Helsingissä taidenäyttelyitä on jokaiseen makuun. Tekniikkaan suuntautunut voi mennä Amos Andersonin ensimmäiseen kerrokseen katsomaan JeanTinguelyn ihmeellisiä koneteoksia (alla esimerkki).  Pari kerrosta ylempänä on perinteisempää kuvataidetta, jolla on kuitenkin selkeä teema – työ. Helsingin Taidehallissa oleva Heli Ryhäsen näyttely pakottaa pohtimaan sitä, mikä ero on käsityötaiteella ja kuvanveistotaiteella. Samalla näyttely hätkähdyttää kantaaottavuudellaan. Ihmisen vastuun pohdintaan pakottaa myös Kiasman Alfredo Jaarin näyttely, jossa on paljon valokuvia, mutta myös installaatioita. Helsingin taidemuseossa Tennispalatsissa on esillä Charles Chaplinin elokuvia, Maaria Wirkkalan monitulkintaista taidetta ja usean kuvataiteilijan yksinäisyyden olemusta kuvaava näyttely. Gallerioista useimmin vierailen Anhavassa, Contemporaryssa, Forsblomilla ja Sculptorissa. Niissä olisi nähtävillä Egil Saebjörnssonia, Jukka Rusasta, Mariko Moria, Hannu Väisästä ja Sampo Malinia, siis merkittäviä nykytaiteilijoita kaikki. Gallerioita on ylipäätään niin paljon, että jätän suosiolla galleriat tämän jutun ulkopuolelle. Perinteisin tämän hetken näyttelyistä lienee Ateneumin retrospektiivinen Tove Janssonin näyttely. Näyttely laajenee muumimaailmaan, mikä on tietysti lapsikatsojien kannalta hienoa.

Jean%20Tinguely%20%2811%29-normal.jpg

Monesti olemme kuulleet taiteilijoiden itsensä sanovan, että taiteella voidaan vaikuttaa ja sillä voidaan muuttaa maailmaa. En ole taideasiantuntija, mutta voisin heittää ilmaan väitteen, että yhteiskunnallisinta on taide ollut sosialistimaissa. Ensimmäistä kertaa Viron Kumussa käydessäni tämä sosialistinen taide valtaisine työn kuvineen suorastaan lamaannutti. Se oli masentavaa. Meillä moderneista yhteiskunnallisista taiteilijoista voisi esiin nostaa Teemu Mäen, jonka videoteoksen Sex and Death kissantappokohtaus kiellettiin pitämästä esillä. En tosin kykene sanomaan, pyrkikö Mäki johonkin muuhun kuin vain hätkähdyttämään. Usea tuomitsi, vaikka vain harva on koko teosta ylipäätään nähnyt. Voidaanhan teatteriesityksiäkin leimata mahdottomiksi näkemättä niitä. Järkyttävin taidekokemus minulla on ollut täytetyn kissan näkeminen kauan sitten Mäntän kuvataideviikolla. Näyttelyn katsominen jäi siihen, poistuin etova tunne mahassani ja jatkoin matkaani. Muutenkin se näyttely oli todella omalaatuinen, näyttelytilana oli tyhjä kerrostalo, josta jokainen taiteilija oli saanut huoneen. Yksi huone oli vuorattu pumpulilla. Vaikka en enää muista taiteilijoita, on pakko sanoa, että sen näyttelyn muistan. Se siis vaikutti minuun, järkytti suorastaan. Näyttää olevan niin, että järkyttävä kokemus jää paremmin mieleen kuin hurmioitunut. Vai onko niin, etten ole todella koskaan hurmioitunut taidenäyttelyssä näkemästäni. Tarkemmin ajatellen, olen kyllä, esimerkiksi Helene Schjerfbeckin isosta näyttelystä Ateneumissa tai  Subodh Guptan metalliteoksista Sara Hildénillä Tampereella tai Ars 11 –näyttelyn Afrikka-teoksista tai Kaarina Kakkosen miesten paidoista Tuomiokirkon portailla.

Juho%20Rissanen%20Lastaajat%20ja%20Tuomo

Jussi%20Valtakari%20Jos%20vituttaa%2C%20

Amos Andersonin työ näyttely yritti ilmeisesti opettaa katsojaa oivaltamaan työn uudistuneita muotoja. Katsojalle näytetään, että feissaaminenkin on työtä, samoin taiteilijan mallina istuminen. Todella laajaa työn merkitystä on haettava Helsingin kaupunginhallitusta kuvaavasta valokuvasta tai Urho Kekkosen aikaisen Keskiviikkoseuran osallistujia kuvaavasta maalauksesta. Näyttelyssä rinnastetaan vanha tehdastyö tämän päivän työhön esittämällä rinnan Juho Rissasen lastaajat ja Tuomo Mallisen valokuva Pauligin kahvivarasto (yllä). Äiti-lapsi kuvilla halutaan varmaankin sanoa, että lasten hoitaminen on sekin työtä, mikä sinänsä on hieno ajatus kuraattorilta. Pidän näyttelyä idealtaan hyvänä, mutta kokonaisuus jotenkin laimeaksi. Kuraattorilla on tietysti haastava tehtävä tietää etukäteen, millainen kokoelma etukäteen määrätyn teeman teoksia on ylipäätään löydettävissä. Yllä lisäksi yleiskuva näyttelystä, etualalla Jussi Valtakarin Jos vituttaa, paina V.

Heli%20Ryh%C3%A4nen%20%282%29-normal.jpg

Heli%20Ryh%C3%A4nen%20Plan%20B-normal.jp

Kulutuskriittistä taidetta näkee itse asiassa melko usein. Sellainen on parhaillaan Heli Ryhäsen näyttely Helsingin Taidehallissa, Ryhänen on taidehallin vuoden taiteilija. Menin näyttelyyn kierrettyäni kuvaamassa heräävää kevättä Töölönlahden ympäristössä. Roskavuori hallin suurimmassa korkeassa salissa löi silmille. Muovissa kahlaavat ihmiset teoksessa Maisema (yllä, osa) toivat mieleen Pieter Hugon valokuvat elektroniikkajätettä Ecuadorin kaatopaikoilta keräävistä lapsista Ars 11 –näyttelyssä Kiasmassa. Näyttely muistutti merien valtavista muovipussilautoista, olihan Ryhänen tehnyt roska-aalloille veneitä. Ryhäsen yrittää herättää meitä näkemään myös erilaisuutta, vanhuutta ja kuolemaa ja onnistuukin siinä varsin hyvin. Huumoriakin on mukana, sellaisena näen yllä olevan teoksen Plan B. Hän on esiintynyt taidehallissa aiemminkin, silloin häneltä oli esillä mm. keinussa istuva valtaisa mieshahmo. ”Se tarvitsee vauhtia”, sanoi pieni sukulaistyttöni. Teoksella oli häneen siis selvä aktiviteettivaikutus. Ryhäsen teokset pakottavat miettimään myös taiteen olemusta. Naiset ovat kautta vuosikymmenten tehneet käsillään kaikenlaista. Milloin heidän työnsä tulokset muuttuivat käsityöstä taidekäsityöksi ja taiteeksi, en tiedä. Näyttely on koskettava, vaikka kaikki teokset eivät minulle auenneetkaan. Alla kylmyyttä kuvaava havahduttava teos Kylmä talvi.

Heli%20Ryh%C3%A4nen%2C%20Kylm%C3%A4%20ta

On myös taidetta, jossa ihmisiin pyritään vaikuttamaan osallistamalla heitä. Uskon, että olisi ollut mieleenpainuva kokemus olla mukana Tellervo Kalleisen ja Oliver Kochta-Kalleisen Valituskuoro –teoksessa. Taiteilijapariskunta sai tämän vuoden Ars Fenica –palkinnon videoteoksestaan, joka on parhaillaan nähtävissä Kiasma Hits –näyttelyssä. Videoissa kuvatut ihmiset pääsevät itse osallistumaan, esimerkiksi nyt nähtävässä Archipelago Science Fiction teoksessa saaristolaiset kuvaavat kotipaikkakuntansa tulevaisuutta. Myönnän, että idea on hieno, mutta teos ei koskettanut minua. Ehkä taidetta katsoessani yritän pohtia että, mikä tässä nyt oikein on sitä taidetta, kykenemättä kokemaan taideteosta kokonaisuutena. Teos on taidetta, jos tekijä niin katsoo. Kanadalainen arkkitehti Paul London sanoi äskettäin televisiossa suomen betonilähiöitä kierrettyään, että päämäärätön kävelykin voi olla taidetta.

Alfredo%20Jaar%2C%20Lament%20of...%20%28

Alfredo Jaarin näyttelyssä Kiasmassa on yksi tällainen ”kävelemällä koettava teos”. Pimeän käytävän seinällä on kolme kirjoitusta, tarinaa. Yksi kertoo Nelson Mandelasta. Kulman takaa käännytään uuteen pimeään käytävään. Sitä seuraavan käännöksen jälkeen odottaakin yllätys, betonilattiainen tyhjä huone, jonka yksi seinä on kirkkaasti valaistu (yllä). Suorastaan hätkähdyttävä kokemus. Olen käynyt Robben Islandilla Mandelan vankilassa, kokemusta ei unohda. On aivan käsittämätöntä, miten siellä kolkossa sellissä ja paahtavassa auringossa voi ylipäätään selvitä hengissä. Tämä oli yksi Jaarin vaikuttavimmista töistä. Kerrotaan, että kalkin sokaiseva valo vei häneltä kyvyn itkeä. Mielestäni näyttely oli hieman hajanainen ja töiden erilaisuuden vuoksi siihen oli vaikea keskittyä. Saattaa olla myös tilapäinen kokemus. Muilla töillään Jaar ei saa aikaan Mandelan sellin tapaista syvää kokemusta, vaikka valtaisa passikasakin on kokemus sinänsä. Taiteen kokemisessa varmasti merkitsee myös katsojan teokseen liittämät aiemmat kokemukset. Vietnamin sodan innoittama teos (alla) ei järkyttänyt samassa määrin, katselin sitä vailla omakohtaista muuta työn sisältöön liittyvää tunnetilaa.

Kiasma%20%282%29-normal.jpg

Pidän Kiasmasta rakennuksena ja siksi kuvaan joka käynnilläni näkymiä sisätiloista ja ikkunoista ulos. Liitän ylle yhden viime käyntini otoksista.