Aika mainio kirja tämä Pierre Bayardin Miten puhua kirjoista joita ei ole lukenut, suomentanut Pirjo Thorel. Siis se on ihan mahdollista, todistelee Bayard monen kirjailijan, kirjallisuuden professorin ja esimerkkien voimin. Sitä paitsi hän mainitsee alaviitteessä, mihin seuraavista luokista kirjat kuuluvat: TK, tuntematon kirja, SK, selaillen luettu kirja, EK jossain yhteydessä esiin tullut kirja ja UK, unohdettu kirja. Kaiken lisäksi hän antaa pisteitä: ++ hyvin myönteinen arvio, + myönteinen arvio, - kielteinen arvio ja - -  hyvin kielteinen arvio. Mikään ei estä häntä antamasta mitä tahansa näistä arvioista kirjalle, jonka hän on luokitellut sarjaan TK tai SK. Ja meillä vielä ihmetellään oikein lehtien palstoilla, jos joku arvostelee kirjaa lukematta sitä. Koska Bayard väittää, että kirjaa ei tarvitse lukea kyetäkseen keskustelemaan siitä, hän voi myös antaa arvioita kirjoista, vaikka ei tuntisi niitä tai ei olisi edes koskaan kuullut puhuttavan niistä. Hänen merkinnöistään suorastaan puuttuu TK –kirjallisuus, koska hän pitää lukemiseen liittyvää jaottelua keinotekoisena. Alla Kallion kirjasto.

 

Bayard toteaa, että elämme yhteiskunnassa, tosin katoavassa, jossa lukeminen käsitetään jonkinlaiseksi pyhittämiseksi. On siis pakko lukea ja vielä pakko lukea kaikki. Ja jos lukemattomuus on tuomittavaa, sitä on myös selailu tai ainakin, jos sanoo niin tekevänsä. Bayardin mukaan kirjan kommentoinnin kannalta on joskus jopa suotavaa, ettei ole lukenut sitä kokonaan tai edes avannut sitä. Ainakin jos puhuu henkilön kanssa, joka ei hänkään ole lukenut kyseistä kirjaa. Hän myös pyrkii antamaan ohjeita ei-lukijalle. Onhan nimittäin niin, että heti alettuaan lukea, alkaa lukijalle myös vääjäämätön unohtamisen prosessi. Unohtaminen ei välttämättä aina koske pelkästään kirjaa, vaan koko lukemisen prosessia. Voidaanko lukemista, jota emme edes muista tapahtuneen, vielä kutsua lukemiseksi, kysyy myös Montaigne, jonka unohtamisajattelua hän esittelee. Ajatuskin kuvitella lukevansa loputtomiin ulottuva kirjojen määrä on mahdoton, joten lukeminen on ennen kaikkea ei-lukemista, jopa suurlukijoiden kohdalla.

Bayard otsikoi lukunsa ajatuksia ohjaavasti. Esimerkiksi: ”Kirjat joita ei tunne, joka näyttää lukijalle, että jonkin tietyn kirjan lukeminen olisikin ajan haaskausta, ei ole yhtä tärkeää kuin se, että hankkii kaikista kirjoista ”kokonaisnäkemyksen” Musilin erään henkilöhahmon ilmaisua lainataksemme”. Hän puhuukin sitten paljon tästä kirjallisuuden kokonaisnäkemyksestä, sillä juuri intuitiivinen tieto antaa joillekin etuoikeutetuille mahdollisuuden välttää suuremmitta vahingoitta tilanteen, joissa he jäisivät ”rysän päältä” kiinni sivistyksen puutteestaan. Sivistyneet henkilöt nimittäin tietävät, että sivistys on ennen kaikkea suunnistamista ja orientoitumista – ja mikä tärkeintä, sivistymättömät eivät sitä onnettomuudekseen tiedä. Muistamme tämän jälkeen siis, että kirja lakkaa olemasta meille tuntematon heti sen ilmestyessä havaintokenttäämme. Jo kirjan nimen näkeminen ja vilkaisu kanteen luo sivistyneessä henkilössä mielikuvia sen sisällöstä. Sivistynyt ihminen pystyy nopeasti suuntimaan niin kaikki kirjat käsittävässä kollektiivisessa kirjastossa kuin yksittäisessä kirjassakin, ei se vaadi lukemista. Päinvastoin.

Hän puhuu pitkään Musilin kirjastonhoitajasta, joka pysyttelee kirjojen ulkopuolella. Kumpi on parempi: se joka lukee teoksen perusteellisesti osaamatta sijoittaa sitä oikeaan paikkaan kirjojen kokonaisuudessa vai se joka ei mene sisälle yhteenkään teokseen, vaan liikkuu kaikissa. Proustinkin Bayard manaa esiin puolustellessaan lukemattomuuden edullisuutta ja Umberto Econ, joka hänen mukaansa osoittaa, että kirjaa ei tarvitse edes pidellä käsissään voidakseen puhua siitä yksityiskohtaisesti, kunhan kuuntelee ja lukee, mitä toiset lukijat siitä sanovat. Ei-lukijoiden sankariksi Bayard nostaa Paul Valéryn, joka kykenee pitämään hienoja puheita kirjoista lukematta niitä. Hän käsittelee myös kirjailijoita ja sitä, ovatko he parhaita henkilöitä puhumaan kirjoistaan. Montaigne ei esimerkiksi kyennyt tunnistamaan lainauksia omasta tekstistään, koska kirjan kirjoittamisen jälkeen kirjoista erkaantuu ja etääntyy, kunnes on niistä yhtä etäällä kuin muut. Entäs miten sitten puhumme kirjailijalle itselleen hänen kirjastaan? Ei pidä yrittääkään esittää mitään referaattia, on kerrottava mahdollisimman ympäripyöreästi, että on pitänyt hänen tekstistään.

Alla Vallilan kirjasto.

 

Otetaan tähän vielä Oscar Wilden kirjoja koskeva jako hänen artikkelistaan To read or not to read. Ensimmäiseen ryhmään kuuluvat luettavat kirjat, kuten esimerkiksi Ciceron kirjeet, Benvenuto Cellinin omaelämäkerta. Marco Polon ja Saint-Simonin muistelmat. Toiseen ryhmään kuuluvat kirjat, jotka kannattaa lukea uudestaan, kuten Platonin ja Keatsin teokset. Kolmas ryhmä käsittää kirjat, joiden lukemisesta suurta yleisöä pitäisi varoittaa. Varoittaminen olisi yliopiston tehtävä. Wilde ei kuitenkaan ole jättänyt luetteloa näistä kirjoista. Jos rohkeutta riittää, ei ole siis mitään syytä olla kertomatta suoraan, ettei ole lukenut sitä tai tätä kirjaa, Bayard opastaa.  Jotta voisimme ilman häpeää puhua lukematta jääneistä kirjoista, meidän tulisi vapautua siitä perheen ja kouluinstituution tuputtamasta mielikuvasta, että olisi olemassa aukotonta kulttuurintuntemusta. Emme saavuta sitä, vaikka koko ikämme yrittäisimme. Tärkeätä on rehellisyys itselle, ja itselle voi olla rehellinen vain, jos vapauttaa itsensä sivistyneeltä näyttämisen pakosta, joka tyrannisoi sisimpäämme ja estää meitä olemasta oma itsemme. Aamen.