Aivan ainutkertainen kokemus tämä Vladimir Nabokovin romaanin Kalvas hehku lukeminen. Käännös on Kristiina Drewsin. Luin teoksen pari kuukautta sitten ja olin ymmälläni. Mökkiviikolla luin toistamiseen ja jotakin jo valkeni. Kirja on monikerroksinen: on John Francis Shade ja hänen 999 säettään käsittelevä runoelma, on Charles Kinboten kirjoittama esipuhe, on Kinboten kommentteja suureen osaan säkeistä, lyhyitä ja pitkiä, lopussa vielä laaja hakemisto. Kommentointi muodostaa laajimman osan teosta. Yhden tason muodostaa vielä kommenteista esiin nouseva Kinboten kotimaa Zembla, jonka jättimäinen naapuri on Sosed. Oltaisiinko jossain Venäjän lähistöllä, koska maa pilkahtelee siellä täällä. Zemblan kuningas on kirjallisuuden tutkija, joka joutuu vallankumouksen jälkeen jättämään kotimaansa.

Nabokov%201.jpg

Esipuheessa kerrotaan Shaden ja Kinboten tutustumien yliopistolla, naapuruudesta, ystävyydestä ja hieman yliopiston muista ihmisistä. Kinbote ylistää ystäväänsä: ”Siinä hän nyt on, tapasin sanoa itselleni, tuossa on hänen päänsä, joka sisältää aivan toisenlaiset aivot kuin ne synteettiset hyytelöt, joilla häntä ympäröivät aivot on täytetty”. Huvittavaa on, että kirjan päähenkilö antaa lukuohjeet kommenttien ja runon lukemiselle, ensin olisi luettava kommentit peräjälkeen, sitten runoelma ja kommentit yhdessä ja lopuksi kommentit kolmanteen kertaan. Olisi ostettava kaksi kirjaa, jotta runoa katsoessa ei tarvitsisi jatkuvasti selata sivuja edes takaisin (aiheellinen ohje). Kirjailija menee ohjeiden antamisessa jopa niin pitkälle, että hän sanoo: ”Katso Esipuhe. Katso Esipuhe heti paikalla”. Kommenteissa viittaillaan ristiin, joten kirjan plaraaminen on jatkuvaa. Ilman kommentteja Shaden tekstistä jäisi puuttumaan kaikki inhimillinen todellisuus, sanoo Kinbote. Runoelma onkin omaelämäkerralliseksi työksi liian häilyväinen. Kinbote väittää, että kuolema katkaisi Shaden kirjoittamisen. Olisi pitänyt tulla vielä 1000. säe, joka olisi symmetrinen ensimmäisen kanssa. Kinbote menee Shaden ihailussa niin pitkälle, että asettuu asumaan niin lähelle runoilijaa, että voi tarkkailla tätä, jopa ystävystyä. Runomateriaali jäi Kinbotelle Shaden kuoltua tavalla, jota en voi paljastaa paljastamatta koko jännittävää kudelmaa. Sillä jännittävä teos on, en uskaltaisi kuitenkaan dekkariksi sanoa, niin paljon aivotyötä lukijalta vaaditaan.

Kommentointi on siis kirjassa pääosassa, ei runo, jota kommentoidaan. Näin arvelen, ehkä pitäisi lukea runo vielä kertaalleen, jotta osaisi nostaa sen esiin. Runo alkaa: ”Sen kuolleen linnun varjo olin vain…”. Kommenteissa kerrotaan Shadesta nuorena poikana, joka järkyttyy linnun lennettyä ikkunaan ja kuoltua. Kommenteista käy ilmi, että Kinbote kertoo Shadelle kotimaastaan ja uskoo, että tämä luo maan uudelleen runoelman muodossa. Siitä syntyy teoksen jännite. Teksti on siis Shaden omaa, mutta kertomus Kinboten syöttämä. Hän tarkkailee runoilijaa niin yliopistolla, jossa kumpikin työskentelee, kuin kotonaan, jopa kiikarilla. Kinbote tarjoaa tekstiä, Shade kirjoittaa, hänen vaimonsa Sybil korjaa ja laimentaa Shaden lukiessa tekstejään. Suhdetta Shaden vaimoon kuvastaa tämän Kinbotelle antamat liikanimet ”jättiläispunkki, kromosomiraatokärpänen, neron inha loinen”.

Mutta kuka tämä Kinbote oikein on? Ainakin hän on kirjan päähenkilö, joka siis haluaa runoilijan kirjoittavan tämän hänelle syöttämän tarinan. Välillä runoilija epäilee, että tämä tarina kuninkaasta, vallankumouksesta ja kuninkaan paosta vuorien yli ei ole lainkaan totta. Onko, uskooko lukija? ”Kun sinä muokkaat aineistosta omaa runouttasi, siitä tulee totta, ja ihmiset heräävät eloon.” Totta, näinhän se on minkä tahansa tarinan totuudellisuuden laita. Kinbote sanoo vielä Shadelle, että kun runot on julkaistu, hän uskoo Shadelle lopullisen totuuden, suurenmoisen salaisuuden, joka rauhoittaa tämän. Eli tuleeko Kinbote tässä paljastaneeksi, että hän itse on tuo kuningas, alkaa lukija jo aavistella. Miksi muuten Kinbote pelkää omaa kuolemaansa? Onko hän maansa kuninkaallisten sukua?  Hän toteaa, että zemblalaiset ovat alttiita murhaamaan kuninkaallisia. Vihjauksia, vihjauksia.

Kommentointi on siis suureksi osaksi aivan muuta kuin varsinaista Shaden runosäkeiden esittelyä. Zemblan lisäksi on tarinoita ties mistä, niillä ei ole mitään tekemistä runon eikä kuninkaan tarinan kanssa. Nabokov leikittelee ja pyörittää lukijaa mielensä mukaan. Kirjoittaja esimerkiksi pohtii, mikä olisi ihanteellisin tapa tehdä itsemurha, ettei vahingoittaisi muita ja varmasti kuolisi. Osa kommenteista on lyhyitä, ne vaativat ehdottomasti runon ao. kohdan katsomista. Sitä en toisellakaan lukemisella aina viitsinyt tehdä. Ja niin kuin tässä ei olisi kylliksi, kesken kaiken on muutaman sivun Shaen ja Konboten välinen uskontoa koskeva vuoropuhelu. Erityistä piiloleikkiä käydään kuninkaan hahmon ympärillä. Kirjan loppupuolella kerrotaan, miten valepukuinen kuningas laskeutui Amerikkaan laskuvarjolla. Kun häntä noutamaan tullut autonkuljettaja sulloin laskuvarjoa takakonttiin, ”minä rentouduin hänen antamallaan retkituolilla”. Ja samankaltaisia paljastuksia on siellä täällä, mutta varma ei voi olla.

Nabokov%202.jpg

Mistä tulee teoksen nimi Kalvas hehku? Viitteitä löytyy sieltä täältä. ”Roskanpolttouunin kalvaassa hehkussa”, Shade siinä polttaa säekorttejaan ja Kinbote näkee sen. Kirjailija puhuu kirjan lopputuloksesta ”sen kalvaassa ja harsomaisessa muodossa”. Kun saatoin kirjan lukemisen loppuun mökillä järven rannalla, voisin kuvata pakkasauringossa kylpevän jään tuottavan kalvasta hehkua. Näky on kaunis, mutta tietoisuus kylmästä tekee valon kalvaaksi. Teoksen esipuheessa jo käy ilmi, että runoilija murhataan, tieto tuottaa kalvasta hehkuaan koko tekstille.

Kieli on taiturimaista. Esimerkiksi kommentti: ”Tämä taidokas säe kruunaa apoteoksena koko laulun ja toimii synteesinä sen kuvaamien sattumien ja mahdollisuuksien kontrapunktisille aspekteille.” Tai: ”Näissä säkeissä luvatun hurjan runouden asemesta me saamme sutkauksen tai pari, ripauksen satiiria ja laulun lopussa ihanaa hellyyden ja levottomuuden hehkua”.  Ja tällaista: ”Säkeet 557-558: Havaita mustuudesta henkäisten / ihana Terra, jaspispallonen. – Koko laulun ihanin säepari.” Voiko lukija tällaisen ottaa tosissaan? Mielessä kalvaa epäily kirjailijasta, joka hihittää lukijansa ällistykselle.

Lukijaa pyöritetään kummallisilla poikkeamilla. Zemblankielinen vastine Edda-runolle on kuulemma: ”Iltaisin viisas päivää ylistää / ja vaimoa kun haudassaan on tää / joen jonka yli saimme reen / nuorikkoa ken kaatui vuoteeseen”. Viimeistään tässä sivulla 122 tulin varmistuneeksi, että kirjailija Nabokov naruttaa lukijoitaan, nauraa meille, jotka yritämme ottaa selvää hänen aivoituksistaan. Huijari koko mies! Mutta taitava. Onhan siellä zemblankielinen säeparikin, jota kirjoittaja kuvaa maagiseksi: ”Id wodo bin, war id lev lan / Indran iz til ut roz nitran.”

Kirjan loppu on yhtä yllättävä kuin koko teksti, jätän yllätyksen lukijalle. Jukka Petäjä kirjoitti ansiokkaan lauantaiesseen Nabokovista Helsingin Sanomissa 7.3.2015.