On elettävä sellainen elämä, että syntyy kirjailija. Tällaisen aforismin on kehitellyt Erno Paasilinna ja lausahdus oli tämän vuoden Vaasa LittFest Vasan aiheena. Festari oli jo seitsemäs ja taiteellisena johtajana nyt Antti Tuuri. Kuultiin kirjailijoiden puheenvuoroja, proosaa, runoa suomeksi ja på svenska, jopa vähän tanskaa ja islantia sekä yksi esitys englanniksi. Päivien ohjelmaan kuului myös kirjoittajien koulutusta, kirjailijoiden kouluvierailuja, musiikkia ja uutuutena runobrunssi.

 

Minä aloitin ohjelman perjantai-iltana Pohjanmaan kirjailijoiden ja Kokkolassa toimivan Kirjoittajayhdistys Pränttärin jäsenten esityksillä Vaasan kaupunginkirjaston draamasalissa. Sali on todella dramaattinen, seinät mustista eläväpintaisista paneeleista, ikkunaseinän peittää musta kangas. Kun lavan esiintyjään kohdistuu spottivalo, on todella katsottava ja kuunneltava tai käännettävä ajatuksensa sisäänpäin. Tai voisihan sitä seurata humalassa olevan kirjanystävän taistelua unta vastaan. Kuulimme illan aikana runoja ja esityksiä kirjoittamisesta. "On turha haikailla menneen perään, asetella elämän palikoita uudelleen ja uudelleen," totesi iäkkäänpuoleinen harrastelijarunoilija. Hän oli kirjannut kokemuksiaan omaishoitajana ja runot olivat paitsi hyviä, niin myös vaikuttavia. "Luopumisen tuska on elämän tuskaa suurempi" ja "kirjoitan elämän debetia ja kreditiä, uudelleen ja uudelleen". Sisko Istanmäki, tämä 80+ liian paksun perhosen kirjoittaja, on aina hauska. Hän totesi, että hänen taustallaan ei oikeastaan pitäisi tulla kirjailijaa. Hän on hyvästä perheestä, isä raitis, itseasiassa koko kylässä oli vain yksi juoppo. Istanmäeltä on valmistumassa kirja, jossa hän yrittää kertoa itsestään. Nimenomaan yrittää, sillä henkilö saa koko ajan piirteitä, jotka eivät pidä paikkansa, mutta ei hän sille mitään mahda. Hän hauskutti kuulijoita kertomalla vanhoista asioista. Mieleeni jäi alkuaikojen TV-mainos: "Kun mies sai maata, hän sai maata ja poltti vain Saimaata!"

 1056546.jpg
Lauantain seminaari pidettiin  tiedekirjasto Tritoniassa. Etulalalla liikenteen jakaja eli "virkamies", pieni pää ja jäykkä olemus.

Lauantaipäivä meni sitten kirjallisuudelle kokonaan. Seminaarissa istuin kymmenestä alkaen työpäivän verran, sitten kävin Vuokko-ystäväni vanavedessä paupungin vastaanotolla ja illan aina kymmeneen saakka istuin kirjallisissa iltamissa. Seminaarin avasi Antti Tuuri kertoen päivien aiheesta. Hän sanoi, että luonteenomaista kirjailijoille on, että he ovat lapsuudestaan asti lukeneet paljon. Jos ei ole lukenut, ei kykene kirjoittamaan. Komiteanmietinnön voi kuulemma kirjoittaa vähäisellä lukemisella, riippuu mietinnöstä, ajattelin kiukustuneena. Kirjailijalla ei kuitenkaan tarvitse olle onneton isä- tai äitisuhde. Mikä on taideteos – lukemaan pakottava kokonaisuus! Vähistä aineksistakin voi syntyä uusi yhdistelmä, kuin samoista väreistä lukemattomia maalauksia. Lukijan on sen sijaan elettävä sellainen elämä, että hän kykenee ottamaan vastaan muutakin kuin salapoliisiromaaneja.

 



Päivän aikana esiintyivät Carita Nyström, Anna Kortelainen, Hannu Mäkelä, Anna-Leena Härkönen, Astrid Trotzig, Päivi Laakso ja Sjón. Yritän sanoa jokaisesta jotakin, esittelemättä kuitenkaan taiteilijoita. Useimmista varmaan googlettamalla saa lisätietoja, jos kiinnostaa. Kuulijoita oli tiedekirjaston Tritonian sali pullollaan eli yli sata, mikä on vaasalaisessa maailmassa paljon.

 



Cartita Nyströn, runoilija Korsnäsin Molpesta, kertoi Sara Wacklinista, 1700-luvun lopussa Oulussa syntyneestä kirjailijasta ja hänen levottomasta elämästään. Tuli kyllä kova halu kaivaa jostain esille Sata muistelmaa Pohjanmaalta. Tarina ei kaikilta osin pidä paikkansa. Tämän Saran periaate kun oli, että "ska det ha en bra soppa, måste det saltas". Hän eli naimattomana, kaunis kun ei ollut (!), toimi jonkin aikaa Oulussa ja Turusskin originellina opettajana, vaihtoi paikkakuntaa usein ja päätyi Pariisiin saakka.

Anna Kortelainen kertoi tekeillä olevasta Stendahlin syndromasta kertovasta kirjastaan. Syndromasta puhutaan silloin, kun joku vaikuttuu taide-elämyksestä, useimiten maalauksesta, niin paljon, että saa sydämen tykytystä ja saattaa joutua aina sairaalaan saakka. Syndroma on saanut nimensa ao. nimeä kantaneesta henkilöstä, oikealta nimeltään Marie-Henry Boyle, joka sairastui Firenzessä 1830-luvun puolivälissä katsoessaan Santa Crocen kirkossa Volteranon freskoja. Olen käynyt kirkossa, mutta ei sydän freskoista sen kummemmin tykyttänyt, itse kirkosta kyllä. Vieläkin Kortelaisen mukaan sairastutaan, jopa niin pahasti, että on jätettävä turistimatka sikseen ja levättävä perusteellisesti. Kortelainen pyysi vinkkejä, josko joku löytäisi kirjallisuudesta kuvauksia tällaisesta. Ota vinkki vastaan! "Kyynisyys pitää ihmisen raiteilla ja se että valitsee seuransa itseään pienemmistä", totesi Kortelainen. Yllätin itseni pitämästä Kortelaisen esityksestä, minulla on ollut jonkinmoinen ennakkoluulo häntä kohtaan.

 

Tekeillä olevasta teoksestaan puhui myös Hannu Mäkelä. Hänellä on työn alla Casanovaa ja Samuel Parosta käsittelevä teos. Että mitä! Casanova, tämä 1700-luvun alkupuolella elänyt roisto ja naisten naurattaja, jonka omaelämäkertaakin vääristeltiin runsain mitoin, ennenkuin se ilmestyi alkuperäisenä vasta 1960-luvulla. Samuli Parojen oli syntynyt 1917 ja Hannu Mäkelä oli yksi hänen, ellei nyt ystävistään niin kuitenkin harvoista tuttavistaan. Paronen ei matkustanut, ei käynyt missään ja hän oli äärettömän ujo. Kotona häntä piti parikymmentä vuotta vanhempi tiukka vaimo, joka oli pelastanut hänet mielisairaalasta.  Kukahan se sanoikaan, Paronen vaiko joku muu, että vastaukset elävät aikansa, kysymykset tulevat aina uudelleen. Casanova syleili maailmaa, Paronen kutistui sen edessä, kumpikin elää vielä. Tämä kirja luetaan, kun se ilmestyy!

 1056541.jpg

Tämä kuva Hannu Mäkelästä jäi ainoaksi LittFestin omaksi kuvaksi, kamerasta loppui patteri.

Anna-Leena Härkönen oli toinen yllätys. Taidan olla näissä pläjäyksissänikin moitiskellut hänen viimeisintä kirjaansa. Hän oli hyvin, hyvin rehellinen. Kirjailija panee peliin kaikki tai ei mitään, käyttää jopa ystäviä hyväkseen kuvatessaan heitä tai heille tapahtunutta. Ystävän voi menettää, mutta ei kirjoittamista! Esikoiskirjalleen antaa kaiken, mitä enemmän kirjoittaa, sitä vaikempaa se on. Hän sanoi etukäteen pelkäävänsä kriitikkoja, on pakko kerta toisensa jälkeen häpäistä itsensä. Hän on joutunut kohtaamaan sen tosiasian, että ihmiset pitävät fiktiota faktana, eli että "sekö sekoaminen postinkanjanaan sinun avioliittosi rikkoi". Järkyttävältä kuullosti hänen tunnustuksensa, että joku ihminen voi uskoutua hänelle ja kuvitella, että hän empaattisesti kuuntelee, kun hänellä samalla aivot raksuttaa, että tämänkin pitää muistaa, jotta sitä voi joskus käyttää kirjassa.

Bengt Pohjanen oli todellinen tarinankertoja, Tornedalenista sieltä meänkielen alueelta kotoisin. Ostin Smugglarkungen spojke -kirjan, parhaillaan siis luen tarinoita, joita hän lapsuudestaan meille kertoi. Meänkielisenä syntyneellä ei vielä kouluun mennessään ollut kieltä, jolla ilmaista itsensä. Koulussa puhuttiin ruotsia, hän osasi vain viisi sanaa jag vet inte, skolan ja skogen, jotka hän kuitenkin sekotti keskenään. Vaikka tarinat ovat hauskoja, takana on kuitenkin oikea ongelma, yhtenäisen meänkielisen alueen jakautuminen suomea- ja ruotsiapuhuviksi. Erityisesti sota-ajan kuvaukset kirjassa järkyttävät, joen takana palavat sukulaisten talot poroksi. Alueella oltiin kommunisteja ja lestadiolaisia, seinilla Marxin ja Lars Leevi Lestadiuksen kuvat sulassa sovussa. Identiteettiongelma jos mikä ja Torniossa saatu nyrkin isku kasvoille ja sähäys "saatanan hurri" oli hänelle aivan käsittämätön. Rehellisesti on todettava, että ei minunkaan ruotsini niin hyvä ole, että kaiken kirjasta ymmärtäisin. Varmaan ne ruotsiksi kuvittelemani sanat ovat sitten sitä meänkieltä, kun en sanakirjastakaan löydä.

Pohjalaisen jälkeen oli korealaissyntyisellä tukholmattarella, Astrid Trotzigilla vaikea paikka nousta estradille. Olimme nauraneet vatsamme kipeäksi ja sitten tulee kirjailija, joka kertoo pääasiallisesti kirjastaan Patrioten, kirjasta, jonka päähenkilöstä tulee vähitellen murhaaja. Tämä palkintoja saanut hentoinen pieni kirjailija sanoikin, että esiintyminen ei ole hänelle helppoa. Hän ja seuraavana päivänä Jyrki Kiiskinen olivat ainoita, jotka mainitsivat Jokela-tapahtumat.  Kirjailijan pitäisi olla jonkinlainen stand up –koomikko, ei riitä että on kirjailija. Trotzig totesi, että hänen on vaikea puhua tapahtumien vuoksi, hän yrittää toivoen, ettei tällaista enää tapahtuisi. Hänen mielestään kirjallisuuden tehtävänä on lohduttaa, hän uskoo sanan mahtiin. Tämä Patrioten olisi kiintoisaa lukea, vaikka vähän kauhistuttaa etukäteen.


Sitten astui estradille Päivi Laakso, olemuksensa ja "paljonpuhumisensa" vuoksi Norjaan paennut torniolainen. Hän kertoi elävästi taiteen tekemisestä ja siitä, miten hänestä tuli kirjailija. Hän on nyt kirjoittanut kaksi kirjaa, joista Parantola on käännetty suomeksi. Hän yrittää pitää yllä sisäistä vapauttaan, tekee taidetta ollakseen vapaa. Norjan kieli antaa etäisyyttä, hän ei voi kirjoittaa itselleen tutuista, vaikeista asioista suomeksi. Ensimmäisen kirjan nimi on Jag elsker sol, ja se kertoo hänen perheestään. "Sitä on helppo rakastaa, kun ei ole vieressä." Häntä kuunnellessa oli pakko tapella omien ennakkoluulojensa kanssa, voiko ihminen, joka puhuu kuin papupata, unohtaa, mistä oli kertomassa ja joutuu turvautumaan yleisön apuun, jonka kädet viuhuvat kuin tuulimylly ja joka pirauttaa itkun järkyttyessään kiitollisuudesta, että hänen on pyydetty Suomeen puhumaan kirjoistaan, olla tosi. Voiko tämmöinen ihminen olla varteenotettava kirjailija. Niinkuin Härkönen sanoi, hän otti riskin, että hän munaa itsensä. Vakavasti otettava ihminen puhuu hillitysti, korkeintaan äänensävy hieman nousee ja poskiin punaa, kun innostuu, mutta kädet eivät saa nousta olkapäiden yläpuolelle. Lopuksi hän sanoi, että nyt saa kysyä, hän voi itkeä vielä toistamiseen. Terveellinen kokemus, kieltämättä.

 

<>

Islantilaiskirjailija Sjón on ollut Oscar-ehdokkaana Lars von Trieren musiikkidraama Dance in the Darkin sanoituksista 2001. Hänen mukaansa useille nuorille laulut ovat tie runoihin. Hän kertoi kiinnostuneensa islantilaisista kansantarinoista, hänestä oli jännää, että ihmeellisten tarinoiden henkilöillä oli tavallisia islantilaisia nimiä. Hänkin on esimerkki kirjailijoista, jotka ovat nuorena lukeneet paljon ja yllättyi itsekin siitä, että hänestä tuli kirjailija. Hän kertoi olevansa murheellinen siitä, että meidän sukupolvella ei ole niin paljon tarinoita kerrottavanaan kuin edellisillä.

Suomea puhunut puheenjohtaja totesi lopuksi eräänlaisena yhteenvetona, että ilmeisesti kirjailijan täytyy kuitenkin olla jollakin tavalla vieraantunut. Ruotsia puhunut puheenjohtaja luki lopuksi mietelmiä kirjasta, jonka tekijä ei jäänyt mieleen. Mieleen jäi kuitenkin "vitlök, det är intellektuellernas ketchup" , kenen, en muista.

 
 
Päivän seminaarin ja illan soarén välillä oli kaupungin vastaanotto, jossa uskaltauduin keskusteluun ihailemani Hannu Mäkelän kanssa. Kysyin L. Onervasta ja siitä miten sama asia ts. Onervan Nikkilässä olo voidaan tulkita niin eri tavoin, kuin toisaalta hän ja Kortelainen ja toisaalta SKS:n kirjailijat Anna Makkonen ja Anna-Leena Tuurna ovat tehneet. Mäkelä ja Kortelainen katsovat, että Onervaa pidettiin Nikkilässä väkisin, hän ei ollut mielisairas. Toisilla taas oli toinen tulkinta. Mäkelä sanoi, että heillä on iso riita asiasta. Jälkimmäisesten kirjassa ei edes mainittu sitä 20 000 euron apurahaa, jonka Mäkelä kirjailijoille hankki. Olin itse SKS:n tilaisuudessa, jossa Madetojan kirjekokelmaa esiteltiin, eikä Makkonen vastannut kaikkien kuullen esittämääni kysymykseen eikä myöskään kahden kesken käytävällä esittämääni. Minusta ilmiö on kiintoisa. Että jotakin siinä on!

Hannu Mäkelä: Sinisen taivaan, harmaan jään

Tässä maassa minä asun,
juuri täällä,
himmeä aurinko nukahtaa pilveen,
ikävän laivan murskaa jäätä redillä.
Minä olen velkaa sen minkä edestä sitä katson,
sinisen taivaan, harmaan jään,
joidenkin silmien.

Lauaintai illan kirjallisissa iltamissa kuultiin runoja ja kirjailijahaastatteluja, Ralf Antbackaa, Härköstä, Jyrki Kiiskistä, Mäkelää. Pohjasta, Kortelaista, Sjóniä ja tanskalaista Morten Ramslandia. Kirjailijoilta kysyttiin heidän kauneinta sanaansa. En muista kuin Pohjasen heinän, Härkösen Laurin vai Taistoko sen oli (hänen poikansa nimittäin). Mäkelästä kauneinta oli Vietman, mam, nam. Musiikkiakin kuultiin. Kuulijoita oli taas koko salillinen. Annelille toteaisin, että ei minulle se korva selvinnyt, tanskan kielestä ymmärsin vain sanan hassis. Vai oliko se islantia!

Jyrki_Kiiskinen
Kuva: Ville Palonen
Sunnuntaiaamuna matkattiin Molpeen runobrunssille. Harmaa marraskuinen päivä, pilvet lähellä merenlahden pintaa, lintuparvet vielä matalammalla, kaksi joutsenta kauempana lahdella, kuohuviinilasi edessä ja Kiiskisen matala ääni taustalla lukemassa pitkää, pitkää runoa, tai Mäkelä runoilemassa herkästi äidistään, tai Lars Huldén ironisoimasta nykyajalle, tai Heidi von Wright keromassa Söderfjärdenin kurkiauroista.  Jopa runojen ruotsi kuullosti kauniilta.

 

Vaikka kirjallisuutta tuli LittFestissä "koettua" tosi paljon, tosiasia on, että tämä oli vain nuppineulan pään kokoinen annos koko kentästä. Nälkähän siitä vain jää!  Joulukuussa  tulee Teemalta ohjelma LittFestistä.  Ollaan kuulolla!