Hyppäys Chimamanda Ngozi Adichien Kotiinpalaajien kirjoitustyylistä Peter Handken Moravalainen yö kirjoitustyyliin on kuin siirtyisi polkujen risteilemältä valoisalta kankaalta tiheään pöheikköön, jossa on edettävä hitaasti ja jossa voi löytyä mitä tahansa. Ei Hanna Tarkan suomentama Kotiinpalaajat silti mikään iloinen kirja ole. Se on rotujen välisen ristiriidan ja uuteen maahan sopeutumattomuuden kuvaus, jossa punaisena lankana etenee nigerialaisten Ifemelun ja Obinzen rakkaustarina. Monia sivupolkuja kierretään, mutta jotenkin alusta saakka voi odottaa, että hyvin tässä rakkaudessa lopulta käy. Tarina etenee mielenkiintoisesti ja kerronta on selkeää. Toisin on Arja Rinnekankaan suomentamassa Moravalaisessa yössä. Vasta puolisen sataa sivua lukeneena huomaan, että tarina matelee, josko tarinaa nyt onkaan ja asioita vatvotaan. Kielestä kuitenkin nautin, jokaisesta virkkeestä. Palaan myöhemmin kirjaan - jos palaan.

064-normal.jpg

Adichielta olen lukenut aiemmin teoksen Puolikas keltaista aurinkoa, joka sekin sijoittuu Nigeriaan. Nyt kirjailija syleilee Afrikan ja Nigerian lisäksi Eurooppaa, erityisesti Lontoota ja Pariisia ja Amerikkaa. Ei mikään kapea aiheen haltuunotto. Ifemelu ja Obinze ovat vuorotellen kertojina, eikä tapahtumissa edetä täysin kronologisesti. Se tuokin mielestäni tällaiseen tarinakeskeiseen romaaniin elävyyttä. Päähenkilöt katsovat lapsuuttaan ja nuoruuttaan ikään kuin aikuisten kokemusten lävitse. Saavatko he toisensa –loppuratkaisu tapahtuu kuitenkin vasta aivan viime sivuilla. Kirja antaa monessa mielessä lukijalle ajattelun aihetta, on tässä itsekin hyvä katsoa peiliin.

Keskeinen kysymys kirjailijalla liittyy rotuun. Päähenkilöiden kotimaassa rotua ei ole olemassa, ellei sitten nuoren Diken silmin, joka amerikkalaisena mustana ihmettelee, miten paljon mustia voi olla yhdessä paikassa. Adichie kuvaa oivaltavalla tavalla rotukysymystä nimenomaan mustan silmin ja avaa samalla lukijankin silmiä. Mehän kuvittelemme monien amerikkalaisten tavoin, että rodulla ei ole enää merkitystä. Kyllä on, Adichie todistaa. ”Rakas ei-amerikkalainen musta, kun muutat Amerikkaan, sinusta tulee musta. Älä väitä vastaan. Älä sano: olen jamaikalainen, olen ghanalainen. Amerikka ei välitä. Entä jos et ollut ”musta” omassa maassasi? Sinä olet nyt Amerikassa.” Lisää mielenkiintoa tulee Obaman presidentinvaaliin liittyvien tapahtumien kuvauksesta. Jos kirjasta hakee sanomaa, se kiteytyy mielestäni juuri rotukysymykseen, vaikka kirjaa voisi sanoa myös rakkauskertomukseksi. Adichie vertailee herkullisesti valkoisen perheen mustan lastenhoitajan ja komean ja rikkaan valkoisen miehen mustan vaimon elämää. Keskeiseksi rotuelementiksi Ifemelulle muodostuvat hiukset, joita hän ei suostu suoristamaan eikä värjäämään. Käkkäröitä ei tosin Afrikassakaan arvosteta, kuvaus on paikoin suorastaan hauska.

Rodun ohella toinen keskeinen kuvauksen kohde on maahanmuutto. Ifemelu muuttaa tätinsä perässä Amerikkaan ja kokee kipeästi sen, miten vaikeata maahanmuuttajan on päästä yhteiskuntaan kiinni, etenkin jos on musta. Hyvinhän hänelle käy, valkoisen miehen rinnalla tulee kansalaisuus ja paljon maallista hyvää. Sopeutuminen ei kuitenkaan ollut täydellistä, hän ei ”ollut muuttanut Amerikkaan nuoren ihmisen joustavin, lukkiutumattomin ajatuksin, eikä imenyt kulttuurisia koodeja suoraan ihonsa alle”, niin kuin moni muu nuori maahanmuuttaja. Obinze puolestaan lähtee kokeilemaan onneaan Englannissa, jossa laittomana siirtolaisena joutuu hakemaan työtä väärällä henkilöllisyydellä. Hän joutuu kiristyksen uhriksi, paljastuu ja karkotetaan takaisin Nigeriaan. Ifemelu palaa takaisin Nigeriaan vapaaehtoisesti pelkästä kotimaan kaipuusta. Kotiinpalaajia ovat siis molemmat kirjan päähenkilöt. Kumpikin menestyy kotiin palattuaan taloudellisesti hyvin, Obinze nerokkailla maakaupoilla ja Ifemelu Amerikassa saamallaan koulutuksella ja työkokemuksella. Sodasta ja köyhyydestä pakeneminen on ymmärrettävää, mutta ymmärretäänkö ”tarvetta paeta masentavaa horrosta, joka johtui vaihtoehtojen puutteesta”. Sitä kumpikin kirjan päähenkilö oli paennut ja se mahdollisti myös paluun, kun uusi maa ei sekään täyttänyt syvimpiä toiveita. Mieltä askarruttavaa pohdintaa.

063-normal.jpg

Tavallaan kolmanneksi kirjan päähenkilöksi muodostuu Ifemelun sisarenpoika Dike, joka on syntynyt Nigeriassa mutta kasvaa nuorukaiseksi Amerikassa. Myös Diken kohtaloihin rasismi ja rotu kietoutuvat, vaikka aluksi kirjailija antaakin kuvan hyvin uuteen maahansa sopeutuneesta pojasta. Kirjan herkimmät kohtaukset liittyvät Ifemelun ja Diken välisiin suhteisiin.

Kirja on ajassa kiinni. Erilaisten yhteiskuntien kuvauksia ei voi epäillä, vaikka kirjailijan Nigeriasta antama kuva ei ole kaunis, korruptio, lahjonta ja luokkien väliset erot rehottavat. ”… tai Lagosin tytöistä, noista glamouriin ja hienostuneisuuteen verhoutuneista hirviöistä, jotka nielivät ukkomiehet purematta ja imaisivat heidät alas jalokivin koristelluista kurkuistaan.” Ovathan mukana myös jumalat ja kirkot ja kirkonmenot. Ifemelu saa Amerikassa mainetta rotukysymyksiä käsittelevällä blogillaan, vähitellen myös rahaa. Onhan meilläkin muutamista blogisteista tullut julkisuuden henkilöitä, jotka antavat haastatteluita eri medioihin ja joita pyydetään luennoimaan ties mihin. Näin käy Ifemelullekin. Putkahtelee kirjassa esiin myös ajankohtainen ravitsemuskysymys, luomua, kasviksia vai lihaa. Ylipäätään pidin ruokaan ja syömiseen liittyvistä kohdista, oivaltavaa maiden ja kulttuurien vertailua tuli sitäkin kautta.

Kotiinpalaajat kannattaa lukea, se aukoo rotukysymyksiin ja maahanmuuttoon liittyviä stereotypioita. Adichie on yksi ensi viikon Helsingin kirjamessujen vieraista. Hakisinko kirjaston kirjaan kirjailijan allekirjoituksen?