Eletään Helsingin kirjamessujen viimeistä päivää. Arvaan, että siellä on tänäänkin ollut paljon porukkaa paikalla. Minä sen sijaan istun ikkunani edessä ja kirjoittelen. Otin messulehden Kallion kirjastosta mukaani jo päiviä ennen messujen alkua. ”Lue enemmän, luulet vähemmän”, kailotti ohjelmajohtaja Stig-Björn Nyberg jo toisella aukeamalla. Niinpä päätin olla analyyttinen ja tutustua julkaisuun kunnolla. Ennen kuin edes pääsen ensimmäiseen juttuun, DDR:ssä syntyneen kirjailijaa Judith Schalanskyä kuvaavaan tekstiin, on selattava sivukaupalla mainoksia, Otavan, Liken, Kirjapajan ja pienempien yrittäjien ja YLEn. Vasta sivulla 34 päästään asiaan eli messujenohjelmaan. No, täytyyhän nämä lystit jonkun maksaakin!

Mikähän siihen on syynä, että vuosi vuodelta ohjelmatarjonta aukeaa aina vain vaivalloisemmin. Sivuilta pomppaa silmiin eri tavoin korostettuja esityksiä, on tähteä, messuhaastista, raamia, tummennusta ja lippua. Ei se minua helpota. On otettava kynä käteen ja lähdettävä liikkeelle kohta kohdalta, mutta puolivälissä tarkkaavaisuus jo herpaantuu. Toisen yrityksen teen lopusta alkuun –tekniikalla, joten uskoisin, että jokaisen esityksen olen jotenkin noteerannut. ”Pakko kuunnella” –juttuja on vähän, ”melko kiinnostavaa”  ja ”voisi vaikka kuunnella” -juttuja sen sijaan enemmän. Onko lievään hapuiluun ja epävarmuuteen syynä jonkinasteinen turtumien vai lievä kiinnostuksen puute? Vai olisiko syynä se, että nyt eläkkeellä on ollut enemmän aikaa lukea ja tutustua vuoden tarjontaan jo etukäteen. Kirjamessut on vain yksi tapahtuma omassa kirjamaailmassani, eikä missään tapauksessa siellä tärkeimmässä päässä.

kuva%20%282%29-normal.jpg

Myyntimarkkinathan nämä ovat. Kaikki tähtää siihen, että kirjoja ostetaan ja ostetaanhan niitä. Uudet kirjat ovat halvempia kuin kirjakaupoissa ja vanhojakin saa jopa kahdella eurolla. Uusia nimikkeitä on paljon, suorastaan tulvimalla. Onko ne kaikki esiteltävä täällä, puolen tunnin välein kahdeksalla areenalla, kirjakauppiaiden omat osastot siihen lisättynä? On polkupyöräseikkailua, ikääntyneiden seksuaalisuutta, Venäjän keisareita, arktista aluetta, äitiyttä ja ties mitä, unohtamatta kirjoja kaikille –osastoa. Helsingin Sanomilla on oma lavansa ja näytöskeittiö tietysti pitää olla, kokkikirjohan tulee koko ajan. Uutta on tiedeori, jossa käsitellään tutkijoita erityisesti kiinnostavia aiheita. Kirjamessukirkkoa en ole aiempina vuosina huomannut. Uskonnolliset aiheet ovat muutenkin hyvin esillä, niin kirjoina kuin keskustelutilaisuuksina. Koska tapahtuma on viimeisimmän vuoden kirjojen esittelyä, ei vanhoja kirjoja juuri käsitellä elleivät ne ole jonkun teoksen aiheena. Toivoisin, että tuollaisia äsken kirjoitetun ulkopuolella olevia kirjailijoita olisi mukana. Ne vahvistaisivat ajatusta, että on kirjailijoita, joita kannattaa aina lukea.

Kaikki genret päässevät esiin, dekkarit, runot, elämäkerrat, tietokirjat, historialliset romaanit, science fictionit, lastenkirjat ja mitä niitä nyt onkaan. Ruotsinkieliset tietysti omilla lavoillaan. Saksa on messujen kohdemaa ja lippuja messukirjassa onkin siellä täällä. Äkkiseltään katsottuna Viron lippuja on yhtä paljon. Naiseus on pop, mies ei samalla tavalla pääse esiin, siis aiheena. Paitsi onhan siellä Endast män, jossa käsitellään rahaa, pitihän se arvata. Otsikoita riittää: Lisää naisia kehiin eli tekeekö kotimaisten naisdekkaristien buumi tuloaan? Naisen elämää, Naiskirjailija klassikoiden äärellä, Kvinnobilder, Ryssland och feminismen, Keitäs tyttö kahvia – naisia politiikan portailla? Olisihan se ollut kiintoisa harjoitus kuunnella nuo kaikki ja muutama muu lisää. Millainen naiskuva siitä olisi muodostunut. Kirjoittamista lähestytään monesta suunnasta. Minustako kirjailija? Miten voi 2000-luvun suomalainen kirjallisuus? Selkokirja rakastaa lukijaansa. Runoretrospektiivi. Näin pääset kirjailijaksi ja mitä sitten tapahtuu? Tätä et tiennyt kirjasta. Kirjailija kohtaa kääntäjänsä. Miten kirjoja tehdään joukkorahoituksella? Näitä kirjoja kansanedustajat lukevat. Valehteleeko kirjailija? Kuuntelin tuon 2000-luvun kirjallisuutta käsittelevän keskustelun ja se oli ihan kiintoisa.

kuva-2-normal.jpg

Ja palkintoja jaetaan joka lähtöön. Tietyt kirjailijanimet esiintyvät useammin kuin toiset, suurin osa pääsee ääneen vain oman teoksensa esittelyn ajan. Lastenkirjailija Timo Parvelalla on vientiä, Jörn Donnerilla samoin, suomeksi ja på svenska. Kiinnostavista kirjailijoista tulee helposti eräänlaisia päivystäviä dosentteja, joilta löytyy kommentti aiheeseen jos toiseen. Tällainen on Claes Andersson ja  Susanna Alakoskikin pääsi useamman kerran lavalle. Mielenkiintoista ovat aiheet, jossa kirjallisuus liitetään muihin taidelajeihin, teatteriin kohteena Märta Tikkanen ja Sofi Oksanen, elokuvaan itseoikeutettuna keskustelemassa Peter von Bagh ja kuvataiteeseen. Kuvataiteesta esiteltiin Kiasman, Sinebrychoffin ja Ateneumin taideteoksia, Jakob Dahlgrenin Abstraktion ihmeellinen maailma (kuva yllä), Helene Schjerfbeckin Toipilas, Rembrandtin Lukeva munkki ja Edvard Munchin Kylpeviä miehiä. Esittelyt olivat kiinnostavia.

Onhan minullakin omat inhokkini tai ainakin henkilöt, joista en erityisemmin pidä. En jaksa enää kuunnella Jörn Donneria, olen jo hänen Mammutin esittelynsä kuunnellut.  Olen väsynyt myös Hämeen-Anttiloihin, niin Virpiin kuin Jaakkoon, vaikka hän viisas mies alallaan onkin. En mene myöskään kuuntelemaan Merete Mazzarellaa, vaikka kuinka avautuisi vanhenemisen ongelmista. Vähän kyllä Panu Rajalakin ottaa jo koville, vaikka ei hänen kirjallisuuden osaamistaan voi kyseenalaistaa. Tuntenut olen miehen jo kaukaa 80-luvulta, oli assistenttina kotimaista kirjallisuutta opiskellessani. Ohimennen tulee kuunnelluksi sellaistakin, jota ei ollut aikomus kuunnella. Tauoilla Kirjakahvilassa sain informaatiota unien selittämisestä, virkkuusta ja Eeva-Kaarina Volasen elämästä. Oma hupinsa siinäkin. Sitten on niitä keskusteluita, joista jää kyselemään, että miksihän tämäkin piti järjestää. Aihetta Kelpaako tiede poliitikoille oli käsittelemässä kunnianarvoinen joukko tohtoreita, pari kansanedustajaakin mukana ja puheenjohtajana Helsingin yliopiston ex-kansleri Ilkka Niiniluoto. Asiallisia puheenvuoroja, mutta vastaus kysymykseen oli mielestäni epäaito. Erityisesti kiusasi se, että kansanedustajat esiintyivät kuin olisivat olleet vaalitilaisuudessa ja me salissa mahdollisia tulevia äänestäjä.

Keskustelujen kiinnostavuus riippuu myös haastattelijoista. Vaikka Jukka Petäjä onkin johtava kirjallisuusarvostelija johtavassa päivälehdessä Helsingin Sanomissa, kyllä hänkin päästelee suustaan kaikenlaisia sammakoita. Haastatellessaan nigerialaista Chimamanda Ngozi Adichieta hän kysyi Nigerian yhteiskunnan kolmea suurinta ongelmaa. Kirjailija heitti kysymyksen takaisin ja Petäjä piti yhtenä meidän suurimmista ongelmistamme bad politicians. Poliitikothan päätökset todella tekevät, mutta oli se melko pintaraapaisu noinkin arvokkaan lehden toimittajan suusta. Useimmat haastattelut eivät anna mitään kirjan jo lukeneelle tai eivät valaise kunnolla niitä kuulijoita, jotka eivät ole lukeneet kirjaa. ”Mistä sait idean kirjoittaa tästä” on vakiokysymys, jotka saa vakiovastauksen. Esimerkiksi Tommi Melenderin haastattelu teoksesta Yhden hengen orgiat ei antanut juuri mitään uutta. Eivät kaikki kuulijat tietysti hänen blogiaan lue. Sitten taas esimerkiksi Mihkel Raudin kirjan Rapa roiskuu haastattelu oli aivan mainio, suorastaan hauska. Haastattelija tunsi Viron, aiheen, kirjailijan ja kirjan. Myös Antti Heinimäen haastattelu Antti Nylénin Tunnustuskirjasta oli hyvä, jopa syvällinen. Siinä ehdittiin pohdiskella niin uskomisen problematiikkaa, kirkkoon kuulumista kuin synnin olemustakin. Vaikka teos oli minulle tuttu, syvensi haastattelu sen aihepiiriä.

kuva-1-normal.jpg

Vaikka tämä kirjoitus saattaa antaa negatiivisen kuvan koko messutapahtumasta, viihdyin siellä minäkin puoli toista työpäivää. Kiinnostavia esityksiä oli. Mitä jäi mieleeni? Melender totesi, että kirjailijan kirjoittamisen motiivi perustuu siihen uskoon, että joku haluaa lukea suuri sitä, mitä hän kirjoittaa. Hän totesi, että kirjallisuutta ei voi käyttää väärin, kaikenlaisen kirjallisuuden lukeminen on hyvästä. Uusi kirjallisuus nojaa itään päin, katsoi Panu Rajala tarkoittaen, että on tullut paljon Venäjää tavalla tai toisella käsitteleviä kirjoja. Onhan noita; mm. Hannu Mäkelän Pushkinin enkeli, Heidi Kongäksen Dora Dora, Rosa Liksomin Hytti nro 6 ja muita. Vaikka Jukka Petäjä Adichien haastattelijana ei ollut mielestäni paras mahdollinen, oli kirjailija itse valloittava. Kirjakin kannattaa lukea, se valottaa oivallisella tavalla, että olla musta Nigeriassa on aivan toista kuin olla musta Amerikassa. Olisin toivonut, että haastattelija olisi tehnyt kysymyksiä myös kirjan toiseen päähenkilöön ja maahanmuuttoon liittyen. Valehteleeko kirjallisuus –keskustelu oli kaikkinensa mielenkiintoinen (kuva yllä). Esitettiin kysymys, että miksi pöydän takana on virolaisia ja Virosta kirjoittaneita, mm. Sofi Oksanen ja historioitsija Seppo Zetterberg. Romaanikirjallisuuden ei tarvitse olla totta, mutta pitää osata kirjoittaa aidosti siis siten kuin se voisi olla totta.

Lopuksi voi todeta, että kirjamessut kiinnostavat ihmisiä. Sen näkee jo liikenteessä. Torstaina ratikka täyttyi ääriään myöten yläkoululaisia Vuosaaresta. On hienoa, että opettajat jaksavat viedä oppilaitaan messuille.