En ollut todellakaan ajatellut, että joskus kirjoittaisin oman kaupunkini kaupunginjohtajien ja valtuuston puheenjohtajien muotokuvista. Kävin joitakin aikoja sitten ystäväni kanssa Helsingin kaupungintalon ala-aulassa olevan Virka gallerian näyttelyssä Vallan kasvot. Kuvia katsoessamme keskustelimme mm. siitä, mitä maalarin valinta kertoo kuvattavastaan. Oletimme, että kuvattavalla on sananvaltaa asiassa. Otin näyttelyssä kuvan muutamasta kiinnostavimmasta kohteesta. Kuvia kamerasta poistaessani juutuin katsomaan niitä maalauksina ja päätinkin kirjata muutaman ajatuksen. Katson tarpeelliseksi huomauttaa, että minä en todellakaan kuvittele ymmärtäväni maalausten kuvataiteellista arvoa. Muotokuvia näkee aina silloin tällöin muiden maalausten joukossa, erityisesti vanhojen museoiden peruskokoelmissa.  Harvoin niistä tehdään kokonaisia näyttelyitä. Joistakin tulee yleisön kiinnostuksen kohteita, kuten Elina Merenmiehen maalaamasta Helsingin apulaiskaupunginjohtaja Pekka Korpisen muotokuvasta tai Rafael Wardin maalaamasta presidentti Tarja Halosen keltasävyisestä muotokovasta. Se on parhaillaan näytteillä Ateneumin Wardi-näyttelyssä. Vaasassa ollessani katselin mielelläni Upseerikerhon seinillä olevien ”sotaherrojen” muotokuvia ja mietiskelin sitä ylväyttä ja ryhtiä, jota asennot heijastelivat. Vaikka niissä oli paljon samaa sotilaallisuutta, oli niissä myös kiinnostavia eroja. (Vallan kasvot -näyttelyn kuvien päällä on lamppu. Se tietysti parantaa katsomiskokemusta, mutta kamera tallentaa epämääräisen ylimääräisen hohteen kuvattavien pään päälle.)

Näyttely Vallan kasvot edustaa virallisia muotokuvia, jotka Helsingin kaupunki on maalauttanut. Ne kuvastavat aikaa ja henkilön tehtävää johtajana, mutta myös persoonaa ja maalaria. Muotokuvien kirjo yleensä on toki paljon monimuotoisempi kuin tämä näyttely antaa ymmärtää. Näyttely kertoo siis muotokuvakielen ohella virallisuuden kieltä. Vasta aivan viime vuosina on hieman vapauduttu ja muotokieleen on alkanut tulla vaihtelua. Kaupunki on merkittävä johtajiensa muotokuvien maalauttaja, siksipä vanhojen muotokuvamaalareiden joukosta löytyy sellaisiakin kuuluisuuksia kuin Albert Edelfelt, Eero Järnefelt ja Werner Thome. 1800-luvun muotokuvat näyttävät olevan hyvin samankaltaisia. Kohteet ovat vakavailmeisiä tärkeiltä näyttäviä herroja. Kehykset ovat poikkeuksetta kultaiset ja leveät. Esimerkkinä valtuuston puheenjohtajat Alfred Normén (yllä) Järnefeltin ja Maximus Widekind af Schulten (alla) Edelfeltin ikuistamana. Värit ovat yleensä harmonisia ja tunnetila levollinen, pysähtynyt. Katse suuntautuu jonnekin näkymättömissä olevaan tulevaisuuteen. Kuvien edessä on helppo kuvitella, että tuossa seisoo tai istuu tärkeä henkilö, yleensä mies. Katsoja voi nähdä, että työ on tällä kertaa ohi, nyt poseerataan. Olisi kiintoisaa tietää, oliko af Schulten jollain tapaa lennokkaampi henkilö kuin Normén, vai onko maalauksen suurempi elävyys maalarista johtuvaa.

1900-luvun alusta alkaa muotokieleen tulla vaihtelua, joskin pääpiirteet säilyvät, värit ovat edelleen tummahkon tasapainoisia ja ilmeet vakavia. Näyttelyn miesmuotokuvissa selvä poikkeus on Torger Enckellin maalaama Hjalmas Krogius (alla). Luin, että Enckell oli perehtynyt kolorismiin ja ranskalaiseen värimaalaukseen. Yleispiirre on myös se, että henkilö on kuvattu kokovartalokuvana tai istuma-asennossa ylävartalo näkyvissä. Sellaisia, joissa olisi vain pää, ei ole yhtään. Mukana on usein pöytä, joka tavallaan lisää virallisuuden leimaa, käteen tai pöydälle on asetettu jokin tärkeä paperi. Tulee mielikuva, että tässä tehdään tärkeitä päätöksiä. Usein kuvissa on tiettyä ankaruutta, kovin monta lempeää johtajaa ei Helsingin kaupungilla näytä olleen. Huumoria pilkahtelee vain apulaiskaupunginjohtaja Pekka Saurin ilmeessä. Miehillä on Sauria lukuun ottamatta aina takki päällä. (Kuva on otettu sivusta, jotta siinä ei näkyisi kuvaajan varjoa.)

Miksi virallisten muotokuvien pitääkin olla niin vakavia? Taidemaalariliitto on kerännyt sivuilleen luettelon muotokuvamaalareista ja esimerkkejä heidän töistään. Vaikka läheskään kaikilta maalareilta ei ole esimerkkejä, kokoelma osoittaa, mitä muotokuvamaalaus voi olla. On miestä, naista ja lasta, on monenlaista taustaa ja värikirjoa, on ihmisiä työssään ja iloisia ilmeitä. Kuvakavalkadi osoittaa myös, miten erilainen tyyli maalarilla voi olla. Jos olisin maalauttamassa omaa kuvaani, voisin hyvinkin kuvitella käyttäväni tällaista kokoelmaa pohtiessani, minkä tyylisen kuvan itsestäni haluaisin. Rohkeutta vaaditaan, jos valitsee maalariksi esimerkiksi Heinrich Ilmari Raution. Yksi kauneimpia muotokuvia, jonka Taidemaalariliiton luettelosta löysin on Pauli Pyykölän maalaama Joonas Kokkosen muotokuva.  Ihanat värit. Miehestä hohtaa sisäinen valo. Usein katsoja arvioi, onko kuva ”näköinen”. Helsingin johtajista tunnen vain muutaman, mutta näköisyydessa on onnistumisia ja epäonnistumisia, josko sellaisesta ylipäätään voi taiteen yhteydessä puhua. Miten taiteilija on tavoittanut kuvattavansa luonteen voi riippua myös katsojan omasta mielikuvasta. Kiinnostavan esimerkin tarjoaa Marjukka Paunilan näkemys emeritus professori Matti Klingestä.Hän on maalauksessa lempeämpi ja vähemmän muodollinen, kuin minä olisin odottanut. Tällainenkin puoli hänessä varmasti on.

Näyttelyn parhaimpia ovat mielestäni Ulla Rantasen maalaus valtuuston puheenjohtaja Arja Alhosta (yllä) ja Kimmo Kaivannon maalaus valtuuston puheenjohtaja Harri Holkerista (yllä). Näyttelytekstistä ilmeni, että Alho oli todennut, ettei hänestä voi maalata muotokuvaa. Maalaus tavoittaa mielestäni erittäin hyvin Alhon persoonallisuuden ja kuva on maanläheisyydessään jopa koskettava. Pidän Rantasen taiteesta, mutta hän ei ole minulle hahmottunut erityisesti muotokuvamaalarina. Holkerin kuva on värisävyiltään lämmin ja antaa kohteestaan ihmisläheisen kuvan. En ole aiemmin törmännyt Kaivannonkaan maalaamiin muotokuviin, mikä vain osoittaa, miten kapea maalareiden tuntemus minulla on. Kaivanto on maalannut myös presidentti Martti Ahtisaaren.

Hieman rennompaa tyyliä Helsingin kaupungin muotokuvissa edustaa apulaiskaupunginjohtaja Timo Honkalan muotokuva, jonka on maalannut Timo Törrönen. Pidän kuvasta. Väriä ja elävyyttä on myös Eeva Rihun maalaamassa apulaiskaupunginjohtaja Antti Viinikassa Yllä). Kuva on hyvin kaunis. Parista kaupungin muotokuvasta mieluusti sanoisin, että ne eivät ole onnistuneita. Sellaisia ovat Jaakko Sieväsen maalaukset valtuuston puheenjohtaja Jussi Saukkosesta (alla) ja kaupunginjohtaja Raimo Ilaskivestä. Maalariliiton kuviin sisältyi Sieväsen maalaus presidentti Mauno Koivistosta, joka on oikein hyvä. Tässä tietysti ryhtyy miettimään, mistä johtuu, että taiteilija tuntuu jonkin henkilön kohdalla onnistuneen ja toisen kohdalla taas ei. Onnistuneisuuden määrittely on tietysti minun omani, eikä siten välttämättä oikea. Taidemaalariliiton sivuilta löytyi Ilaskivestä toinenkin Beryl Furmanin tekemä maalaus.Ilaskivi vaikuttaa tässä nuoremmalta kuin Sieväsen maalauksessa.

Kiintoisaa oli myös tarkastella sitä, mitä maalauksessa on henkilön lisäksi. Aikoinaan kovasti kohahdutti, kun Ilja Glazunov maalasi presidentti Urho Kekkosen muotokuvan taustalla olevaan suomalaiseen maisemaan punatulkun puun oksalle. Se ilmeisesti toi katsojan mieleen sellaista leikkisyyttä, joka ei vakavasti otettavaan muotokuvaan kuulu. Ilaskivi on halunnut mukaan Suurkirkon, joku toinen on tyytynyt Helsingin vaakunaan. Useimmissa maalauksissa tausta on neutraali. Apulaiskaupunginjohtaja Markku Saurin valokuva edustaa aivan uutta muotokuvamaailmaa. Hän istuu ratikassa ja vaikuttaa ilmeisen tyytyväiseltä saavutuksiinsa. Myös valtuuston puheenjohtaja Minerva Krohnin (alla) grafiikkatyö poikkeaa valtaväylästä, sen on tehnyt Julia Vuori. Kaikkein poikkeavin on Elina Merenmiehen maalaama Pekka Korpisen (alla) kuva.  Se herätti valmistuttuaan kovasti huomiota. En yhtään epäile, etteikö Korpinen olisi tiennyt, mitä on odotettavissa. Runnellut ja päällemaalatut kasvokuvat ovat tuttua Merenmaata, sen voi vaikka käydä tarkistamassa Galleria Anhavassa parhaillaan olevassa näyttelyssä. Muotokuva on rohkea veto Korpiselta ja eräänlainen mielenilmaus viralliselle muotokuvakulttuurille ylipäätään.

Erityisen kiinnostunut Vallan kasvot –näyttelyssä olin naisten muotokuvista, eihän naisia vallan kasvoissa ylipäätään kovin monta voi olla. Pääpiirteissään ne ovat erilaisia kuin miesten kuvat. Kaupunginjohtaja Eeva-Riitta Siitosen (alla) jämäkkä seisova hahmo jatkaa harmaahkojen miesmuotokuvien sarjaa. Ilme ei kuitenkaan toista tiukkaa asentoa ja käädytkin lepäävät tuolin nojalla. Samaa jäyhää linjaa edustaa punaiseen pukeutunut istuva apulaiskaupunginjohtaja Paula Kokkonen (alla). Kuva viestii, että tällä naisella on ollut valtaa. Huomio kiintyi käsien asentoon, jossa sormukset pääsevät hyvin esiin. Valtuuston puheenjohtaja Suvi Rihtniemi suurine leuan päälle ulottuvine huiveineen on jo kauempana perinteisistä mieskuvista. Naismuotokuvien kirjo oli paljon suurempi kuin miesten. Olin siitä iloinen.

Pidin kovasti Marjatta Tapiolan maalaamasta valtuuston puheenjohtaja Rakel Hiltusen (alla) muotokuvasta. Kaupunginteatterin lämpiön seinällä on Tapiolan maalaama teatterinjohtaja Maria-Liisa Nevala, joka ei ole mielestäni niin onnistunut kuin Hiltunen. Tapiola on maalannut myös pankinjohtaja Sirkka Hämäläisen muotokuvan, joka on iloinen poikkeus Suomen Pankin miesjohtajien muotokuvien joukossa. Se jäi mieleeni, kun yleisö pääsi tutustumaan muutama vuosi sitten pankin taidekokoelmiin. Netissä voi käydä kurkkaamassa Leevi Kivisaaren maalaamaa Espoon kaupunginjohtaja Marketta Kokkosta ja Dmirti Zudovin maalaamaa Anneli Jäätteenmäkeä.Kumpikin maalaus on rauhallinen ja asettelultaan tasapainoinen, Jäätteenmäen kasvojen näköisyyttä voi kritisoida, jos sillä tässä tapauksessa on ylipäätään mitään merkitystä.

Lopuksi ilmaisen iloni siitä, että Vallan kasvot –tyyppisiä näyttelyitä järjestetään. Maalaukset ovat yleensä yleisön tavoittamattomissa, emmehän me edes tiedä, ketä maalareita on käytetty. Demokratian kannalta kiitos Helsingin kaupungille.

Viime aikoina on puhuttu eliittitaiteesta, myös taidemuseoiden kohdalla. Olen pohdiskellut, että tuleeko kuvataiteesta eliittitaidetta siitä riippuen, minne maalaukset tai veistokset on asetettu esille vai perustuuko se pääsymaksun suuruuteen. Onko siis muotokuva eliittitaidetta, jos se sijaitsee Ateneumissa tai Sinebrychoffin taidemuseossa. Vai perustuuko nimitys taiteilijaan? Voisi ehkä ajatella, että Korpisen maalannut Merenmies taiteilijana edustaa suuntaa, joka ei ehkä miellytä ns. kadunmiestä. Mutta kun taulu on esillä kaupungintalon aulassa, jonne kuka tahansa voi astua maksamatta mitään, se ei voi olla eliittitaidetta. Tällä taivastelulla haluan osoittaa, että käsite eliittitaide on mielestäni kyseenalainen. Vallan kasvot näyttelyssä tulee samalla käynnillä kohdanneeksi hyvin monenlaista taidesuuntausta, helposti avautuvaa ja ymmärrettävää, mutta myös katsojalle ongelmallisempaa. Suosittelen.