feministejä, kirkkoherran, kirjailijan, opettajattaren, teatteriohjaajan, opiskelutovereita ja jopa venäläisiä anarkisteja ja epämääräisen määrän ystäviä. Osoittautuu, että perheet eivät olleet niin puhtoisia eikä perheidylli niin täydellinen, miltä alussa näytti. Vanhat miehet herkuttelevat nuorilla naisilla, lapsia syntyy, mutta miehet porskuttavat, naiset kantavat seuraukset. Kirjan lopussa sota kaataa monta nuorta miestä. Suunnattomasti ihailen kirjailijaa, joka saa pidettyä tämmöisen joukon ihmisiä lähes heidän elinikänsä pituisia jaksoja kasassa.

Kirjasta löytyy ihania pikku satuja, joita Olive kirjoittaa. Tämän seitsenlapsisen perheen ympärillä tapahtumat paljolti liikkuvat. Eletään aikaa, jolloin ”nuorten naisten tuli ennen muuta oppia taitoja – soittotaitoa, hyviä tapoja, maalausta ja piirtämistä”. Olive ”on kolmekymmentäkahdeksan. Siinä yhteiskuntaluokassa, josta hän oli peräisin, monet naiset, kenties useimmat, eivät eläneet paljoa vanhemmiksi.” Avioparille on tärkeätä pitää yllä rikkeetöntä perhekuvaa, vaikka lapsista kaksi on perheessä asuvan Oliven siskon lapsia ja yhden isä on saksalainen Stern. Miehellä on lapsi myös erään opettajattaren kanssa. Lapsille asiasta ei kerrota, he selvittävät sukulaisuussuhteensa itse. Myös kirjan muissa perheissä on tapahtunut vastaavia hairahduksia, jotka kaikki kuitenkin kannetaan urhoollisesti.  ”Naiselle ei ollut niin kauheaa tulla petetyksi – jos asioita ei pimitetty, mikä oli nöyryyttävää, eikä häntä määritelty pelkäisi vaimoksi a elätiksi, mikä oli mitätöimistä.” Lapsia silti petetään näissä asioissa koko ajan.

Kirjassa on niin valtavasti historiallisia yksityiskohtia, että vähemmälläkin olisi tarina taustoitettu. Näin koen. Välillä tulee mieleen jopa ilkeä ajatus lukeneisuuden osoittamisesta. Miksi muuten belgialaista maisemaa ja vallihautoja kuvattaessa pitää mainita myös pienten purojen kohdalla, että niistä käytettiin nimitystä bekes. Tarvitaan ensin maisemakuvaus ja sitten maisemassa käyty sotakuvaus, ennen kuin päästään itse henkilöön. Tuttuja nimiä puikahtelee esiin. Missä minä sen Dreyfysin olin edellisen kerran tavannut, maanpetoksesta tuomittu juutalainen? Peggy Guggenheimin muistelmissa taisi olla. On aina mielenkiintoista tavata romaaneissa samoja henkilöitä, tuttuus innostaa. Lasten kirjassa feminismi nostaa päätään, suffragetit taistelevat. En muuten pitänyt niistä kirjan parista kymmenestä sivusta, joilla käsiteltiin naisten mielenilmauksia ja suoranaisia tihutöitä. Ihmettelin kyllä reaktiotani, vanhemmiten ei  enää haluaisi lukea raakoja kuvauksia. Myös tuon ajan poikakouluihin kurkistetaan, annetaan kuva niiden karmaisevasta kurista. Kiintoisa on naisten eteneminen opintiellä, erityisesti Dorothyn valmistumista lääkäriksi saadaan seurata. Naiselle moinen ammatti oli varsin poikkeuksellinen tuohon aikaan.

Romaani antaa mielenkiintoisen kuvauksen lasten kasvusta, kehittymisestä nuoriksi ja erityisesti kasvatuksesta tai kasvattamattomuudesta. ”Toisin kuin aikaisemmat sukupolvet tuon ajan fabianilaiset ja yhteiskuntatieteilijät, kirjailijat ja opettajat näkivät, että lapset olivat ihmisiä, joilla oli äly, haluja ja identiteetti. He eivät nähneet lapsia nukkeina, leluina eivätkä pienoisaikuisina.” Ehkäpä tästä ajatuksesta lähtee myös romaanin nimi, romaanihan on myös aikuisten kirja. Byatt on aukkojen mestari. Hän kuvaa innostuneesti jonkun henkilön edesottamuksia ja jättää asian kesken. Seuraavassa kappaleessa siirrytään toisaalle, toiseen henkilöön tai myöhäisempään aikaan, ja sitten moniaita sivuja myöhemmin palataan takaisin tähän tiettyyn henkilöön. Välille on jäänyt paljon kertomatta, joskus suoranaisia vuosia. Lukeminen ei olisi Carlsonin William N:ltä onnistunut, hänhän ei osannut tai halunnut täyttää kirjailijan romaaneissa rivien väliin jättämiä aukkoja. Romaanissa on sisällä taruja, jotka tulevat Oliven satukirjailijan maailmasta. Kirjassa valmistellaan laajamittaisia taidetapahtumia näytelmineen ja nukketeattereineen, siinä selostetaan yksityiskohtaisesti seminaarien ja leirien valmisteluja ja toteuttamista. Yksi kirjan viehätyksestä perustu juuri näihin sisäkkäisiin tarinoihin, eletään todessa ja sadussa samanaikaisesti. Näyttää siltä, että Olive paljolti elää juuri satumaailmassa, mistä syystä lasten kasvattaminen jää sisaren harteille. Tuntuu kuin äiti tarkastelisi lapsiaan heille kirjoittamiensa tarinoiden lävitse.

On mielenkiintoista lukea romaanin lopusta suomentajan jälkisanat. ”Lasten kirjan kääntäminen on ollut huikea sukellus Englannin ja Euroopan taiteeseen, taideteollisuuteen, kirjallisuuteen, historiaan, politiikkaan ja aatteisiin viime vuosisadan vaihteen molemmin puolin”. Huikea sukellus se oli lukijallekin. Eri kielille käännöstyötä tehneet ovat käyneet ahkeraa kirjeenvaihtoa keskenään ja käyneet jopa tutustumassa Viktoria ja Albert Museoon, joka näyttelee kirjassa niin merkittävää tapahtuma-areenaa. Kirjailijan kiitokset osoittavat, että kirjailija todella on paneutunut aikaansa, lukenut aivan valtavasti taustatietoja. Vaikka en lukemista aloittaessani ollut tietoinen taustamateriaalista, otin tapahtuma-ajan kuvauksen totena, muistaen, että toden ja fiktion rajaa en riittämättömien historiatietojen vuoksi kykene tunnistamaan. Silloin kun romaanin aihe imaisee lukijan sisäänsä niin täydellisesti kuin tämä kirja tekee, tällä erolla ei ole merkitystä. Katsoin 24.10.2008 kirjoittamaani pläjäystä Byattin edellisestä lukemastani kirjasta Riivauksesta. Siinä olen hämmästellyt kirjaan sijoitettujen kirjailijoiden runojen ja kirjeiden todenperäisyyttä. Eivät olleet tosia, vaikka vahvasti siltä tuntui. Tässähän on sama tekniikka satujen ja runojen suhteen. Tekisi mieli palata Riivaukseen ja verrata sitä Lasten kirjaan. Mutta en tee sitä nyt.

Satujen maailma on ihana, pakko vuodatuksen pitkittymisen uhallakin ottaa pari esimerkkiä omasta elämästä. Vaikka minulla ei ole omia lapsia, olen saanut lukea satuja veljieni lapsille ja lasten lapsille, heitähän riittää. Luin lyhyen aikaa satuja myös ex-avomieheni pienelle Virpi-tyttärelle. Kerran makailimme sängyllä ja tulin jonkun prinsessasadun loppuun lukien: ”Mitä prinsessa kaikkein eniten odotti?” ”Saada hyvän miehen”, hihkaisi Virpi. Sadussa oli kuitenkin kyse aarrearkun löytymisestä, ehkäpä hyvä mies oli jotenkin uskottavampi tavoite pikku tytölle kuin aarrearkku. Tai sitten hän oli oppinut saduista jotain oleellista. Toinen satu kosketti minua itseäni. Nyt jo edesmennyt professori-ystäväni lähetti kerran minulle sadun huvipuistosta, jossa puuhevoset laukkasivat ympyrää, yhtä ja samaa ympyrää päivä toisensa perään. Lapset saivat ratsastaa niillä. Pikku tyttö sitten eräänä päivänä huomasi, että yksi hevonen iski silmää, se olikin elävä. Viimein se riuhtoi itsensä irti alustasta ja laukkasi kohti aamuruskonpunaista laidunta. Professoriystäväni oli ollut huomaavinaan minussa, opetusministeriössä yhtä ja samaa ympyrää laukkaavassa hevosessa jotain elävää ja yritti herättää minut irrottamaan kavioni. Tein sen vasta paljon myöhemmin, kiinnittyäkseni toiseen alustaan ja laukatakseni toisessa sirkuksessa hamaan eläkeikään saakka.

Hyppäykset kirjasta toiseen ovat usein hurjia. Jos Byattin romaani katseli menneisyyteen, katselee Johanna Sinisalon Enkelten verta hänen kuvittelemaansa kaameaan tulevaisuuteen, josta ensimmäisiä merkkejä ovat mehiläisten pesänautiot eli ilman näkyvää syytä autioituneet pesät. Jos haluat tutustua nettimaailmaan ja pientä jännitystä, lue kirja. Kirja muistuttaa vakavasta ihmiskunnan ongelmasta, siitä miten ihminen koettelee maapallon kestokyvyn rajoja. Haluan keventää  pitkää tekstiä kuvilla. Tällä kertaa ne ovat Imbi Pajun kirjasta Itämeren tyttäret.