Tampereella käyntiin on aina yhdistettävä kuvataidetta. Ainakin on katsastettava, mitä Sara Hildénillä on esillä. Taivalsimme Paulan kanssa sinne yli 20. asteen pakkasessa, rantamaisema oli jumalaisen kaunis. Paulaa tuskastuttaa se, että kaupunki havittelee tonttia joko huvipuiston laajentamiselle tai asuinrakentamiselle. Todella sääli, jos niin käy. Museossa esitettävä taide pääsee isojen järvelle ja puistoon avautuvien ikkunoiden kautta hengittämään avaraa ilmaa ja taideteoksiin tulee sitä kautta lisää hohtoa.


Museossa katsoimme intialaisen Subohd Guptan näyttelyn, joka olikin todella mielenkiintoinen. Elähdyttävä suorastaan! Vai sanoisiko modernisti, että voimauttava kokemus? Lukija on varmaan nähnyt jossain lehdessä teräsastioista koottujen valtavankokoisen munien kokoelman, joiden yläpuolella roikkuu viisi kristallikruunua. Useimmat teoksista olivat hämmentäviä, oikeita esineitä, vain uudesta materiaalista rakennettuja ja useat isoihin asetelmiin koottuja. Marmorinen aidonkokoinen tynnyri, marmorisia astioita, iso pöydällinen teräskattiloita ja –pääläreitä, teräksisiä tuoleja, marmorisia mangoja laatikoissa ompelukoneen päällä, mutta myös öljyväritöitä astioista ja ruoka-asetelmista, kolme kultaiseksi maalattua polkupyörää, alumiininen oikeankokoinen auto. Teräskattila-asetelman sähköinen järjestelmä oli rikki, niin että emme nähneet liikkuvaa ”kaupunkia” joka niistä muodostuu. Muistuttivat jotenkin Tony Craggia, jonka muistaakseni olen nähnyt myös Hildénillä. Gupta (s. 1964) on yksi tämän hetken kirkkaimpia nykytaiteen tähdistä. Esitelipareessa sanotaan, että ”arkipäiväiset esineet toimivat pelkistettyinä koodeina ja ilmaisevat monimutkaisista taloudellisista ja kulttuurisista tilanteista nyky-Intiassa”. Usein ennenkin on taidenäyttelyissä voinut kohdata tuttuja esineitä, tässä niihin tuli uutta hohtoa siitä, että ne oli rakennettu eri materiaalista kuin alkuperäiset. Teokset oli asetettu hyvin väljästi, joten kuhunkin saattoi keskittyä kunnolla toisten kurkkimatta samaan näkökenttään. Katsoimme myös hänen kaksi videotaan. Toinen oli yltä päältä mutaisen miehen peseytyminen suihkussa väärinpäin kelattuna. Oikeastaan ihan mainio, voisihan siihen mudan vähittäiseen leviämiseen iholle symboliikkaakin rakennella. Toisessa videossa astiat lentelivät pöydältä ja muodostivat ilmassa kuvioita, joita oli öljytöissä toistettu. Täältä niitä teoksia löytyy vaikka millä mitalla. Omia kuviani on täällä. (Osan kuvista järjestelmä hylkäsi ilmoittaen niiden olevan liian suuria.) ”Ruokailuvälineet teoksissani ovat aina tyhjiä … vain täynnä itseään … se muistuttaa siitä, että monilla ihmisillä on edelleen edessään tyhjä lautanen”. sanoo Gupta itse.

Katsoimme myös Tampereen taidemuseossa vuoden nuoren taiteilijan Anna Tuorin (s. 1976) näyttelyn, olimme äänestäneet häntä aikoinaan Kiasmassa. Aamun Hesarin Kaisa Heinänen oli otsikoinut juttunsa ”Tuori maalaa rankkaa taidetta”. En käyttäisi sanaa rankka, kiinnostavaa se kyllä on ja erityisen kiinnostavaa oli katsoa, miten uusimmat maalaukset poikkesivat muutaman vuoden takaisista. Kokoa oli tullut lisää, enemmän abstraktisuutta ja vihjailevuutta, vedot oli tehty isolla pensselillä usein samanaikaisin värein (niin oletimme). Kuvista löytyi tarkkaan katsomalla ihmishahmoja ja –kasvoja, varmaan osan kuvioista tulkitsimme kasvoiksi niiden olematta sitä. Heinänen kertoo ”kuvien viittaavan unien, satujen ja trillerien maailmaan”. Kysymyksiä niiden edessä tulee esitetyksi enemmän kuin tulkintaa. Kasvojen tilalla on usein valoläiskäys, joten ihmisten ilmeet eivät auta yhtään tulkinnassa. Pitääkö aina yrittää tulkita? Jos vain käyttäisi facebookkien tapaa osoittaa tykkäämistään peukalon asennolla. Väriskaala oli hyvin vaihteleva, ruskeista ja tummansinisistä vaaleisiin, harmaisiin ja pinkkeihin. Aivan uusimpia löytyy myös tältä sivulta. Kuriositeettina mainittakoon, että alakerrassa kolme maalausta oli asetettu lähes piiloon yhden pylvään päähän. Löytämisen iloahan siinä tunsi. Omat kuvani ovat täällä. Alla Husbabye, the Night is Coming.

Muistelen vielä tässä DocPoint –festareilla katsomaani filmiä, johon Helga minut houkutteli. Katsoimme Sophie Fiennesin taiteilija Anselm Kieferistä tekemän filmin Over Your Cities Grass Will Grow. Elokuva alkoi pitkillä, hitailla ja huimaavilla kuvilla vaikeasti määriteltävästä taiteesta. Ohjelmasta katsoin myöhemmin, että musiikki oli György Ligetin, hienotunnelmaista joka tapauksessa. Helga tunsi taiteilijan, minulle hän oli tietysti uppo outo. Taiteilija oli ostanut Etelä-Ranskasta vanhan silkkitehtaan, jonka saleissa massiivisen isokokoista taidetta tehtiin murskaamalla sementtimateriaalia kaivinkoneilla, sulattamalla terästä polttolampulla ja roiskimalla avustajien kanssa maalia ämpäreillä valtaville alustoille. Kaivetaan tunneleita ja kootaan hajotettujen rakennusten huoneita torneiksi. Tunnelma on poikkeuksellinen – taidetta tehdään hyvin fyysisesti, kuin rakennustyömaalla, ja työ itsessään nivoutuu osaksi teoksia. Töitä katsoi samanaikaisesti sekä taideteoksina että videoina taideteosten tekemisestä, joissa haalaripukuiset miehet luontevasti näyttelivät. Tuloksena on elävä, kiehtova ja paikoin hyvin synkkä maailma. Välillä kamera liikkuu kuvattavissa kohteissa niin, että syntyy vaikutelma kuin koko elokuvasali liikkuisi. Kiinnostavaa. Helga mainitsi, että taide on hyvin poliittista, hän ottaa kantaa mm. holocaustiin, mikä kävikin sitten ilmi vieraillessani Wikipediassa.  Mielenkiintoista oli, miten kiinnostavan värimaailman tuollaisesta rikotusta tehdasrakennuksesta saadut taideteokset muodostavat. Olisi mielenkiintoista kokea livetunnelma teosten edessä. Elokuvahan mahdollisti teosten katsomisen riittävän kaukaa ja kokonaisuuksina. Jos kiinnostaa, katso tämä. Alla Guptan Kotelo.

Pitihän sitä taannoin Suomen Pankin taidettakin käydä ihmettelemässä. Enemmän sinne veti itse rakennus kuin varsinainen taide. Netissäkin saattoi taidetta tarkastella. Juho Rissasen lasimaalaukset isossa portaikkotilassa vuodelta 1933 olivat komeita, Lennart Segerstrålen freskot Suomi herää ja Suomi rakentaa vuodelta 1943 olivat nettikuvissa kirkkaampia kuin todellisuudessa.

Pankkisalin Dora Jungin Kultakanta ja Kuparikanta abstraktit pellavakudonnaiset oli sovittuun tilaan kudottu, olivat todella kauniita, sointuvia värejä minun makuuni. Myös Eva Anttilan Työ ja elämä oli kaunis kudonnainen ja kuvasi erilaisia suomalaisia elämänympäristöjä. Jännittävää, miten Akseli Gallen-Kallelan Aino –triptyykin (vuodelta 1889) näkeminen sävähdytti siksi, että se on aito Gallen-Kallela, ei niinkään kauneutensa vuoksi. Alla Tuorin Under Milkwood.

 

Netissä näkyy enemmän saleja, kuvia oli tavan kansaa varten koottu suureen edustustilaan. Taiteilijoissa oli paljon tuttuja kultakaudelta, esimerkiksi Albert Edelfeltin Pariisilainen malli ja Helene Schjerfbeckin omakuva. Mukana oli Tapperilta yksi harmaasävyinen, oli yksi Pekka Halonen, yksi Jalmari Ruokokoski ja Ulla Rantanen, yksi Emilie Lundahl, Marjatta Tapiola ja Marika Mäkelä, useampi Juhani Linnovaara. Oli pari kappaletta Tapio Wirkkala ja samoin kaksi Laila Pullista ja yksi Kari Juva ja Kimmo Kaivanto. Useimmat taiteilijat olivat jo asemansa vakiinnuttaneita, mukana ei ollut oikeastaan lainkaan vieraampaa nykytaidetta. Nähty kokoelma oli sirpaleinen, eräs oppaista sanoihin, ettei hankinnoilla ole oikeastaan mitään linjaa. Pääjohtajien muotokuvakokoelma oli kiinnostava sarja erilaisia tyylejä. Markku Kolehmainen oli maalannut Matti Vanhalan valokuvasta hänen kuolemansa jälkeen, jotenkin pliisu ja säikähtäneen näköinen kuva. Erityisesti pidin Marjatta Tapiolan Sirkka Hämäläisestä, samalla herkkä ja vahva ja Tapani Raittilan Mauno Koivisto oli hyvä, jollain tapaa robusti. Tietysti Unto Koistisen Klaus Waris oli hieno, Koistista oli näytillä viisi muutakin maalausta. Ei Birger Selinin värikäs Sakari Tuomiojakaan hassumpi ollut. Pankilla on ryhmä, joka valmistelee hankinnat, mutta pääjohtajan kanta painaa paljon. Pääjohtaja oli ottamassa väkeä vastaan juuri silloin, kun menin sisään. Oli kuulemma odottanut juuri meitä. Savolainen viäräleuka! Alla Guptan Hautominen.

 

Lopuksi: Sukulaislapsilleni, yläaste- ja lukioikäisiä, jouduin selittämään, että mikä ihme se Guggenheim oikein on ja mitä erityistä siinä on esimerkiksi Kiasmaan verrattuna. Miksi siitä niin kauheasti pitää innostua? Siinä selitellessäni toinen teki tarkentavan kysymyksen, että onko siinä kyse niiku brändistä. Joo, on. Ahaa, siis taiteen brändimuseo! Brändäys ei tarvinnut sen enempää selityksiä. Se sukupolvien välinen kuilu, kuten nuorempi heistä joskus pienempänä minua opetti.