Jo joitakin aikoja sitten katsoimme Hannelen kanssa Kansallisteatterissa Jan Guilloun Pahuuden Pasi Lampelan ohjaamana. Alkuviikon ohjelmassa oli sitten Tuomas Kyrön kirjoittama ja Laura Jäntin ohjaama Kerjäläinen ja jänis. Sehän on satiiri siitä, miten paha maailma kohtelee romanialaispakolainen Vatanescua. Pahuus taas on näytelmä isänsä kaltoin kohtelemasta pojasta, joka sopeutumisvaikeuksien jälkeen lähetetään oppilaiden terrorisoimaan sisäoppilaitokseen. Pahuuden tapahtumapaikka voisi olla kirjoittajan omiin kokemuksiin perustuen Ruotsi, Kerjäläinen taas liikkuu eri puolilla Suomea. Tapahtumat voi  mielessään hyvin sijoittaa Pohjoismaiden ulkopuolellekin.



Erityisesti haluaisin nostaa esiin kaksi nuorta miesnäyttelijää, Pahuuden keskushenkilöä Eerikiä esittävän Vesa Vatasen ja Kerjäläisen Vatanescua näyttelevän Antti Langin. Erinomaisia nuoria näyttelijöitä, tulemme varmasti näkemään heitä lavalla vielä pitkään. Kumpikin edustaa hyvin fyysistä näyttelijäpersoonallisuutta, samalla he ovat varsin ilmeikkäitä ja solahtavat täydellisesti rooleihinsa. Pahuuden pehmeämpää nuorta miestä, Pierreä  näyttelevä Kalle Lamberg on hänkin hyvä. Mukana on myös muita TeaKin näyttelijöitä. On mainiota, että Kansallinen antaa näyttelijäopiskelijoille näin merkittäviä osia. Siitä se lähtee. Kerjäläisen toinen meille uusi tuttavuus on Kiureli Sammallahti, monipuolinen muusikko. Aivan mainio tyyppi. Ei  Sammallahden tapaan lukuisissa eri rooleissa näytellyt Tiina Weckströmkään huono ollut. Hänen osuutensa oli kiusallisesti pitkitetty, joten johonkin hänen tyyppiinsä suorastaan kiusaantui.

Pahuuden lavastus Kansallisen pienellä näyttämöllä oli oivaltava ja eleetön. Lattian kuviot muuttivat tilan uima-altaaksi, muutoin sama tila toimi niin kotina, sisäoppilaitoksen huoneena kuin ulkotilanakin. Teatteri Jurkassa näytellään pienessä nurkassa ja siinä vasta oivallusta olikin. Oviaukot toimivat niin autoina, toimiston tiskeinä kuin poistumisteinäkin. Useaan kertaan näyttelijät juoksivat suoraan Vironkadulle ja tulivat toisesta ovesta sisään. Lattia ja ikkunanlauta muodostivat junan kerrossängyn. Pienet leluautot markkeerasivat isoja autoja, suorastaan mainio keksintö. Suurelle näyttämölle se ei olisi sopinut. Tila on intiimi ja vaatii tavattoman paljon näyttelijöiltä, hehän ovat koko ajan parin metrin päässä katselijoista. Alla Antti Lang ja Vesa Vatanen.



Pelkäsin etukäteen Pahuutta ja sen tappelukohtauksia. Näytelmä ei lopulta ollut niin vaikea katsoa, vaikka eihän isän remminpaukutus pojan selässä ja sisäoppilaitoksen oppilastuomioistuimen sadistisuus mitään herkkua ollut. Voisi olettaa, että osalle katsomon isäkatsojista pojan alistamiskokemukset olivat traagista seurattavaa. Loppuhan on ”onnellinen”, poika ottaa isästään niskaotteen. Sisäoppilaitoksen kidutuskohtaukset olivat rankkoja, ei kuitenkaan näyttämöllä nähdyn väkivallan vuoksi kuin tietoisuudesta, että sellainen on ollut täyttä totta. Pehmeyttä tilanteeseen toi Erikin rakastuminen koulun suomalaiseen siivoojaan. Rehtorin jääminen pelkäksi ääneksi oli hyvä ratkaisu. Esitys oli todella hyvä.

Kerjäläinen ja jänis on Kyrön verbaalista tykitystä. Rooleja on paljon, vain Vatanescu on kokoajan sama. Hän on joutunut mafian otteeseen, kuljetettu kerjäläiseksi Suomeen, ajautuu sattumien vuoksi sairaalaan, työvoimatoimiston asiakkaaksi, marjanpoimintaan Lappiin, rakennustyömaalle ja lopulta politiikkaan, huipennuksena pääministeriys. Esityksessä humoristiset kohtaukset seuraavat toisiaan kiivaaseen tahtiin, suorastaan omaksumiskyvyn ylittävällä tahdilla. Mukana tietysti Vatanescun löytämä jalkansa katkaissut kani. Osaa kohtauksia oli pitkitetty aivan liikaa, vähemmälläkin saarnaamisella olisi selvitty. Hämmästellä täytyy esiintyjien muuntumiskykyä ja vauhtia. Olihan toisaalta ihan paikallaan nähdä yksi kevyempikin kappale, koska Hannelen kanssa katsomamme esitykset ovat olleet kovin tummaviritteisiä.

Kumpikin tässä käsitellyistä esityksistä perustuu romaaniin, kumpaakaan en ole lukenut. Usein sanotaan, että romaani oli parempi tai huonompi kuin näytelmä tai elokuva. Itse olen kokenut kaksi teosta kolmena versiona, Minnä Canthin Anna Liisan ja Sofi Oksasen Puhdistuksen romaanina, näytelmänä ja oopperana. En osaa sanoa, mikä kummastakin oli paras, lukukokemus omassa sohvan nurkassa, näytelmä ja ooppera ovat erilaisia kokemuksia. Anna Liisan koin oopperalavalla koskettavampana kuin teatterissa, musiikki vetoaa aisteihin niin syvästi. Pahuuden toteutuksesta suhteessa romaaniin en osaa sanoa mitään. Kerjäläiselle ja jänikselle olisi ollut eduksi, jos ohjaaja ei olisi yrittänyt viedä teosta niin kokonaisena näyttämölle. Alla Kiureli Sammallahti ja Antti Lang.



Mitä useamman kerran teatterista tulee ulos, sitä kiinnostuneemmaksi koko taidemuodosta tulee. (Sama kyllä koskee oopperaa, konsertteja ja kirjojen lukemistakin!) Kirjamessuilla kuuntelin mielenkiintoisen Kansallisen johtajan Mika Myllymäen luotsaaman keskustelun draamasta. Mukana keskustelussa olivat Kansallisen kotikirjailijat Laura Ruohonen, Juha Jokela ja Sofi Oksanen. On sinänsä kiintoisa tämä kotikirjailija-ilmiö. Lieneekö Kyrö Teatteri Jurkalle ihan kotikirjailija, Juha Ikonen on sellainen ilmeisesti KOMille. Jokela sanoi aina ohjaavansa omat näytelmänsä, Ruohonen haluaa seurata ohjauksen valmistumista, Oksasta ei näytelmän toteutuksessa mukana oli taas kiinnosta. Ikonenhan itse oli KOMin näyttämöllä soittelemassa pianoa näytelmässä Kone. Näin katsomosta tarkasteltuna on vaikea sanoa, millainen toteutus on paras, kaikki hyviä tai huonoja, riippuen näytelmästä ja sen toteutuksesta. Psykoterapeutti ja näyttelijä Miika Tervo toteaa yhdessä fb-postauksessa, että ”Turkka lähestyi teatteria taiteena eikä viihteenä, mistä syystä häntä ei tajuttu. Sekä näyttelijän että katsojan harkintakyky saattaa pettää, huomiota kun ei ole tarkoitus kiinnittää räkään eikä sylkeen. Turkka tiesi, mitä oli tekemässä, mutta julkisuus (sekä ihailijat että vastustajat) eivät aina tienneet.”  Pitääkö katsojan tietää, mitä ohjaaja yrittää?

Pahuus ei todellakaan ollut mitään viihdettä, ketään ei naurattanut. Vaikka Kerjäläisen ja jäniksen tunnisti alusta alkaen Mielensäpahoittaja Kyrön tekstiksi, nauruntyrskähdykset lähtivät liikkeelle varsin hitaasti. Emmehän me ole tottuneet kerjäläisille nauramaan, kun päästään työvoimatoimistoon, niin jopa naurukin alkaa maittaa. Oliko näytelmä viihdettä vai taidetta? Eihän sitä ole pakko ratkaista, mutta tällaisetkin pohdinnat ovat teatteriesityksen jälkeen usein kiintoisia.