Romaanin uudistumista povaa Tommi Melender arvioidessaan Jaakko Yli-Juonikkaan Neuromaani –romaania. Saa nyt sitten nähdä. Neuromaanin rakenne on lukijalle vaikea, voin kuvitella, että se on ollut sitä myös kirjoittajalle. Miten pitää kasassa 639-sivuinen kirja ja monien monituisten juonien eteneminen ja alaviitteiden valtaisa määrä. Teos rakentuu 229:sta numeroiduista 1-4 sivun mittaisesta luvusta alanumeroineen. Useimpien lukujen lopussa annetaan lukijalle vaihtoehtoja etenemiseen. Otan tähän kaksi esimerkkiä: ”Olisiko pakoreitiksi sittenkin valittava vastakkainen suunta (siirry lukuun 18)? Vai pitäisikö Geregin vain hakata jääräpäätään sähköiseen muuriin, tuli mitä tuli (siirry lukuun 74).” Tai: ”Huomio, herätys. On aamu, interaktiivinen osuus alkaa. Sinun täytyy nyt päättää, nousenko ylös ja aloitan voimistelun vai jäänkö makaamaan sängylle. Jos haluat Gerekin aloittavan aamujumpan, siirry lukuun 146. Jos pidät enemmän passiivisuudesta, siirry lukuun 122.” Osan lukujen lopussa ei ole etenemisviitettä, joten lukija joutuu umpikujaan. Yhden luvun lopussa joudutaan kierteeseen viittaamalla samaan lukuun. Eräässä kohtaa taas annetaan sivunumeroita, joita kirjassa ei edes ole. Tässä piilee kirjan lukemisen haaste tai viehätys, miten sen nyt sitten haluaa ottaa. Aika pian kuitenkin huomaa, että kirjassa voi häiriintymättä hyppelehtiä sinne tänne. Kirjailija itsekin irvailee omalle romaanin tekniikalleen ja arvelee sen ärsyttävän lukijoita.



Kirjassa käytetään useammanlaista fonttia. Myös *-merkkiä kirjoittaja käyttää, erityisesti sanassa p*ska ja kirosanoissa, keinohan ihmeesti korostaa sanan merkitystä. Kirjoittaja pudottelee tekstiin yllättäviä lyhenteitä, kuten hlöiden, vklopun, psta, lkm, tavallaan nekin lisäävät kirjan humoristista luonnetta. Lukija törmää myös kehotukseen: ”Ole ensimmäinen, joka tykkää tästä.” Muutama piilotettu nettiosoite tavanomaisen blogikirjoittelun tapaan löytyy. Kiinni ajassa siis ollaan. Otsikot lukija helposti sivuuttaa, niissä on kuitenkin monia helmiä, kuten Puhun niin potta kuin yhtä suureen osaan, Kun juusto ja viini valitaan oikein, ne korostavat toistensa ominaisuuksia, Tere, ma olen sinu advokaatti, Ironia on vaikea laji ja Suomenruotsalainen neurotiede edustaa kansainvälistä kärkeä.  

Kirjan minä on nimeltään Silvo Näre ja hänellä on sivupersoona Gerek. Nämä esiintyvät koko ajan sekaisin, mihin lukija hyvin nopeasti tottuu. Eräänlaisina päähenkilöinä esiintyvät myös aivotutkijat Paavo Riekkinen Senor ja Urpo K. Rinne, myös muita tuttuja nimiä vilahtelee, Risto Näätänen, Jorma Palo, Kari Uoti, Matti Bergström ja monia muita, Turun yliopiston rehtori Keijo Virtanenkin kirjassa esiintyy. Tapahtumat on sijoitettu Turkuun, vankilassakin käydään muutaman kerran. Kirjoittajalla on tai on ollut tiivis yhteys yliopistoon, mitä monet yliopistomaailman kuvaukset osoittavat. Toisaalta kirjan päähenkilö toteaa ”hukanneensa dropoutina kaikki kontaktinsa yliopistomaailmaan”. Yliopistoyhteys korostuu myös siinä, että kirja on kirjoitettu tutkimuksen muotoon lukunumerointeineen, sisällysluetteloineen, viitteineen ja englanninkielisine abstrakteineen. Niinhän oikea tutkimus rakennetaan. Joitakin lukuja on sijoitettu laatikoihin, jokaisesta kunnon tutkimuksesta löytyy myös laatikoita.  Taulukoita kirjassa ei toki ole.



Huumori on hersyvää, usein irvaillaan tutkijoiden Riekkinen Senor ja Rinne kustannuksella, usein yliopiston ja byrokratian. Tuntuu kuin mikään ei olisi tabu vinon hymyn aiheeksi. ”Siinä palkkauudistuksen pisteytyksessä ei ole tolkun hiventä. Odotusten mukainen suoritus, odotuksia parempi, erinomainen. H*lvetti, huippututkijallahan erinomainen suoritus nimenomaan on odotuksia vastaava, järjetöntä paperinpyöritystä. Kyllä mä ymmärrän, että Riekkistä ja Rinnettä aikoinaan inhottiin. Mutta niillä oli sentään j*malauta pohjaa. Ne osas hommansa.” Tottahan tuo kirjailijan kommentti on. Eikä kaukana totuudesta liene sekään, että ”Tutkimusvälineitä ja –kirjallisuutta jemmataan assistenttien työhuoneeseen ja kielletään assistenttia luovuttamasta niitä toisten professorien käyttöön. Julkaisusarjan kustantajaa painostetaan jättämään lausuntokierroksella oleva kilpailevan tutkimusryhmän artikkeli julkaisematta. Kulkuluvan epääminen laitoksen alueella. Tappouhkauksia ja alatyylisiä viestejä tdk:n sisäisessä postissa.” Ihan siinä lukiessa tuli entinen työpaikka mieleen.

”Vaikka yliopiston rahaa kavaltaneiden aivoprofessoreiden tekoja voi oikeutetusti  moittia, he seisoivat loppuun saakka omilla jaloillaan eivätkä syyllistyneet samanlaisiin häpeällisiin kepulikonsteihin kuin Nova Groupin, KMS:n ja KeVan kaupparatsut. Riekkinen Senorin ja Rinteen akateeminen arvovalta perustui juuri siihen, ettei heidän tarvinnut mielistellä ketään – lääketeollisuus ei olisi ikinä voinut alistaa heitä sätkynukeikseen.” Tässä tapauksessa kirjoittaja pohdiskelee vankilahierarkiaa, jossa varkaat sijoittuvat ylemmäksi hierarkiassa kuin lahjusten antajat ja ottajat. Tämän tyyppistä äkkispäätään eettiseltä vaikuttavaa pohdintaa kirjailija harjoittaa usein ja kääntää yhtä usein totunnaiset ajattelutavat nurin niskoin. ”Kaikki oikeamieliset vasemmistohumanistit koottiin yhteisrintamaan protestoimaan tutkimusyksiköiden rationaalista integrointia, liike-elämän organisaatiorakenteita, tulospalkkausta jne. vastaan. Jos nämä hipit tosiaan niin pohjattomasti halveksivat taloudellisia arvoja ja tekevät tiedettään kutsumuksensa pakottamina, miksi he kuitenkin vaativat yleishyödyttömälle piiperrykselleen rahoitusta? Mikseivät he omaksu samoja lainsuojattomuuden toimintatapoja kuin ihailemansa uuden aallon teatteri-, elokuva- ja muusikkoporukat, varasta tutkimusvälineitä ja perusta vapaaehtoisvoimin omia tutkijakollektiiveja. Vasta siinä toteutuisi todella mertonilainen tieteen vapauden imperatiivi.” Ehkä kirjan yksi viehätys minulle on nimenomaan nämä yliopistoon liittyvät kosketuskohdat. Vaikka minäkin olen kirjoittajan tapaan hukannut lähes kaikki kontaktini yliopistomaailmaan, voin hyvin palauttaa mieleeni sen ajan, jolloin Olli V. Lounasmaa esitti teesinsä: ”Huippuyliopistoa ei perusteta vaan se syntyy.” Kovin tutuilta tuntuvat monet muutkin Yli-Juonikkaan yliopistomaailmaa kuvaavat oivallukset.



Yksi kirjan viehätyksistä perustuu siihen, että koska tahansa voi eteen tulla joku älynväläys. ”Sairaala on kova maailma, lääketiede kovaa tiedettä. Tappavia epidemioita ei nitistetä sukupuuttoon, koska lääketehtaat tahtovat tavaransa menevän kaupaksi. – Sama kuvio kuin tietojenkäsittelyssä, samat tahot sekä levittävät viruksia että tarjoavat uhreilleen viruksentorjuntaohjelmia. Isoa liiketoimintaa.” Ja: ”Kovinkin mies särkyy, jos isku on tarpeeksi voimakas. Pehmeä taas antaa myöten, joustaa ja palautuu hetken kuluttua ennalleen, käyttää hyväkseen vastustajan voimaa kuin taitava judoka. Olen oppinut, että suurin voima piilee pehmeydessä. Kun vastustaja on ylivoimainen, kovan miehen on muututtava pehmeäksi. Muuten hän ei selviä ehjänä elämän myrskyissä.”  Teoksen rakenne mahdollistaa sen, että kirjoittaja voi heittäytyä asiasta toiseen ja käsitellä mitä tahansa. Niinhän ihmisen aivot toimivat, hyppivät sinne tänne ilman mitään järjestelmää. Myös mihin tahansa ajankohtaiseen ilmiöön on helppo puuttua. Yksi esimerkki on ”maan tavan” käsittely. ”Tottumus = tapa. Se, että professorit ohjaavat lääketehtailta tulevia tutkimusvaroja henk.koht. tililleen, on Suomessa ”maan tapa”. Luonnollinen mutkaton menettely, jonka ei olisi luullut ketään yllättävän. Sen sijaan liiallinen riippuvuus yliopiston hallinnosta tai opetusministeriön byrokraattisesta kontrollista voi pahimmillaan halvaannuttaa täydellisesti luovan tutkimustyön.”

Eräässä alkulehtien alaviitteessä todetaan: ”Olet tarttunut melkoiseen urakkaan ryhtyessäsi lukemaan tätä kirjaa. Monelta muulta into on epäilemättä ehtinyt lopahtaa jo ensimmäisten sivujen jälkeen. Alkumetreillä karsiutuvat ne, joilta puuttuu jompikumpi tai kumpikin oppimisen välttämättömistä edellytyksistä, nim. sinnikkyys tai ennakkoluulottomuus. Onneksi sinä olet toista maata etkä anna periksi helposti, ethän muutoin lukisi tätäkään alaviitettä. Sillä nyt seuraa jotain tärkeää: jos käyt Neuromaanin läpi huolellisesti ja ajatuksen kanssa, takaan että pystyt tästä teoksesta oppimillasi tiedoilla tienaamaan vähintään kymmenkertaisena takaisin sen rahamäärän, jonka sijoitit kirjan hankkimiseen. Näin ollen voi siis hyvällä syyllä todeta, että sinun todella kannattaa lukea tämä kirja.” Sinnikkyyttä lukeminen todella vaatii, en sitten tiedä, miten lukemisesta oppimiani tietoja käyttäisin rahan ansaitsemiseen. Itse aloitin kirjan lukemisen seuraamalla ehdotettuja viitenumeroita, mutta umpikujaan jouduttuani luin myös sieltä ja täältä. Välillä katsoin lopun sisällysluettelosta mielenkiintoisen nimisiä lukuja. Pehmeä- ja lujakantisena kirja kestää hyvin edestakaisin plaraamisen. Kirjassa on myös valmiiksi kiinnitettynä kaksi värinauhaa lukukohtien merkitsemiseksi, mikä mainio keksintö. En ole täysin vakuuttunut, olenko lukenut koko kirjan. Olisin jatkanut lukemista, mutta Bestsellerinä se on palautettava. Uskon kyllä palaavani kirjaan, silloin luen alusta loppuun järjestyksessä välittämättä kirjailijan hahmottelemista lukuohjeista.