Kävin tekemässä hikilenkin Kivinokan 8. ympäristötaiteen näyttelypolulla. Alue on sinänsä hieno luontotilaan jätetty metsäinen alue Kivinokan mökkialueen vieressä. Metsässä kulkee hyvä pyörätuoleillakin kuljettava reitti, josta erkanee pieniä polkuja ristiin rastiin metsikköön. Puita esittelevät opastaulut on varustettu sokeainkirjoituksella ja –kuvituksella. Puiden esittelytaulut, joista yksi alla, ovat pienoisia taideteoksia nekin ja kilpailevat mielessäni hyvin näyttelytöiden kanssa.

 

 

Näyttelyn yleisnimi on Muodonmuutoksia. Monet taideteokset on sijoitettu pääreitiltä poikkeavien melko pitkien polkujen varrelle ja opastusmerkkien kanssa sai olla tarkkana. Hikoileminen ja kompuroiminen juurakkoisilla poluilla oli omiaan luomaan jännitystä siitä, mitä mahtaa lopulta löytyä. Ja kun perillä ei aina saa mitenkään selvää, mikä edessäni näkyvistä risu- tai maamuodostelmista on taideteos, tulee kyllä pieni pettymyksen tunne. Kuulen päässäni Otso Kantokorven, taideauktoriteettini kommentin, että tämäkin taideteos ansaitsee tulla asetetuksi esille, vaikka minä en siitä pitäisikään. Alla yksi poluista ja sen alla eräs hämmästelyni kohteista eli Ulla Leppävuoren Keskusteluja osa 1. Kyltissä selitys: ”Tilanteet seuraavat toisiaan. Se liittyy kaikkeen orgaanisuuteen.”  Saattaahan hyvin olla, että kuvasin väärän maapläntin.

 

 

Hesarin 6.7. arvioija Veikko Halmetoja toteaa, että ”näyttely ei uhoa, se ei kyseenalaista, se pikemminkin syleilee ympäröivää idylliä. Niinpä niin, syleileepä hyvinkin. Minulla ei ollut karttaa, joten en löytänyt kaikkia teoksia. Esimerkiksi se Hesarissa näytetty mökki jäi minulta havaitsematta. Tosin olisin voinut kuvata minkä tahansa mökin ja se olisi mennyt lukijaan ihan täydestä. Muutamista teoksista en myöskään ollut varma, olinko lainkaan nähnyt teosta tai jos olin nähnyt, olinko ymmärtänyt. Alla Michael Rahikaisen Henkiä. Missä? Ja Juha Sven Korhosen teoksen Ilmestynyt yöllä minipaalun kohdalla en kerta kaikkiaan löytänyt mitään taideteokseksi ymmärtämääni. Olisikohan pitänyt jäädä odottamaan yöhön saakka? Ympäristön syleilemisestä on konkreettisesti kyse myös Harri Hautajärven teoksessa Viides ulottuvuus, jota en kokonaisuutena saanut mahdutetuksi kuvaan. Se on itse asiassa aika kiva, ”oikeaoppisen” taidearvioinnin esittääkseni. Aivan ihana muodonmuutos oli menossa eräässä puunrungossa, katsopa vaikka viidennen ulottuvuuden alapuolelta.

 

 

 

 

 

 

Halmetoja toteaa, että ”kesämökit sulautuvat niin hyvin luontoon, että ympäristötaide vaikuttaa askartelulta, joka luottaa materiaalien esteettiseen patinaan ja pieniin ympäröivää maisemaa hyödyntäviin oivalluksiin.” Tarkoittikohan hän Hans-Peter Schuttin muoviperhosia nimeltään … ja uuden ystävän saan. Jos olisi tullut kiikari mukaan, olisin ehkä saanut näköpiiriin jonkun ystävälinnun lahdelta. Kyseiset perhoset kyllä hävisivät ympäröivälle luonnolle, niitä katsottiin nimittäin lintutornista. Melko pienimuotoinen oli myös alla olevan kuvan Petri Anttosen Maisemamaalaus. Askartelu oli nimittäin niin pientä, että koko teoksen mahduttaminen kuvaan olisi häivyttänyt tikut tyystin näkyvistä.

 

 

Mielenkiintoinen oli kahdesta teoksesta koostuva Pirre Pääkön teos Vain muutos on pysyvää. Esittelytolpassa taiteilija toteaa, että ”tässä teoksessa taiteilija ja muut ihmiset ovat osa jatkuvaa muutosta. taiteilija ja muut halukkaat osallistujat kuljettavat kesän ajan metsästä löydettyjä risuja meren rantaan ja toisin päin meren kiviä metsään. Paikan vaihdoksessa risut ja kivet saavat uuden muodon.” Taiteilija antaa nettiosoitteen, joten itse kukin voi ilmoittautua taiteilijalle halukkaaksi osallistumaan tämän muutoksen tekoon. Voisihan sitä syksyllä käydä katsomassa, kuinka suuri kepakkokasa peittää kiviä ja millaiseksi kivikuvio puun juurella on muuttunut.

 

 

Aivan ihana oli Jenni Tieahon Merihevosen kesäpesä, ihan selvästi minunkin taideteokseksi mieltämä. Niin olisi ollut myös rantakivelle kivistä koottu kartiomainen Tiina Valkeapään Merkki, jota en siis nähnyt. Siitä oli kuva Hesarissa, mutta olin unohtanut kuvan, joten en erityisesti osannut sitä etsiäkään. En olisi osannut yhtään ihmetellä, vailla alla olevan maatuvan puujättiläisen viereen olisi asetettu kyltti Muodonmuutos ja kehote seurata, miten luonto hitaasti muuttaa puun maaksi. Olisin voinut myös yrittää juksata mahdollista lukijaani ja nimetä viimeisen kuvan esimerkiksi pieneliöiden keskusteluksi maan kanssa. Tuskin edellä olevan muun kuvakavalkadin jälkeen sen kummempia ihmetteleviä kysymyksiä olisi noussut. Osa teoksista hykerrytti Hesarin Halmetojaa, minua hykerryttäisi kysyä joltakin asiantuntijalta, että miten nämä teokset eroavat niin sanotusta ITE-taiteesta, jota ei siis oikein taiteeksi hyväksytä.

 

 

Edellisestä heijastuu hienoinen ylenkatse esillä olleita teoksia kohtaan. Niinhän se on, että jos et ymmärrä jotain, voit tilanteesta selvitäksesi nauraa sille tai katson nenänvarttasi pitkin. Niinhän vieraiden kulttuurien kanssa toimitaan. Puolustuksekseni sanoisin, että olen muutamana aiempana vuotena ollut ihan innostunut Kivinokan taidepolun teoksista ja olen niitä näillä sivuilla esitellytkin. Nyt ei oikein kolahtanut. Tai kolahtihan se, mutta kolauttajana olivat luonnon itsensä tekemät taideteokset.  Tulihan tässä kuitenkin samalla harrastetuksi hieman ruumiinkulttuuria, koska matkasin Kivinokkaan pyörällä. Kuuman asfaltin tuoksuun sekoittui alkumatkasta pestyjen mattojen kesäinen tuoksu, sitten valkoapila ja kurtturuusu sekä kauempana ihana mesiangervo. Ajatella Sörnäisten rantatiellä tuoksuu valkoapila! Reitti kulki Herttoniemen vehmaan siirtolapuutarha-alueen ohitse ja Kivinokassa myös sen jalkapallokentän ohitse, jonka Kjell Westö mainitsee kirjassaan Missä kuljimme kerran. Kuuma oli!

 

 

Suositus: Apteekista saatava HyttySässä on tehokas hyttyskarkote. Teho Kuhmon mäkäräisiin koetellaan ensi maanantain kolmeakymmentä lähenevässä lämmössä.