Joet saisivat jo kohta tulvia! Lapsuuden Lestijoen tulvat olivat komeaa katseltavaa, myös koulumme pihalta, oppilaat eivät olisi malttaneet tunneilleen lähteä. Joki on muuten oivallinen allegoria musiikille, oli se sitten tummana virtaava Kyröjoki, Lestijoen kuohuva koskipaikka, pienen Viirrejoen iloinen solina kävelysillan alla tai Pyhäselkään komeasti aukeneva Pielisjoki. Menipä runolliseksi! Viikonvaihteen musiikin tulva syntyi useiden sattumien summana. Perjantaille olin jo aikoja sitten ostanut lipun Franz Liztin Kristus-oratorioon. Metropolitanin elokuvaoopperoista olin ylipitkiin lauantai-iltoihin väsähtäneenä siirtänyt Lucia di Lammermooren lauantaipäivän toiseen encoreen. Sunnuntai-iltana oli ihan pakko katsoa teemalta pitkä Peter Sellarsia käsittelevä ohjelma. Musiikki jatkui vielä eilenkin, olin mökkimatkan takia joutunut vaihtamaan oopperan kausilippuun kuuluvan baletin myöhempään ajankohtaan. Musiikkia monessa muodossa, tosiaan. Pistäpä tästä kuulumaan taustalle Joseph Calleja ja Nessun Dorma.

Kirkko soikoon -festarilla kuultiin paljon Frans Liztiä, minulle riitti tämä yksi Johanneksenkirkossa esitetty oratorio.. Orkesterina soitti RSO Andres Mustosen johtamana ja kuoroina lauloivat Dominante ja Murtosointu –kuorot. Kuorojen valmennus oli Seppo Murton, joka soitti konsertissa urkuja. Solistijoukko oli upea: Soile Isokoski, Jaakko Kortekangas, Tuomas Pursio, Jenny Carlstedt ja Mati Turi. Olipa vahva musiikkikokemus! Vaikka olin paikalla 40 minuuttia ennen konsertin alkua, sain paikan kaukaa takaa. Ei siis kannattanut yrittääkään nähdä orkesteria tai solisteja, parasta oli sulkea silmät ja antaa musiikin tulvia. Ja sepä tulvi, välillä aivan kylmäävän mahtavana pauhuna, jossa solistit soivat ylitse kuoron, orkesterin ja urkujen, kumma kyllä. En vaivautunut ottamaan sanoja, niillä kun ei näissä oratorioissa tai messuissa ole minulle juurikaan merkitystä. Osien nimet, Paimenten laulu seimen äärellä, Ihme, Saapuminen Jerusalemiin, Pääsiäishymni, jne. antavat ihan riittävästi viitteitä. Pääasia on musiikki. Oratorio oli hyvin monipuolinen; pelkkää orkesteria, pelkkää kuoroa, solisteja vuorotellen ja näiden erilaisia yhdistelmiä. Kortekangas lauloi aluksi kuoron joukossa ja suurimman osan saarnastuolista. Ihailin viulujen ja sellojen soitinmassoja, yksittäistä harppua ja urkujen hidasta liukumista solistin taustalle, ihailin tasaisin hartaita osuuksia ja monumentaalisia paisutuksia. Ihanat 170 minuuttia musiikkia, jota ei edes hyytävä tuuli ratikkapysäkillä saanut takaraivosta vaimenemaan.

Gaetano Donizettin Lucia di Lammermoor oli sananmukaisesti bel cantoa, kaunista laulua, ihania aarioita ja kuorokohtauksia, kolme tuntia musiikkia ja tunti taukoja haastatteluineen. Yllä Metropoilitanin yleisöä, aika arkisissa tamineissa sielläkin lauantaipäivänä oopperassa istutaan. Tämän oopperan tarina on se tavallinen, Lucia rakastaa Edgardoa, mutta veljensä alistamana ja väärään informaatioon luottaen lupautuu naimaan Arturon. Totuus selviää, Lucia tappaa Arturon, sekoaa mieleltään ja kuolee, minkä jälkeen Adgardo iskee miekan sydämeensä. Kuolinaaria on hivelevän kaunista kuultavaa ja valkokangas näyttää tarkasti Edgardon kärsimyksen. Saatoimme todistaa sydäntä särkevää heittäytymistä. Kapellimestarina oli jälleen Patrick Summers. Havahduin siihen, että Metropolitanin oopperoiden seuraaminen elokuvateatterissa antaa paitsi ihania elämyksiä niin myös lisää tietoa kansainvälisistä oopperatähdistä. Niin Luciaa laulanut Natalie Dessay kuin Edgardona esiintynyt Joseph Calleja (alla Rene Flemingin haastattelussa) olivat tähän saakka minulle outoja, nyt erityisesti Calleja on YouTuben kautta tullut tutummaksi.

 

En pitänyt Metropolitanin lavastuksesta, vanhanaikainen kummallisine tekokukkuloineen ja –puineen sekä vanhoista valokuvastudioista tuttuine maalattuine taustamaisemineen. Kyllähän meidän videolavastukset voittavat nämä mennen tullen, siis minun mielestäni. Lavasteissa pyörii muuten yhden näytännön aikana yli sata miestä, selvisi tauon haastattelusta. Suuren maailman meininkiä! Tämä oli ensimmäinen Metropolitania Kinopalatsin pienessä salissa, eikä se kyllä vetänyt vertoja Maximille. Nyt katsoin elokuvaa, Maximissa olen seurannut oopperaa. Täytynee palata yli puolen yön kestäviin ensi-iltoihin tai tiistain ensimmäisiin encoreihin. Yllättävää taas oli, että kolmetuntinen hienoa musiikkia hujahti yhtä nopeasti kuin kirkon oratorio. Ajan nopeaa kulkua ihmetteli myös vaasalainen Hakkaraisen pariskunta.

Sunnuntai-iltana käperryin sohvannurkkaan katsomaan Teemalta Matkaa Peter Sellarsin kanssa. Mielenkiintoinen, kerrassaan. Musiikkia siinäkin kuultiin, pääasiallisesti USA.ssa tehtyjä oopperoita. Tunsin itseni suorastaan etuoikeutetuksi, koska olen nähnyt miehen livenä muutama vuosi sitten Richardinkadun kirjastossa yhdessä Kaija Saariahon ja Esa-Pekka Salosen kanssa. Silloin Kansallisoopperassa meni Saariahon Kaukainen rakkaus, jota käsiteltiin Teeman ohjelmassa viimeisenä. Saariaho mainitsi, että Sellars on hänen kaukainen rakkautensa. Ohjelma loppui Saariahon sitaattiin: ”Siitä, mitä Peter todella tuntee, minulla ei ole aavistustakaan.”  Sellars on tehnyt työtä myös syrjäytyneiden parissa. Haastattelun kuluessa minulle selvisi, miten yhtenäinen humanistinen maailmankuva on loistavia oopperoita yhdessä tehneillä Sellarsilla, Saariaholla ja Amin Maaloufilla. Heitä kuunnellessa oma nurkkakuntainen maailmankuva saa kyytiä.

Sellarshan on ilmiömäinen ohjaaja, tunnevoimainen manipulaattori, ihmemies kerrassaan. Oli jännittävää katsoa, miten hän ohjatessaan manipuloi laulajia. Kaikki eivät pidä hänen oopperamodernisoinneistaan, en saanut minäkään otetta John Adamsin Nixon Kiinassa –ohjauksestaan. Meillä on tietty romanttinen kuva Mozartista, mutta kuten ohjelmassa sanottiin, ei hän ole tehnyt pelkästään tuulihattuja. Häntä vain tulkitaan väärin, Sellars tuntui pitävän Mozartia suorastaan vallankumouksellisena. Ohjelma näytti, miten Sellarsin isä oli rakentanut orkesterinjohtajakorokkeen jo pojan ollessa nelivuotias, nuorena miehenä hän innostui nukketeatterista ja ajautui sitten oopperoiden pariin. Saariahon ooppera on hänen ensimmäinen suoraan modernisti kirjoitettu oopperansa, ohjelmassa kovasti kehuttiin Saariahoa. Mielenkiintoinen oli Sellarsin toteamus lopussa, että ei hän oikeastaan osaa sitä mitä hän tekee ja on koko ajan epävarma, onnistuuko vai ei. Hänen nöyryytensä oli itse asiassa hyvin uskottavaa.

Ja musiikin tulvan viimeinen aalto oli eilisiltainen baletti Manon, johon koreografian on tehnyt joskus 1900-luvun alussa Sir Kenneth MacMillan, musiikki on Jules Massenetin. Pääosissa tanssivat Petia Ilieva ja Samuli Poutanen. Tarina on jotakuinkin sama kuin oopperassa Manon Lescaut. Veli siinä myy pariisilaisessa majatalossa sisartaan, johon opiskelijapoika Des Grieux rakastuu silmittömästi. Manon tuskittelee tämän oikean rakkauden ja hepeneitä ja koruja tarjoilevan vanhan elostelijan välillä. Lopulta vartiosotilaat pidättävät Manonin, hänet pistetään laivaan ja karkotetaan maasta. Des Grieux seuraa rakastettuaan ja vartiosotilaan murhan jälkeen surkea kuolema kohtaa pariskunnan jossain Louisianan rämeikössä. Ilotyttöjä on melkoinen liuta, samoin kuin heidän palveluitaan ostavia miehiä. On kerjäläisiä, näyttelijättäriä, palvelijoita, kaupunkilaisrouvia, vartiosotilaita ja monenmoista väkeä. Monilla on monia osia ja pukuja vaihdetaan lennossa.

En meinannut mitenkään saada otetta baletista, vaikka musiikki oli hivelevän kaunista, näyttämökuvat värikkäitä ja lavastus Mikki Kuntun valaistuksineen hieno. Vasta viimeisessä näytöksessä tunnekosketus ylitti arvioivan katseen. Kohtaukset, joissa miesasiakkaat riepottelevat Manonia, vartiosotilas raiskaa hänet ja kuolema kohtaa rakastavaiset, olivat erityisen koskettavia ja kauniita tummaa taustaa vasten. Hämmentävää, että kauneimmat kohtaukset olivat esityksen julmimmat, mutta niiden liikekieli oli erilaista kuin muussa menossa. Naisten vessajonossa tykkää-peukalot näyttivät nousseen juhlakansan humaltuneille tanssikohtauksille, erityisesti veli Lescaut kuului olleen hyvä. Taputettiinhan sille kovasti. Miten ihmeessä humalassa hoiperteleva ihminen on hauska? Viikonvaihteen musiikillisen menon loppuhuipentuma oli siis Massenetin kaunis paisuva rakastavaisten kuolinkohtaus huuruisella rämeellä.