Elämäni on yhtä lomaa, mutta voin silti kutsua teoksia Viimeinen mies ja Puolikas keltaista aurinkoa lomalukemiseksi. Viimeisen miehen on kirjoittanut Aravind Adiga ja Puolikkaan keltaista aurinkoa Chimamanda Ngozi Adichien. Adiga on intialainen ja Adichie nigeralainen, suomennokset Heikki Karjalaisen ja Sari Karhulahden. Kirjat luettuani hain kirjastosta jatkoksi Adigan Valkoisen tiikerin, suomentanut Tarja Teva ja Adichien Purpuranpunaisen hibiskuksen, suomentanut Kristiina Savikurki. Adichien teoksen Kotiinpalaajat saamiseen saattaa mennä aikaa, olen 16. varaaja ja Helmet-kirjastoissa vain yksi kappale tätä tänä vuonna suomeksi ilmestynyttä kirjaa. Kesälomille suositellaan dekkareita ja kevyttä lukemista. Sitä nämä kirjat eivät kylläkään ole, monessakaan mielessä. Viimeisessä miehessä on 577 sivua ja Puolikkaassa keltaista aurinkoa 605 sivua, toisissa kahdessa vähän yli 300 kummassakin. Kirjoissa on jännityksen ja tapahtumien kirjon ohella aimo annos yhteiskunnallisuutta. Hyvän kerronnan parissa viihtyy ja jännitys säilyy, joten loppuratkaisuja ei odota, vaan lukemisesta nauttii koko lukemisen ajan. Maailman epäoikeudenmukaisuus järkyttää, mutta samalla teoksissa on eräänlaista kerronnan kepeyttä. Adigan tekstiä synnyinmaastaan voisi sanoa jopa ironiseksi, vaihtelevasti lempeän ja raa’an huumorin sävyttämäksi. Eivät teokset ehkä maailmankirjallisuuteen jää, mutta kyllä niiden parissa viihtyy.

006-normal.jpg

Kirjailijat ovat nuoria, ilmenee kansiteksteistä. Adiga on syntynyt vuonna 1974 ja Adichie vuonna 1977. Koulutusta ja kokemusta he ovat kumpikin hankkineet ulkomailta. Adiga on käynyt koulunsa Australiassa ja opiskellut Columbian ja Oxfordin yliopistoissa, hän on toimittaja ja asuu jälleen Intiassa. Adichie asuu osan ajastaan Yhdysvalloissa, jossa hän on opiskellut kirjallisuutta ja Afrikan tutkimusta. Kansainvälinen kokemus näkyy teosten sisällöissä erityisesti uskontojen ja kulttuurien vertailuina. Kumpikin on kirjailijanuransa alussa, mutta ehtinyt jo tulla palkituiksi. Adigan esikoisteoksesta Valkoinen tiikeri ollaan tekemässä elokuvaa, siinä onkin selviä jännityselokuvan aineksia. Adichien Puolikkaan keltaista aurinkoa oikeudet on myyty 28 maahan, myös esikoisteos Purble Hibiscus on huomattu maailmanlaajuisesti. Kun tällaisia arvioita lukee itselle ennestään aivan tuntemattomista kirjailijoista, huomaa, miten ohut oma tietoisuus kuitenkin on, vaikka toisin välillä kuvittelisi.

Kirjat liikkuvat meille eksoottisissa maissa. Intia häilyy monen mielessä rauhaisan hindulaisuuden ja onnellisuuden kehtona ja syvästä Afrikasta on ainakin minulla edelleen mielessä Doris Lessingin hienot kuvaukset. Toisaalta köyhyys ja levottomuus leimaavat tämän päivän Intiaa ja Afrikan sodat eivät tunnu loppuvan. Viimeinen mies kuvaa oivallisesti Intian nykyaikaistumista ja kukapa ei muistaisi Puolikkaan keltaisen auringon kuvaamaa Biafran sotaa ja nälänhätää, joka ainakin minulle on yksi yhteiskunnallisen heräämisen merkittäviä kokemuksia. Valkoinen tiikeri on raaka kuvaus kahdesta Intiasta, Pimeästä ja Valkoisesta, palvelukulttuurista ja kastien ylittämisen mahdottomuudesta. Purppuranpunainen hibiskus on niinikään selkäpiitä karmiva kuvaus kristinuskoon kääntyneen opettajan perheeseensä kohdistavasta ylivallasta. Kirjoissa alkuperäiskulttuurin ja modernismin taistelu tulee konkreettisesti kuvatuiksi. Perinteiset tavat ja uskomukset ja niistä irrottautumisen vaikeus on kirjoissa kuvattu uskottavasti sisältä päin. Onko koulutus ja edistys hyvä vai paha? Erityisesti Puolikkaassa keltaista aurinkoa kipeä kysymys oikean puolen valitsemisesta etnisten ryhmien sodaksi äityvissä kiistoissa nousee esiin ja se, miten ystävyys joutuu koetukselle. Kirjojen peräkkäinen lukeminen valaisee hienosti sen, miten yhteiskunnalliseksi edistykseksi sanotut muutokset koettelevat lopulta ihmisiä samaan tapaan riippumatta siitä, missä maanosassa asut.

005-normal.jpg

Kirjoissa rikkaiden ja köyhien, Puolikkaassa keltaista aurinkoa mustien ja valkoisen välinen ja Purpuranpunaisessa hibiskuksessa eri uskontoryhmien välinen kitka suorastaan kirskuu hampaissa. Puolta on kuitenkin vaikea valita, on hyviä valkoisia mustien maassa, on pahoja kristittyjä pakanajumaliin uskovien joukossa, on hyviä ja pahoja isäntiä, samoin hyviä ja pahoja palvelijoita. Ahneus ei katso väriin eikä yhteiskuntaluokkaan. Viimeinen mies kuvaa sitä, miten rahaa tekevät grynderit aivan konkreettisesti jyräävät alleen yhden kerrostalon ja sen asukkaat. Jokaisen on allekirjoitettava sopimus ja näin muutama ihminen, lopulta vain yksi, pääsee sabotoimaan toisten toiveita. Oivallinen kuvaus on myös siinä mielessä, että grynderi saa ovelilla menettelyillään kerrostalon asukkaat sotaan tosiaan vastaan. Kateus on tappava voima. Grynderin ja hänen edusmiehensä tarvitsee vain katsoa päältä, kun ihmiset raatelevat toisiaan tajuamatta edes itse, mitkä mekanismit ovat heidät tähän tilanteeseen johtaneet. Kyllähän Viimeisessä miehessä nousee myös kysymys, taisteleeko viimeinen mies itsekkyydestä ja haluttomuudesta muuttua, vai epäitsekkäästi muidenkin puolesta. Sekä grynderi että asukkaat voivat pukea itsekkäät aikomuksensa ”hyvän pukuun”, näin aina.

Adigan esikoisessa Valkoisessa tiikerissä on niini kään kyse Intian kastien eroista ja mahdottomuudesta muuttaa tilannetta. ”- elämään ikuisessa orjuudessa, niin lujassa orjuudessa, että jos orjan käteen panee vapauden avaimen, tämä heittää sen takaisin ja kiroaa päälle.” Eletään saalistajana ja saaliina, isäntänä ja palvelijana, kiristys on kipeä osa kummankin ryhmän elämää, siihen opetetaan, siihen kasvetaan jo aivan pienestä. Kirjailija antaa Intiasta todella lohduttoman kuvan. Jos palvelijoiden ”kanahäkeissä” eläminen on lähestulkoon mahdotonta, ei elämä ole kummoista rikkaillakaan ikuisen lahjomiskierteen sisällä. En oikein pitänyt kirjailijan ratkaisua pukea sanottavansa kiinalaiselle lähetettyjen kirjeiden muotoon hyvänä. Odotin koko ajan jonkinlaisia perusteluja menettelylle, mutta niitä ei tullut.

004-normal.jpg

Puolikas keltaista aurinkoa on minulle ensi sijaisesti rakkauden ja kiintymyksen kuvaus ja kuvaus siitä, miten näille tunteille käy ääriolosuhteissa. Se on sisältä päin kerrottu kuvaus Nigerian etnisistä taisteluista ja Biafran sodasta. Keskiössä on rikas perhe, jonka kaksostyttäristä toinen rakastuu kiihkomieliseen yliopistonopettajaan ja toinen, isänsä perässä liike-elämään mennyt, valkoiseen ihanteelliseen englantilaiseen. Mukana kuvauksessa liikkuu sitten laaja joukko sukulaisia ja ystäviä. Palvelijoiden kiinteä osuus afrikkalaista kulttuuria on mainiosti kuvattu, samoin palveluspojan kiintymys isäntäperheeseensä. Purppuranpunaisessa hibiskuksessa kirjailija siirtyy niin ikään kiinnostavaan aiheeseen, lähetystyön tuloksena kristityksi siirtyneen opettajan perheen kuvaukseen. Nigerian yhteiskunnallinen tilanne väijyy tässäkin teoksessa taustalla. Miten elää oikein? Kirjan sanoma isän vaatimuksista lapsiaan kohtaan laajenee mielessäni  Arfikan rajojen ulkopuolelle. Rakkaudesta on kyse tässäkin kirjassa ja siitä, mitä isä rakkauden nimissä tekee. Adichie saa perusilmeeltään murheelliseen teokseensa punotuksi runsaasti kauniita kohtauksia ja teoksen loppuratkaisusta huolimatta jonkinlainen toivo paremmasta jää elämään.

Menneisyys kasvaa, vaikka tulevaisuutta ei olisi, jotenkin noin sanoo Aravind Adiga. Oivallisesti sanottu.