Valokuvista ja valokuvaamisesta innostuneita hellitään nyt Helsingissä. Tutustuin kolmeen näyttelyyn, Ateneumin Suomi kutsuu – Aho ja Soldan –näyttelyyn ja Tennispalatsissa esillä oleviin Helsingin taidemuseon näyttelyihin Hannes Heikura – Dark Zone ja Kultainen metsä. Suomi kutsuu näyttely hengästytti kuvapaljoudellaan, Heikura rauhoitti mielen ja metsäkuvat ihastuttivat, joskin henkinen väsymys tuppasi jo pintaan. Menomatkalla kävin nautiskelemassa Kaisaniemen puutarhan syreenien tuoksuista, josikaeaa, röyhyä, juliandea, siroa, villaa ja mitä niitä nyt sitten onkaan. Satakielikin heläytteli monipolvista lauluaan. Sama kierros täytyi tehdä myös palatessa. Valokuvaus ja siihen liittyvä puuhastelu on tällä hetkellä yksi mieliharrastuksistani. On sikäli jännää, että tavallinen harrastaja saattaa yltää loistolaukaisuun olematta alan oppinut. Sehän on nähty luontokuvapalkintoja jaettaessa. En minä mihinkään kilpailuihin tässä ole pyrkimässä, mutta harrastus on palkitseva, myös edistymismielessä. PowerPointteja olen tehnyt vanoista kuvista luokka- ja sukukokouksiin ja netissä tehtyjä kansioita alkaa olla jo melkoinen määrä. Eikä polun loppua näy, pikemminkin se vain levenee horisonttiin päästyään. Vanhat kuvat ovat ihania, niistä esimerkkinä alla kuva isoisästäni Juhanasta, se on aivan kuin maalaus.

Velipuolet tai serkukset, kumpikin oikea ilmaus, Heikki Aho (1895-1961) ja Björn Soldan (1902-1953), muodostivat tiiviin taiteilijakaksikon. He ovat olleet tavattoman ahkeria, on lehtikuvausta, mainoskuvia ja –filmejä ja kirjoja, kuvia siis joka lähtöön. Näyttelyn vitriineissä on mm. Suomen Kuvalehtiä ja useita kirjoja. Kuvia on valtavasti, ehkä juuri siksi kuvien kohteita ja ajankohtia ei oltu nimetty, mikä oli hienoinen puute. On luontoa, merta ja metsää, on kaupunkia, katuja ja rakennuksia, on ammatteja, maataloutta ja tehdastyötä ja urheilua ja tietysti perhettä ja muuta väkeä. Kuvakollaasit olivat mukavia, tosin osa kuvista on kovin pieniä. Kuvat ovat mustavalkoisia, ajankohta tuo niille erityistä nostalgista viehättävyyttä. Ateneumin sivuilla todetaan, että valokuvissa ja filmeissä on vaikutteita montaasielokuvasta ja Bauhausin kokeellisesta hengestä. Googlasin, että mitä se montaasielokuva oikein on. Kyse on ensisijaisesti leikkauksesta tyylillisenä elementtinä, mukana limittäisiä leikkauksia. Elokuvassa korostetaan kerronnallisuutta, ei ole yliluonnollisia tapahtumia, yksilöt ovat vähämerkityksellisiä, tapahtumien syynä ovat yhteiskunnalliset voimat ja henkilöhahmot ovat luokkansa edustajia. Alla kuva samoilta ajoilta kuin näyttelykuvien vanhimmat, keskellä äitini.

Filmin alueella miehet olivat pioneereja, niihin minulta menikin sitten melkoisesti aikaa. Eihän sille mitään mahda, että heti ensimmäinen filmi vuodelta 1939, Tervetuloa Lappiin, putkautti mieleen omat kokemukseni kaitafilmauksen saralla Tornion seminaarissa, oikein oppia siellä saatiin. Matkailufilmi Finland kallar Sibeliuksen musiikkeineen vuodelta 1936 oli hassun mahtipontinen. Siinä Suomi esitti parastaan, metsästä paperiksi, kalliosta koneiksi, savesta käyttöesineiksi. Seuraava filmin, Sireenien kukkiessa vuodelta 1941 mahtava ponnekkuus pakkasi ihan hymyilyttämään. Tottahan se oli siihen aikaan, että idästä, jonne sotapojat kuorma-autojen lavoilla sireeninkukat pyssyjen piipuissa lähtivät, ei mitään muuta hyvää tullut kuin auringonnousut. Pieniltä monitoreilta en enää jaksanut kovin pitkään filmeja katsella, vaikka esimerkiksi Arabian tehdasta kuvannut olisi saattanut olla kiintoisa. Hetken viivähdin monitorin edessä, jossa Ilse Werner niminen nainen lauloi ja vihelsi taitavasti, vuonna 1943. Viimeisessä huoneessa pyöri filmi Laulu meren kaupungista, tehty Helsingin 400-vuotisjuhliin. Kuvaus oli tavanomaista, mutta kuulokkeista kuuluva tumma Ella Erosen ääni oli kiehtova. Ilmeisesti filmimateriaali oli jotenkin muuttunut, koska valo paikoin loisti vihreänä, vaikka muutoin ei väriaikaan oltu vielä päästy. Omissa kuvissa siirryn nuoruuteeni, kuvassa olemme menossa Kalajoen hiekkasärkille senaikaisten varusteiden kera, minä keskellä.

Hannes Heikura on Suomen palkituin lehtikuvaaja. Hän jätti Helsingin Sanomat toukokuussa. Hän on se suohon vajoavan Mika Myllylän kuvaaja. Heikuran sanotaan kulkeneen omia latujaan ja yksinäisyys on hänen tavaramerkkinsä. Sitä ei voi olla huomaamatta näyttelyssä Dark Zone, eikä tummuutta. Seinät täyttyvät lähes mustilla kuvilla, joissa on joku yksittäinen vaalea kohde usein ihmishahmo, harvassa vaaleutta on enemmän. Huhtikuun Ylioppilaslehdessä oli Heikurasta hyvä haastattelu. Näyttelyn kuvat on otettu melko pieneltä alueelta keskikaupungilta ja ne on nimetty kuvauspaikan mukaan; katu, asema, Kamppi jne. Synkkyydestä huolimatta niissä on myös huumoria, esimerkiksi se Hesarissa (?) nähty kuva yksinäisestä miehestä kertakäyttögrillinsä kanssa vappuna Kaivopuistossa tai liukuportaat, joissa näkyy vain skinit otsatukka. Olikohan kuva lavastettu, vai mistä kuvaaja tiesi odottaa moista kuvaushetkeä. Satuin hetken kuulemaan oppaan selostusta. Hän mainitsi, että kuvaaja halusi sulautua ihmisjoukkoon ja kantoi kameraa kassissaan. Opas mainitsi myös, että hän kuvaa mielellään vettä, sumua, höyryä, savua ja senkaltaisia elementtejä. Kuvaajalla täytyy olla etukäteen mielikuva siitä, miltä kuva valmiina tulee näyttämään, niin kuin alhaalta kuvatun pulun profiili katon reunalla. Erityistä on tietysti valon käsittely, eihän tavan ihminen näe, miten valo käyttäytyy lopulta kuvassa. Vedokset ovat pigmenttivedoksia alumiinille, mitä se sitten tarkoittaakaan. Kaikin tavoin rauhoittava näyttely. Otan tähän omasta varastostani Tokoin rannan, siinä on mielestäni tyyni fiilinki ja ihana valo.

Kolmantena katsoin näyttelyn Kultainen metsä, joka on Ritva Kovalaisen ja Sanni Sepon valokuvista koottu. Virta oli jo melko vähissä, mutta nautin suuresti suomalaisista metsäkuvista, Japanissa otetut eivät niin kiehtoneet. Oman mökkimaaston ympäristössä on tullut samanlaisia fiiliksiä kuin näyttäisi olevat hakkuuaukioiden reunamilla istuvilla ihmisillä kuvissa Minun metsäni. Jos ihminen saa pahaa jälkeä aikaan, niin saa sitä itse luontokin. Edelleen mökin ympäristössä ihmetellään viimekesäisten myrskyjen jälkiä. Kuvia katsoessani jälleen ajattelin sitä valokuvataiteilijan ihmeellistä silmää, joka kykenee etukäteen kuvittelemaan, että sekavasta metsänreunamasta tulee ihana pari kolme metriä pitkä kuva taidegallerian seinälle. Naiset kuvaavat sekä yksittäisiä puita että metsiä, heillä on selvä sanoma. Kuvasarjassa Hiljaa huokuu korven honka näytetään luonnontilaisia metsiä eli niitä, jossa tavan kaupunkilainen pelkää, koska siellä on vaikea kulkea eikä puiden välissä ole avaraa tilaa. Aivan upea oli ison seinän kokoinen moniosainen kuvasarja puun rungoista läheltä kuvattuna. Sarjassa metsänhoidollisia toimenpiteitä näemme sitten karseita hakkuuaukioita, niitä kaikille tuttuja näkyjä teiden varsilta. Ilmakuvat osoittavat konkreettisesti, että työtä tehdään koneilla, syntyy tasaista jälkeä, luonnotonta, vaikka joissakin tapauksissa ilmasta katsoen esteettisesti kaunista.