Se osui silmiini Ateneumin kaupasta ja maksoi pokkarina vain viisi euroa. Proust katsoi kannesta vetoavasti. Kyse on Alain de Bottonin Kuinka Proust voi muuttaa elämäsi, suomentanut Hanna Tarkka. Huumorilla kirjoitettu teos. Vai onko niin, että Marcel Proustia ja hänen mammuttiteostaan Kadonnutta aikaa etsimässä voi analysoida vain pilke silmäkulmassa. Miten muuten kirjoittaa kirjasta, jonka pisin lause ylettyisi seitsemäntoista kertaa viinipullon tyven ympärille, jos se painettaisiin yhdelle riville standardikokoisin kirjaimin. Kirjassa on muutamia mustavalkoisia kuvia, joiden merkitystä lienee haettava huumorin puolelta. Botton näyttää kirjoittaneet filosofian piiriin luettavia kirjoja, en ole aiemmin tutustunut mieheen. Proustin Kadonneesta ajasta kirjoittelin näille sivuille pari vuotta sitten. 24.3.2008 olen kirjoittanut André Mauroisin Marcel Proustista ja 13.5.2009 Olof Lagercrantzin Proustia lukiessa -kirjasta.

Nyt lukemani kirja on eräänlainen opas elämän taitoon ja sen yhdeksän lukua on otsikoitu Miten opit. Miten opit rakastamaan elämää tässä ja nyt, lukemaan itseäsi varten, olemaan kiirehtimättä, kärsimään onnistuneesti, ilmaisemaan tunteesi, olemaan hyvä ystävä, avaamaan silmäsi, rakastamaan onnellisesti ja laskemaan kirjan kädestä. Kaikki taitoja, jotka kirjoittaja väittää Proustin ja hänen henkilöidensä osaavan. Ja mekin osaisimme, jos vain ymmärtäisimme ottaa Proustista oppia. Eräässä vaiheessa Botton kuvaa erilaisia potilaita, heidän ongelmiaan ja antaa vielä ohjeita, kuinka olisi tullut menetellä. Viimeistään siinä vaiheessa (s. 87) aloin ihmetellä, mikä tämä Botton on oikein miehiään. Proust nostetaan jakkaralle, joka kaikesta asiatiedosta huolimatta myös iloisesti keikkuu. Kadonnut aika on kirjoittajan mukaan käytännöllinen, yleispätevä kertomus siitä, miten ihminen voi lakata haaskaamasta elämäänsä ja nähdä sen arvon, ei siis mikään muistelmateos. Proustin isähän oli lääkäri ja kirjasta löytyy liikuntaohjeita hänen kirjoittamastaan kirjasta.

Kirjoja kannattaa lukea, koska siten tulee tunne, että on kotonaan kaikkialla, ne ovat parannus yksinäisyyteen ja niiden avulla lisää oivaltamisen kykyään. Kirjoissa osataan kuvata omaakin elämää paremmin kuin koskaan olisimme itse oivaltaneet, koemme asioita, jotka tunnistamme, mutta emme olisi osanneet muotoilla niitä itse. Voihan sitä kertoa uutisen, että nuori äiti heittäytyi Venäjällä avio-ongelmiensa takia junan alle ja kuoli, mutta mikä määrä merkityksiä ja inhimillisiä kokemuksia on tuon tapahtuman taustalla. Botton käy keskustelua myös siitä, onko kirjoitettava yleisin, kaikkien tuntemin myös kliseisin lausein vai omintakeisesti. Pitääkö osoittaa kunnioitusta ihmiskunnan suuria ajattelijoita kohtaan pyrkimällä kirjoittamaan kuten he? Proustin mielestä ainoa keino puolustaa kieltä on hyökätä sitä vastaan.



Proust on Bottonin mukaan hyvä esimerkki siitä, että missään tapauksessa ei pidä pitää kirjaa kirjailijan kuvana. Saattaa olla, että jotkut kirjailijat ovat parempia kuin kirjansa, mutta silloin heidän kirjansa eivät ole kirjoja, on Proust sanonut. Voisihan tässä ottaa esimerkkejä vaikka omasta kirjallisuudestamme, mutta jääköön. Balzac oli huonotapainen, Stendahl tylsä ja Baudelaire pakkomielteidensä orja. Niinpä Proustinkin tuotos oli loogista, taitavasti rakenneltua, seesteistä, jopa viisasta, vaikka hänen oma elämänsä oli hirvittävää ruumiin ja sielun kärsimystä. Näistä kärsimyksistä tämäkin kirja antaa hyvän kuvan, välillä sanoisi, että niissä jopa kieriskellään. Onhan meilläkin, esimerkiksi Vaasan LittFestissä keskusteltu siitä, pitääkö kirjailijan kärsiä, jotta elämästä olisi kirjan aiheeksi. Proust tuntuu Bottonin mukaan olevan tätä mieltä, vaikkakin hän toteaa, että kirja on kirjoittajaansa parempi.

Ystävyydestä Botton kirjoittaa pitkään ja kertoo, mitä kaikkea Proust oli, antelias, utelias ja aina valmis kuuntelemaan toisia. Kirjassa kerrotaan myös Joycen tapaamisesta, jossa Odysseuksen ja Kadonnutta aikaa etsimässä teosten kirjoittajan saavat sanotuksi toisilleen vai lyhyitä non –tokaisuja. Botton kirjoittaa mallin, kuinka keskustelu olisi pitänyt käydä. Herkullista. Ihminen ei kykene rupattelemaan samalla tasolla kuin millä hän on teoksensa kirjoittanut. Usein ihminen saa ajatuksensa ilmaistuksi vain kirjallisesti, keskustelun rytmi ei salli kuolleita kohtia eikä yliviivauksia. Voimme vain surra, mitä älyttömyyksiä suustamme pääsee ja sitä, mitä emme millään saa sanotuksi. Eihän toisaalta Proustkaan tiennyt alun alkaen, millaista kirjaa hän oli kirjoittamassa. Ja korjailut raivostuttivat kustantajan äärimmilleen.



Proust vainusi poikkeuksellisen terävästi vaaran suhtautua kirjoihin liian tosissaan ja palvovasti, kirjoittaa Botton, siis mies, joka omisti elämänsä kirjallisuudelle. Lukeminen ei saa muodostaa koko henkistä elämäämme, varoittaa Proust, kirjassa tosin huomattavasti monisanaisemmin. Liian luottavaisessa lukijassa voidaan havaita useita oireita: erehdymme pitämään kirjailijoita oraakkeleina, luettuamme hyvän kirjan, emme pysty itse kirjoittamaan, meistä tulee taiteen palvojia, meille tulee houkutus hankkia kirja La Cuisine Retrouvée, tunnemme houkutusta lähteä käymään Illiers-Combrayssa. Sen, miten nämä oireet esiintyvät, jätän lukija itsensä etsittäväksi. Mitä siis opimme tästä, kysyy Botton. Että suurin kunnianosoitus Proustille olisi esittää sama arvio hänestä minkä hän esitti Ruskinista, nimittäin, kaikista hienouksistaan huolimatta hänen teoksensa on loppujen lopuksi myös tyhmä, mielipuolinen, väkinäinen, valheellinen ja naurettava niiden mielestä, jotka viipyvät sen parissa liian pitkään.