Matkan tarjoaa Eero Tarasti novellikokoelmassaan Musiikki ja humanismi. Suomen saloilta Pariisin salonkeihin. Esseitä vuosilta 2003-2013. Alkuun ollaan Suomessa, sitten Saksassa, yhden esseen verran Italiassa, jatketaan Ranskaan, tullaan Eurooppaan (?) ja lopussa kokoelma esseitä otsikolla Kohti Bildungia. Pääosa esseistä koskee musiikkia, semiotiikka on vahvasti mukana, mutta on joukossa useita yleisiä humanistisiksi miellettäviä kirjoituksia ja filosofisia pohdintoja. Heti tunnustan, että kirja oli minulle paikoin vaikea, erityisesti syvällisten musiikkianalyysien vuoksi. Siinä toisaalta piilee yksi teoksen viehätyksistä, keskellä mutkikkaita musiikkiesseitä kohtaat helppotajuisia tekstejä, joita kuvittelet ymmärtävästi ja tekstejä, joiden aihe on aivan joku muu kuin musiikki. Teoksessa törmää myös ranskankielisiin sitaatteihin, joita ei ole käännetty. Jokainenhan ranskaa osaa!? Vaasan aikoinani järjestimme yhden kauppatieteen professorin kanssa kulttuuria koskevan luentosarjan. Tarasti oli paikalla, esitelmöi ja konkretisoi esitystään soittamalla. Se on yksi hänen mieliesiintymistavoistaan ja olikin mielenkiintoista.

001-normal.jpg

Kirja alkaa Paciuksesta ja Maamme-laulusta, kuinkas muuten. Minulle tuntematonta oli, että Klemetti on väittänyt Maamme-laulun taustalla olevan saksalaisen pilalaulun. Säveltäjätkään eivät siis ole vaikka keskinäistä kateutta. Maamme-laulun ohella suomalaiseen identiteettiin kuuluu Sibeliuksen Finlandia. ”Ne ovat ikonejamme, vahvoilla tunteilla, muistoilla ja mielikuvilla ladattuja”, sanoo Tarasti. Molemmat ovat kuitenkin syntyneet tilapäissävellyksinä, Paciuksen hymni ylioppilaiden kevätjuhlaan 1848 ja Sibeliuksen sävelmä osana kuvaelmamusiikkia patrioottiseen tilaisuuteen Ruotsalaisessa teatterissa 1889. Kirjan alkupuolen kolme esseetä käsittelevät Sibeliusta. Tawastjernahan on tunnettu Sibelius-tutkimuksesta niin pitkälle, että Tarasti nimeää hänet eräänlaiseksi vara-Sibeliukseksi ja hän kertoo pitkään, mihin Tawastjernan suosio luennoitsijana perustuu. Sibeliuksen musiikkia on totuttu pitämään suomalaisena ja me kuulemme sinfonioissa ikihonkain huminaa, joutsenten tuuttausta ja kiurun laulua peltojen yllä. Tarasti pohtii teoreettisemmin, että ”suomalaisuus” perustuu Sibeliuksen melodianmuodostuksen arkaaisiin kerrostumiin ja niiden suoraan yhteyteen runonlauluun ja siihen perustuvaan rotaatiotekniikkaan, jossa samaa sävelmää toistetaan loputtomasti sitä kierrättäen. Tarasti pohtii myös sitä, ketä säveltäjiä on jäänyt Sibeliuksen suuren suosion vuoksi varjoon.

Sitten onkin yhtäkkiä essee Kohtalona Suomi – analyysi erään kansakunnan kehityksestä, kun oli pitkään jo puhuttu musiikista. Nämä tavallaan humanismin alaan sisällytettävät esseet ovat kiinnostavia löytöjä.  Mikä suomalaista identiteetinmuodostusta uhkaa, pohtii Tarasti. ”Suomalainen idolinmuodostus kumpuaa siitä uhasta tai uhan tunteesta, joka kohdistuu tuntemattomaan, pelottavaan kohtaloon globaalin uusliberalistisen maailmanjärjestyksen edessä.” Eurooppaan siirryttyä esseet Eurooppalaisista hyveistä ja Euroopan ideaa etsimässä olivat kiinnostavia pohdinnan laajennuksia musiikkitieteilijälle. Pohdiskelinhan minä välillä, että tässä taitaakin olla laaja-alainen professori, joka kirjoittelee vähän kaikesta, minun näkökulmastani vielä aivan asiantuntevasti. Paitsi olisi hän saanut ottaa nuorempia kasvatustieteilijöitä siteerattavakseen. Onko Venäjä Eurooppaa? Tätä pohtii Tarasti eräässä esseessään. Kumpaan suuntaan vaikutukset Venäjän ja Suomen välillä ovat kulkeneet? ”Suomalaisugrilainen vaikutus Venäjän musiikkiin on pitkä ja moninainen”, olemmeko tulleet tätä ajatelleeksi? ”Venäläiset mielellään näkivät Suomen osana imperiumiaan. Heille Sibelius ei ollut muuta kuin pietarilainen säveltäjä (ajatellen Sibeliuksen Tshaikovski-vaikutteita), joka nyt sattui asumaan Järvenpäässä.” Emme ole tainneet tulla näin ajatelleeksi, tällaisia mielenkiintoisia ajatuskulmia Tarasti valottaa.

002-normal.jpg

Musiikissa oppilas-opettaja-traditio on Tarastin näkemyksen mukaan tärkeämpi kuin muissa taiteissa, minkä kyllä huomaa konserttien taiteilijaesittelyitä lukiessa. ”Tärkeitä musiikissa ovat opettajien ”sukupuut”, ehkä vielä olennaisempaa kuin säveltämisessä se on esittävän taiteen alalla, jossa aina ensimmäiseksi kysytään, kenellä taiteilija oli opiskellut. Sibeliuksella ei ollut oppilaita, mutta hän opetti esimerkin voimalla.” Pitkä essee Musiikki Suomessa ja Suomi musiikissa on hyvin informatiivinen ja avarsi minun tietoisuuttani paljon. Usein konsertissa, erityisesti ns. uuden musiikin konserteissa kiemurtelee koska, ei koe ymmärtävänsä musiikkia. Suomessa Viitasaarellakin käynyt amerikkalainen John Cage on sanonut, ettei musiikissa ole mitään oikeaa ”ymmärtämistä”. Lohdullista. Olenhan minäkin Kuhmossa Cageni kuunnellut, konsertissa ei oikein tiennyt, mitä se muusikko siellä flyygelin sisällä oikein tekee. Tarasti väläytti myös ”ITE-musiikkia” eli että nykyisin tietokoneella kuka tahansa voi ”säveltää”. Säveltämisellä ei enää ole yhtä oikeata kielioppia. Näinhän se on muillakin taiteen aloilla, julkaistaan omakustanteita, tehdään valokuvakirjoja ja ainahan on laulettu ihan vain toisten iloksi ja maalattu omaksi iloksi.  Kukapas tässä on oikea henkilö sanomaan, mitä ite-taidetta ei saisi harrastaa.

Sitten hämmennyin, miksi Mannerheim? Mutta kaiketi esseekokoelmaan voi sisällyttää, mitä kirjoittaja ja kustantaja haluavat. Kyse ei ole siitä, että essee olisi huono, se vain jotenkin yllättää musiikin seassa. Esseen Mariinskin merkitys Mikkelille tulkitsin vanhan miehen muisteloiksi, vai olisiko se enemmän semiotiikkaa, sitä kun en taas ymmärrä. Samoin yllätti essee Kahvinjuojaeukot ja  lyhyt essee Leiviskän arkkitehtuurista. Enemmän pidin pitkistä, kuin näistä lyhyistä. Olisikohan ne tarkoitettu kevennyksiksi raskaan musiikkitietouden lomassa, niiden jälkeenhän siirrytään raskaan sarjan musiikkitietoutta käsitteleviin eri maita koskeviin esseisiin. Oli nautinnollista lukea esseetä Proust ja kadotettu aika, vaikka omasta Kadonnutta aikaa etsimässä –teoskokonaisuuden lukemisesta on jo aikaa. Musiikki kun on Tarastin näkemyksen mukaan läsnä eri tavoilla ja tasoilla tässä teoksessa, eikä Proust tee virheitä musiikista kirjoittaessaan. ”Hän käsittelee henkilöitään kuin johtoaiheita ja antaa musiikillisen muoto- ja aikatajun ohjata myös kaunokirjallisen teoksen hahmottumista lukijoiden mielissä.”

Tarasti suhtautuu hyvin turhautuneesti nykyiseen yliopistolaitokseen. Sen sijaan hän antaa tunnustusta Sibelius-Akatemian rehtorille Ellen Urholle hänen koulutuksen kehittämistoimistaan. Se, että meillä valmistutaan maistereiksi ja tohtoreiksi, on nostanut muusikon ammatin asemaa, joka Suomessa on arvostetumpi kuin muissa Euroopan maissa. Tiede pelastajana on humanistin turhautunut puheenvuoro. Kuten arvata saattaa, humanismin asema ei Tarastin mielestä ole hyvä nykyisessä ”ydinosaamiseen” keskittyvässä tehokkuusajatteluun keskittyvässä yliopistossa. Ydinosaaminen on Tarastin mielestä toinen termi itseensä käpertymiselle. Tarastin hellimä idea Suomen yliopistosta tuli esiin semiotiikkaa käsittelevässä esseessä. ”Minkä takia jo pelkät ilmaisut ”elämysteollisuus” ja ”sisältöjen tuottaminen” aiheuttavat useimmissa enemmän tai vähemmän torjuntareaktion”, kysyy Tarasti käsitellessään käsitettä elämys esseessä Ludvig II:n linnat. Tämä oli opettavainen semiotiikan ymmärtämisen kannalta. Minut se sai hankkimaan kirjastosta Tarastin kirjan Johdatusta semiotiikkaan. Olin jopa kuvitellut ryhtyväni opiskelemaan semiotiikkaa, mutta kyllä johdatus pudotti minut maan pinnalle. Toisaalta taiteen merkkijärjestelmään tutustumisessa olisi jotain hyvin kiintoisaa. Ehkä minun on lainattava joku toinen opus. Tarastin mielestä semiotiikka ei ole saanut yliopistoissa sille kuuluvaa paikkaa, vaikka se on rikastuttanut useita tieteenaloja. ”Ovatko kiitollisuus, kunnioitus ja uskollisuus liian monimutkaisia ja vaativia suomalaisille”, kysyy Tarasti käsitellessään semiootikkojen saamaa kohtelua yliopistoissa.

004-normal.jpg

Onhan Tarastissa aimo annos elitismiä, hän tuntee hyveet ja hienot tavat. ”On keskusteltava tai puhuttava, jos ei muuta niin vaikka lueteltava viikonpäiviä”, sanoo Tarasti päivällispöydän seurustelutavoista tilanteessa, jossa on istutettu pahimman vihamiehen viereen. Huumorintajuton Tarasti ei ole. Se käy hyvin ilmi esseessä Käsityön autuus –kehon, identiteetin ja perinteen kohtaamisia hänen kirjoittaessa pitkään reseptien menneestä maailmasta. Opin, että valkuaisvaahtoa vatkatessa ei vispilää saa puhdistaa kopauttamalla vuoan kylkeen vaahdon irrottamiseksi, koska silloin vaahto lässähtää. Itseironiaakin hän viljelee puhuessaan professoreista, oppineista kaikessa yksinkertaisuudessaan. Ironinen semiootikko toteaa taas, että ”luulisi, että semiootikko tästä (viestinnän tietokoneistumisesta) iloitsisi, kun kaikesta on tullut vain merkkiä ja pelkkää merkkiä.” Tasa-arvon historian tajua Tarasti osoittaa käyttäessään käsitettä tiede-ihminen tai –nainen.

 Tähän olisi voinut koota enemmänkin kommentointia Tarastin mainiosta esseekokoelmasta, aineistoa on. Esseiden lopussa on luetteloituna valtaisa määrä kirjallisuutta, jos kiinnostusta riittää, siitä aukeaa tie musiikkitietouden laajentamiseen. Koska kirja on kokoelma osittain aiemmin kirjoitetuista esseistä, ei toistoa voi välttää. Eipä se pahemmin haitannut. Silmään pisti myös muutama kielellinen lipsahdus, joita ei voi pistää tyylin piikkiin.