Käväisin toistamiseen Ateneumissa tutustumassa Anna Kortelaisen kuratoimaan näyttelyyn Onerva ja kaupungin naiset. Ensimmäisellä pikakäynnillä se vaikutti jossain määrin sekavalta ja pakko todeta, että vaikutelma ei paljon siitä muuttunut. Vaikka nyt tiesin, että kyse ei ole yksinomaan L. Onervasta, vaan sen ajan Helsingin esille tuomisesta, runsas esillepano häiritsi keskittymistä. Olisi pitänyt olla kaupunkihistoriallinen lähtökohta takaraivossa, ei taiteilijakeskeinen. Otin mukaan kuulokkeet ja kuuntelin Kortelaisen salikohtaiset esittelyt. Oikein informatiivisia, kieltämättä. Yksityiskohtia on runsaasti, en kaikkiin jaksanut edes tutustua, esimerkiksi taidehistoriallinen sali kirjoineen oli minulle liian ylivoimainen. Näyttelyn ne salit, joissa esitettiin Onervan pukuja ja työhuonetta kuvastivat mielestäni enemmän kuraattoria itseään, kuin Onervaa taiteilijana. Saattaa olla, että nyt kritisoin liikaa Kortelaista, olisi kiva kuulla vastakommentti.

Olihan Onerva monipuolinen, kirjailija, taiteilija ja taidearvostelija, joka kirjoitti kritiikkejä niin teatterista kuin taiteestakin. Hän halusi nostaa esiin naistaitelijoita ja ihmetteli, miten vaikea Helene Schjerfbeckin oli päästä esille. Hän oli Elli Tompurin mukana laajentamassa Helsingin teatteritarjontaa ja esiintyi kaikin puolin modernina naisena. Arvelen, että tämä juuri on kiihottanut Kortelaista ja se kuuluu hänen selostuksissaan ja näkyy maalausten viereen nostetuissa Onervan sitaateissa. Kortelainen on siinä varmaan oikeassa, että Onerva ansaitsisi oman museon tai edes patsaan tai muistomerkin, onhan suomalaisista naisista vain Ida Aalberg saanut oman museonsa Janakkalaan. Kortelaisen mukaan näyttely on promenadi, kävelyretki Onervan käsikynkässä sen aikaisen Helsingin halki ja mielellään hän kuvaa Onervan dallailua Espalla ja pörräilyä kahviloissa. Kyllä maalaukset, valokuvat, esineet, kirjallisuus, liikkuva kuva ovat kuitenkin kokonaisuudessaan vaikeasti sulatettava kokonaisuus. Pidin kovasti maalauksista, vaikka suuri osa oli tuttuja taiteilijoita, oli Schjerfbeckiä, Ruokokoskea, Mynttiä, Enckelliä ja monia muita tuttuja, kohteet useimmiten naisia. Enckellin kaksi 1918 maalausta kuuluivat niihin, joita en ollut koskaan aiemmin nähnyt. Olihan mukana paljon minulle tuntemattomia taiteilijoita.

Kuuntelin aiemmin Anna Kortelaisen esittelyn Onerva-näyttelystä. Onerva kuoli 1972, siis olin silloin jo Helsingissä, havaitsin. Onervalla oli suuri ego, sanoi Kortelainen. Jos hän olisi mennyt Ateneumiin, olisi ollut samalla vuosikurssilla kuin Tyko Sallinen, kaksi egoa olisi kohdannut. Näyttely on tarina, joka perustuu faktoihin. Kortelainen kertoi, että SKS:ssa on Onervan jäämistö, jossa hän avasi aiemmin avaamattoman mapin. Siitä selvisi Onervan isän salaisuus; rakkauskirjeet ja avioton lapsi. Näyttely on tietoisesti enemmänkin Onervan ajan Helsinkiä kuin itse Onervaa esittelevä, taustalla on mielenkiintoinen sukupolvi ja vuosikymmen 1910, totesi Kortelainen. Näyttelyssä esiintyy naiskulttuuri, kuvataide, kirjallisuus, teatteri, elokuva, kaikki tuttua Onervalle. Esillä on siis Onervan elämää, hän oli  Femme Fatale, lehtien taidekriitikko, naisasianainen, prosaisti. Näyttelyssä ei näy runoilija Onerva. Kortelaisen mukaan Onervan sitaateista käy ilmi, että proosa on täyttä 2000-lukua, rikasta kieltä.

Näyttelyä ovat olleet Kortelaisen kanssa tekemässä Hannu Pakarinen kuvaajana ja Minna Santakari näyttelyarkkitehtina. Katso myös Elina Lifflanderin ja Elisa Savolaisen teos Kirje Onervalle. ”Kaikki kokekaa ja hyvä pitäkää.” Näyttely on hivenen hämmentävä, ilman Kortelaisen esitystä se ei varmaankaan aukene. Katso materiaalia Ateneumin sivuilta.  Lukijani, jos olet ihmetellyt tämän pläjäyksen kuvia, niin ne sekalaisuudessaan ilmentävät itse aihetta. Pari on näpätty dallaillessa kaduilla, alla oleva Roi Vaara on Teatteri –lehdestä, tuon performanssin olisin halunnut nähdä.

 

Lisäys: Oli kiintoisaa lukea uusimmasta Taide -lehdestä 3/2010 Juha-Heikki Tihisen arviointi taidemuseoiden kokoelmien asemasta näyttelyissä. Siinä hän kysyy, kuka puhuu, Onerva vai Kortelainen. Onko kyse Onervasta vai Kortelaisen kulttuurihistoriallisesta näkemyksestä? Onko kyseessä ironinen leikki vai vai hiihdetäänkö turhan tuttuja uomia? Olen ihan iloinen, että samaa osasin minäkin hämmästellä. Ja vielä rankemmin Annamari Vänskä kolumnissaan samassa lehdessä: Kiinnostava aihe jää tyystin kuraattori Anna Kortelaisen egon alle. Kolumnissa tarkasteltiin näyttelyiden kuraattorien aseman nousua taidekentässä.